Kylmiä kyytejä

 

Kauppalaivasto sodassa

 

Helge Heikkinen, Tuntematon merimies. Suomen kauppalaivaston vaiheita ensimmäisen maailmansodan aikana. WSOY 1975, 326 s.

 

Merikapteeni Helge Heikkinen, joka muuten kuului s. albatrosseihin eli oli seilannut Kap Hornin ympäri purjelaivalla, kartoitti myös tuntemattomaksi jäänyttä merihistoriaa. Suomen kauppalaivaston kohtaloista toisen maailmansodan aikana kertoo hänen kirjansa Vaarallisilla vesillä.

Nyt käsillä oleva kirja käsittelee suomalaisten laivojen kohtaloita ensimmäisen maailmansodan aikana ja sisältää myös laajahkon katsauksen tuon ajan merisotaan sekä Itämerellä että muuallakin maailmassa.

Itämeri olisikin aivan liian ahdas paikka tämän kirjan käsittelemien tapausten kehykseksi. Jo 1700-luvulta lähtien Ruotsilla oli ollut syvänmeren purjehdusta harjoittanut kauppalaivasto, joka toimi Kaukoidästä eli Itä-Intiasta Amerikkaan eli Länsi-Intiaan ulottuvalla alueella.

 1800-luvulla suomalaiset purjelaivat olivat tunnettuja vierailijoita kaikissa suuremmissa satamissa aina Alaskaa myöten. Suolakin oli jo 1700-luvulta lähtien tapana hakea Suomeen Välimereltä tai ainakin Cadizista saakka, joten valtameripurjehdus oli suomalaisille merimiehille jokapäiväistä leipää jo ammoisista ajoista..

Tässä kirjassa kirjoittaja on pyrkinyt kartoittamaan erityisesti Suomen alusmenetykset ja ihmismenetykset ensimmäisen maailmansodan aikana käyttäen hyväkseen erityisesti merenkulku- ja tullilaitoksen aineistoa, sekä lukuisia arkistoja ja lehdistöä.

Tiettyjä ongelmia ovat aiheuttaneet standardien erilaisuus ja niiden muuttumiset. Siten tullilaitos oli kiinnostunut vain nettorekisteritonneista eli alusten lastitilan koosta ( 1 rekisteritonni= 100 kuutiojalkaa = n. 2,8 kuutiometriä). Merenkulkuhallitus taas halusi tietoa myös bruttorekisteritonneista (brt), jolloin mukana oli muutakin kuin lastitilojen tilavuus.

Sittemmin alusten kokoa on ilmaistu yleensä yksiköllä DWT eli tonnia kuollutta painoa, mikä tarkoittaa aluksen kantavuutta eli sen vesivarastojen, tarvikkeiden, polttoaineen, lastin ja henkilöiden suurinta yhteispainoa.

Usein on aluksen kokoa kuvattu sen uppoumalla, eli sen syrjäyttämän vesimassan painolla, joka on sama kuin aluksen paino (jos se pinnalla pysyy…). Uppoumaan on laskettu siis sekä aluksen paino, että sen lastin paino.

Koska tässäkin kirjassa käytettävissä olevat luvut, jotka on ilmaistu rekisteritonneina, eivät maallikolle hirveästi sano ja kun vertailukelvottomien lukujen käyttö on ainaisena vaarana, tässä riittää ehkä, kun todetaan, että noin 500 brt alus saattoi palvella mannerten välisessä syvänmeren liikenteessä ja 3000 brt oli jo suurimpia purjelaivoja, joita yleensä oli.

Tähän aikaan höyrylaivat olivat syrjäyttämässä purjealuksia, mutta Suomen purjelaivasto sen kuin kasvoi. Suomalainen työ oli halpaa eikä purjelaivojen polttoaine maksanut mitään. Suomen purjelaivasto kasvoikin näihin aikoihin eli purjelaivojen viimeisen kukoistuksen aikana maailman suurimmaksi.

Vuoden 1913 lopussa Suomessa oli 3077 purjealusta (356 000nrt) ja 540 höyryalusta (76000 nrt). Vaikka sotamenetyksiä oli paljon, laivojen lukumäärä itse asiassa kasvoi. Kaiketi odotettiin upotusten jälkeen hyviä rahtimarkkinoita.

Heikkinen kertoo merisodan kehityksestä ja tapahtumista vaiheittain ja vuosittain ja myös suomalaisten laivojen ja merenkulkijoiden kohtaloista kunkin laivan kohdalla erikseen, sikäli kuin tietoja on ollut käytettävissä. Myös muiden laivojen, esimerkiksi venäläisten ja saksalaisten sotalaivojen ja rahtilaivojen kohtaloista on paljon tietoa.

Lyhyimmän yhteenvedon mukaan Suomi menetti sotavuosina 92 kauppa-alusta sotamenetyksinä (n. 90000 brt) ja siviilihaaksirikoissa lisäksi 98 alusta (n. 33500 brt) eli yhteensä 190 laivaa. Ainakin 259 henkilöä sai surmansa.

Tuhoutuneet alukset oli usein kaapattu joko pinta-alusten tai sukellusveneiden toimesta ja upotettu sitten räjähdyspanoksilla tai tykkitulella. Kalliita torpedoja ruvettiin enemmälti käyttämään sodan lopulla, jolloin alkoi myös rajoittamaton sukellusvenesota.

Monet laivat kohtasivat kohtalonsa kaukana valtamerille, mutta myös Itämeri oli vaarallinen, erityisesti Pohjanlahti, vaikka sen merenkulkua yritettiin monin tavoin suojella. Suomalaisten laivojen ohella upotettiin tietenkin myös muiden maiden lopun alla kulkevia laivoja, myös puolueettomia.

Mielenkiintoinen luku on ulkovaltojen takavarikoimien laivojen kohtalo. Niistä useimmat saatiin sodan päätyttyä takaisin korvausten kera, mutta ei suinkaan aina. Esimerkiksi Englanti selitti, että se oli sopinut takavarikoinneista Venäjän kanssa ja suostui kurvaamaan tappiot Suomelle vain Suomen itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. Yhdysvallat ja Australiakaan eivät korvauksia maksaneet.

Suomalaisista laivoista takavarikoi vihollismaa Saksa 42 purjealusta ja 5 höyryalusta. Vielä enemmän niitä otti emämaa Venäjä (52), sitten liittolaismaa Englanti (13) ja USA (13). Sekä Australia että Ranska (1918) takavarikoivat kumpikin yhden suren purjealuksen.

Suomalaisten tappiot sodassa, johon suomalaisten joukkojen ei tarvinnut osallistua, eivät merellä nousseet samalle tasolle kuin vaikkapa suuren merenkulumaan Norjan, jossa uhreja oli tuhansittain.

Silti sekä valtameret että Itämeri olivat vuosina 1914-1918 ja hieman sen jälkeenkin vaarallista aluetta, jossa taisteltiin jatkuvasti ja jossa kymmenet tuhannet miinat tekivät matkustamisesta hengenvaarallista.

Helsinkihän oli ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän Itämeren laivaston päätukikohta ja niin sanottu Pietari Suuren merilinnoitus rakennettiin sulkemaan Suomenlahtea, joka varustettiin vielä monilla miinaesteillä ja sukellusveneverkoilla.

Enempää saksalaiset kuin venäläiset eivät voittaneet ratkaisevia taisteluita Itämerellä, mutta laivoja tuhottiin kymmenittäin sekä meritaisteluissa että hyökkäyksellisillä ja muillakin miinoitteilla. Jopa lentotukialus otettiin käyttöön ja laivoja ahdisteltiin lentopommituksilla ja lentotorpedoilla.

Vanhaan tapaan uhkasivat laivastot maakohteita ennen muuta tykkitulella, joka lopultakaan ei suuria tuhoja aiheuttanut.  Todella merkittäviä maihinnousuoperaatioitakin olivat ”vain” Saarenmaan ja Hiidenmaan valtaus ja Itämeren divisioonan tuonti Suomeen.

Tärkeitähän nekin toki olivat, mutta venäläisten olennainen saavutus oli, että Pietari, joka turvallisuudesta oli kovasti huolehdittu, sai jäädä rauhaan.