Joukkotunteita

 

Yhteisiä elämyksiä

 

Talvisota on esimerkki kansakunnan yhteisestä elämyksestä. Kun tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua, valtasi koko maan suuri yhteinen reaktio: emme voi hyväksyä tätä ja vastustamme tätä kaikin tavoin ja kaikin voimin.

Kaikkien puolueiden ja ryhmien edustajat olivat tässä yksimielisiä ja kyseessä näyttää olleen mitä suurimmassa määrin syvä tunnereaktio. Kaukana rationaalisuudesta se ainakin oli. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin taistelu, sillä vihollinen ei keskustellut todellisen Suomen kanssa eikä edes tunnustanut sen olemassaoloa.

Kyseessä ei ole jälkikäteen luotu illuusio. Aikalaisdokumentit mielialatarkkailusta yksityiskirjeisiin todistavat samaa.

Vastaavat tapahtumat näyttävät olevan historiassa harvinaisia, eikä talvisodan yksimielisyyttä kannata pitää jonkinlaisena ihannetilana, johon olisi taas syytä pyrkiä. Se oli täysin poikkeuksellinen ilmiö, jonka tekivät mahdollisiksi ainutkertaiset historialliset olosuhteet.

Se elämys ei kuulunut rationaalisuuden piiriin, vaan oli syvästi emotionaalinen. Sellaisena se oli joka tapauksessa myös sosiaalinen yhteinen kokemus, järkytys, joka ei jättänyt ketään kylmäksi tai mikäli jätti, se kannatti pitää omana tietonaan. Joitakin tapauksiahan toki oli ja niitä on kirjattu muistiin.

Moskovassa ilmeisesti hellitty ajatus siitä, että koko Suomi tai ainakin valtava enemmistö olisi rationaalinen ja innostuisi tekemään Neuvostoliiton kanssa hyvät kaupat ja ottamaan vastaan uudet, Suur-Suomen rajat, ei olisi voinut olla virheellisempi.

Talvisota ja sen täysin irrationaalinen taisteluhenki ylivoimaa vastaan kuuluvat omaan kategoriaansa, eikä niitä ehkä pitäisi lainkaan eikä koskaan rinnastaa vähäpätöisempiin tapahtumiin.

 Joka tapauksessa silloin, kuten vähäisemmässä määrin joskus myöhemminkin oli kyseessä koko normaaliksi ja välttämättömäksi koetun maailmanjärjestyksen loukkaaminen. Se koettiin myös henkilökohtaisella tasolla.

Uskallanpa sanoa, että siihen verrattavia asioita ovat omalta osaltaan  myös nuo kouluampumiset, joita meidänkin maassamme on parin viime vuosikymmenen aikana sattunut.

Kuka muistaa vielä, miten merkittävin laatulehtemme ensimmäistä kertaa historiassaan julkaisi yhden ihmisen koko sivun suuruisen kuvan?

Kyseessä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut mikään suurmies, saati nainen, vaan muuan vielä jälkipuberteettiaan poteva nuori mies, joka oli koulussaan tappanut ampumalla suuren määrän luokkatovereitaan. Sellaista oli ollut vain Amerikassa.

Vastaavia tapahtumiahan sattui sitten parissa muussakin paikassa. Niihin verrattava oli Myyrmannin räjäytys, joka kuitenkin jäi kasvottomammaksi ja näyttää painuneen lähes unohduksiin. Se oli ilmeisesti persoonattomuudessaan vähemmän järkyttävä.

Nyt tapahtunut ampuminen, jossa kuoli ainakin aluksi vain yksi ja kaksi haavoittui pahasti, oli mittasuhteiltaan paljon pienempi, eikä muistuttanut klassista (näin voi jo sanoa, sit venia verbo) kouluampumisten kaavaa, joissa tapahtuu amok-tyyppinen laajennettu itsemurha.

Siitä huolimatta tapahtuma aiheutti valtavan reaktion ja se huomioitiin laajasti myös maailman uutisissa ja jopa valtiollisella tasolla, EU-byrokratiaa myöten. Koko Suomi järkyttyi. Syynä oli ennen muuta ampujan ja uhrien nuori ikä. Hehän olivat lapsia.

Asian vastaanoton sentimentaalisuus ansaitsee huomiota. Jokainen on varmasti sitä mieltä, ettei tällaista saisi tapahtua, mutta rationaalisesti ajatellen maassa tapahtuu koko ajan paljon muutakin sellaista, mitä ei saisi tapahtua. Äidit tappavat lapsiaan, lapset vanhempiaan, lapsia kiusataan ja aikuisia pahoinpidellään ja niin edelleen.

Kuitenkaan nuo siivottomuudet eivät aiheuta mitään kouluampumiseen verrattavaa reaktiota. Vasta tuollainen järjetön, tiedotusvälineiden lähelle tuoma viattomien teurastus järkyttää monia ja ellei se järkytä, kun asianomaiset sentään ovat aivan tuntemattomia, kokee moni ainakin velvollisuudekseen vatvoa asiaa omassa mielessään niin, että se alkaa järkyttää. On aivan oikein ja kohtuullista itkeä julkisesti asian vuoksi.

Kiinnostavaa tässä mielestäni on tuo asian irrationaalinen puoli ja sen joukkoluonne, jota vielä pyritään vahvistamaan suruliputuksilla ja muilla hartausrituaaleilla. Korostan, etten tässä pilkkaa kenenkään tunteita, vaan havainnoin ilmiöitä.

Väistämätöntä on, että tällaisten tapahtumien jälkeen kysytään aina, miten ne olisi voitu estää. Oliko valtio tehnyt kaikkensa asiassa? Mikä on uuden hallituksen rooli? Entäpä entisten? Onko viranomaisten taholla riittävästi panostettu kouluhyvinvointiin? Onko kiusaamista valvottu ja estetty? Onko netissä huolehdittu vihapuheen juurimisesta ja ihmisvihaa/naisvihaa/lapsivihaa lietsovien ajatusten estämisestä? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Selvää on, että luvallisten käsiaseiden hallussapitoa vaaditaan kiivaassa sävyssä kiellettäväksi, vaikka niillä tehtyjen henkirikosten määrä on meillä aivan mitätön. Mitä tahansa vaatimuksia voi tietenkin esittää, sillä eihän vastaavien tapahtumien estämiselle voi mitään hintaa asettaa.

Kun edellinen kouluampuminen tapahtui, esitti eräässä keskustelussa muuan intellektuelli ajatuksen, että miespuolisilta henkilöiltä pitäisi kieltää aseiden hallussapito, hehän noita hirveyksiä tekevät.

Tähän joku toinen nainen vastasi, että kyllä niihin pystyvät naisetkin (älkääs nyt vähätelkö…). Tässä yhtenä päivänä oli mennyt kampaus pieleen ja lähijunassa muuan pikkupoika yritti ikään kuin ampua kertojaa. Jos olisi ase ollut, olisi ruumiita tullut!

Tämä jälkimmäinen nainen oli Riikka Purra ja vielä vuosien kuluttua laatulehtemme nettietsivät kaivoivat tuon repliikin esille ja kertoivat, miten tuo ihmishirviö oli vielä kouluampumisen jälkeisessä, koko kansakunnan herkistäneessä tilanteessa uhannut ampua pikkupojan, joka vieläpä oli maahanmuuttaja!

Asia esitettiin tietenkin ilman kontekstiaan eli tuota keskustelua, jossa ei kaihdettu älyttömyyksillä spekulointia. Olen huomannut, että vielä tänäkin päivänä monen mielestä Purra siinä joka tapauksessa pahoin loukkasi jotakin tabua, joka ilmeisesti liittyi henkilökohtaisesti koettuihin ja syvinä pidettyihin, arkoihin tunteisiin kaikkein herkimmällä hetkellä. Miksei hän vain itkenyt muiden mukana?

Rationaaliselle ajattelulle, saati leikilliselle spekulaatiolle ei ole sijaa hirmutekojen liepeillä, vaikka ne eivät itse tekoja edes koskisi. Jo pelkkä ampuma-ase käsitteenä sisältää monelle poliittisesti korrektiin ajatteluun ja tuntemiseen pyrkivälle sellaisen määrän ladattua kauhua ja potentiaalisia hirmutöitä, että siitä puhuminen muutoin kuin hammasta purren on ankara tabu.

Kouluampumiset ovat uusi asia ja siis myös uuden aikakauden asia. Oli niitä aseita ennenkin ja sitä paitsi niitä roikkui maalla jokaisen tuvan seinällä, mutta kouluampumisia ei olisi voinut edes kuvitella eikä niitä myöskään ollut.

Mistä tämä johtuu, en viitsi tässä enempää spekuloida. Asioiden saama valtava julkisuus ainakin on yksi ilmeine syy herostraattisen kunnian tavoittelijoille. Sitä tulee taatusti riittämään kenelle tahansa entiselle nobodyllekin.

Jokainen tietää myös sen, että murhaaja saa aina innokkaita naispuolisia ihailijoita riippumatta siitä, miten alhainen ja banaali tuo teko on ollut.  Myös sankarin nimi saatetaan korottaa musiikin tavaramerkiksi (vrt. Steen 1).

Joka tapauksessa itse kouluampumisten kohdalla koko asia on uusi, eikä sitä kannata yrittää vierittää hallitusten vastuulle. Media on paljon todennäköisempi syyllinen, jos niitä aletaan instituutioista etsiä.

Muuten, tuosta hallitusten roolista tulee kyllä mieleen muuan TV-haastattelu, jossa kansalaiset saivat esittää kysymyksiä pääministeri Sorsalle. Siitä on siis jo tovi vierähtänyt.

Yksi kyselijöistä oli pieni poika, noin kymenvuotias, joka kysyi, oliko pääministeri tietoinen siitä, että lapsia kiusataan? Kysymyksen johdosta Sorsa otti kasvoilleen herttaisimman hellanlettas-ilmeensä ja yleinen nauru säesti kysymystä.

 En muista, mitä pääministeri vastasi vai vastasiko edes. Asiaa voisi koettaa tarkistaa arkiston kautta. Selvää joka tapauksessa oli, että asiaa pidettiin tavattoman hauskana.

 Eipä se nyt kuitenkaan niin hauska ole eikä ole ollutkaan niille, jotka sitä kokevat ja on todella aihetta kiinnittää kiusaamiseen vakavaa huomiota myös hallitustasolla. Toki on ymmärrettävä, ettei siellä näitä elämän jokapäiväisiä toimia valvota eikä niistä päätetä ja hyvä niin.

On joka tapauksessa, kaikista hallituksista ja virkamiesten toimista huolimatta aina hyväksyttävä se, että elämä on mitä on. Se on, paitsi kallista ja jopa korvaamattoman arvokasta, myös vaarallista ja aina lopulta vielä tappavaakin.