Se vain pysyy kuin tauti

 

Dialektiikan ylistys

 

Joskus 1990-luvulla, kun Venäjän talous oli romahtanut, lämpeni monen suomalaisenkin sydän naapurien auttamiselle. Kerättiin auto täyteen tavaraa ja ajeltiin rajan taa jakamaan apua sitä tarvitseville. Siitä sai hyvän mielen ja sympaattiset naapurit saivat tarvitsemiaan hyödykkeitä.

Koska kansojen psykologia tuppaa olemaan omanlaistansa, ennustelin jo silloin, ettei Venäjä valtiona tule koskaan antamaan anteeksi saamaansa apua. Sen vastaanottaminen oli nöyryytys, jollaiset halutaan unohtaa mahdollisimman pian ja mielellään kieltää niiden joskus edes tapahtuneen.

Näinhän kävi esimerkiksi amerikkalaisen ARA:n kanssa, se pelasti ehkä jopa miljoonien hengen Volgan varren nälänhädässä 1920-luvun alussa ja sai mm. Trotskin ylenpalttiset kiitokset. Myöhemmin se leimattiin vakoiluksi ja sabotaasiksi.

Melko pian Venäjän lähetystö 1990-luvulla pyysikin saksalaisia sulkemaan toreilla olevat pisteet, joissa kerättiin apua Venäjän lapsille (tyyliin: Hampurin lapset Pietarin lapsille). Saksalaisillahan vielä omatunto kolkutteli Leningradin piirityksen takia.

Joskus tapahtui ikäviäkin asioita. Ehkä moni vielä muistaa, miten Itä-Karjalassa murhattiin raa’asti pariskunta, joka oli suuresti innostunut avustustyöstä. Etenkin mies oli jo vanhastaan kunnostautunut ystävyystoiminnassa.

Kaksi varusmiestä oli karannut armeijasta ase mukanaan ja väijyi mutkan takana komeata ulkomaan autoa, inomarkaa. Kun se tuli kohdalle, se pakotettiin pysähtymään ja onnettomat matkustajat teloitettiin armon aneluista huolimatta.

No, nämä ääliöt tietenkin jäivät heti kiinni inomarkoineen kaikkineen. Oikeudessa he puolustautuivat, ehkä asianajajan laatimalla puheella, jossa korostettiin, että he olivat saaneet sellaisen kasvatuksen, jossa vihollisen vihaaminen oli velvollisuus. Noiden ulkomaalaisten porhojen mieltäminen viholliseksi ei ollut sitten enää vaikeaa eikä outoa, vaan pikemmin luonnollista jatkoa kasvatukselle.

En muista, miten poikien kävi, mutta naapurin lakihan ei tunne leikkiä tällaisissa asioissa. Ehkä he istuvat vieläkin, ehkä taistelevat Ukrainassa tai ovat jo turpeen alla. Kukapa tietää. Tai ehkäpä oikeus ymmärsi puolustuksen pointit ja antoi heille jonkin suomalaistyylisen tuomion, jolloin he olisivat olleet vapaalla jalalla jo parikymmentä vuotta.

Asia ei sinänsä minua kiinnosta, tulipa vain mieleeni esimerkkinä siitä ajatustavasta, jota Lenin-setä kaikessa joviaalisuudessaan tarjosi kansalle, jotta tapahtuisi, mitä kirjoitettu on, eli että Marxin kaavailema sosialistinen vallankumous saataisiin tapahtumaan Venäjällä.

Ideanahan oli saada luokkataistelu kärjistymään ja sitä varten oli ensin saatava aikaan nuo luokat. Kun enimmäkseen kädestä suuhun elävällä Venäjän maaseudulla ei tuota luokittumista eli sosiaalista polarisaatiota itse asiassa ollut tapahtunut, se määrättiin tapahtuvaksi.

Varsinaisia tehtaan työläisiä, joita Marx piti tulevan vallankumouksen käyttövoimana, oli vain muutama prosentti väestöstä, joten siitä ei paljon apua ollut.

Niinpä tietty osa väestöä määriteltiin myös maaseudulla, jossa valtava enemmistö asui, porvarillisiksi riistäjiksi eli kulakeiksi ja sen kunnian saattoi köyhillä seuduilla saada hyvinkin köykäisillä ansioilla. Jos oli kaksi hevosta, oli jo epäilyksenalainen ja kolme lehmää sinetöi pääsyn likvidoitavien joukkoon.

Itse luokkataistelun idea tässä leninistisessä muodossa oli yksinkertainen: köyhät usutetaan rikkaiden kimppuun ja heille annetaan palkkioksi näiden omaisuus. Niin sanotut keskivarakkaat pidetään bolševikkien puolella pelottelun ja suostuttelun avulla.

Näinhän sitten tehtiinkin, vaikka maatalouden kollektivisointi valtavana operaationa jäikin Stalinin huoleksi. Perusidean oli ehdottomasti antanut Lenin. Artikkelissaan Pystyvätkö bolshevikit pitämään valtiollisen vallan? hän oli selostanut, miten tärkeää oli köyhälistön suora hyökkäys varakkaampia vastaan ja näiden asettaminen sorrettuun asemaan.

Lenin ja hänen seuraajansa operoivat aina abstrakteilla kategorioilla, kuten luokka, jollaiseksi laskettiin myös keksitty eli ylhäältä määrätty luokka. Luokkien välinen taistelu oletettiin tunnetusti luonteeltaan armottomaksi ja sitä tuli aina kaikin keinoin edistää, sillä juuri se oli kaiken kehityksen moottori eikä edistys voinut syntyä muuta tietä kuin ristiriitojen purkautumisella väkivaltaisessa vallankumouksessa.

Jos luette noita leniniläisen marxismin/stalinismin hengentuotteita, voitte todeta, miten tavattoman suuri rooli siellä on sellaisilla käsitteilä kuin armottomuus (bespoštšadnost, suvaitsemattomuus (neterpimost) ja leppymättömyys (neprimirimost), vrt . Vihavainen: Haun neprimirimost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämä palautuu tietenkin itse dialektiikan olemukseen. Se lähtee vastakohtien taistelusta, joka on luonteeltaan leppymätöntä. Asia koskee myös politiikkaa ja kaikkihan on politiikkaa totalitaarisen persoonallisuuden ymmärryksessä.

Niinpä työväenluokan ja porvariston vastakohtaisuuden sovittamista yrittävät sosialidemokraatit olivat tosiasiassa politiikan suurimpia konnia. He yrittivät mahdotonta, mutta onnistuvat vain olemaan asioiden ainoan mahdollisen ja onnellisen ratkaisun eli vallankumouksen tiellä.

Vallankumous on aina luonteeltaan väkivaltainen, mutta sitä on yhtä mieletöntä moittia kuin olisi syyttää luontoa siitä, että kesän ohella se tuo pohjolaan myös talven. Sellainen nyt vain on luonto, asiain tila.

Mikäli tällainen ajattelutapa omaksutaan, on hyvin luontevaa ruveta ihannoimaan sellaista radikalismia, joka halveksii kaikkia kompromisseja ja näkee kunniansa mahdollisimman jyrkissä asenteissa, joissa vastustajasta ja toisinajattelijasta tulee ainoastaan tuhoamisen ansaitseva henkilökohtainen vihollinen.

Ei tämä oppi Venäjälläkään kansan keskuudessa ylen määrin kukoistanut, vaikka siihen kovasti pyrittiin. Solženitsyn suri sitä, että myötätunnollaan ja humaanisuudellaan loistanut venäläinen ihminen oli kommunistivallan aikana saanut antaa tilaa neuvostoihmiselle, joka ainakin suullaan tunnusti ideologian petomaiset arvot ja oli uskovinaan juuri niiden olevan todellisen humanismin ainoa mahdollinen ilmenemismuoto.

Suuresti kunioittamani juutalaine älykkö Tony Judt on hienosti arvostellut tätä ajattelutapaa, joka oli itse asiassa enemmän tai vähemmän levinnyt koko radikaalin älymystön leiriin (ks. Vihavainen: Haun sodan logiikka judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Judtin intellektuaalisessa testamentissaan edustama ajattelu on ennen muuta terveen järjen (common sense) mukaista. Hän kehottaa historialliseen ajatteluun, jossa asiat asettuvat yhteyksiinsä, sen sijaan että antaudutaan pohjimmiltaan aivan primitiivisten abstraktien käsitteiden vietäväksi (ks. Vihavainen: Haun judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Yksi älykkö sinne tai tänne ei toki voi asioita muuttaa. Elämme aikaa, jolloin suuret megatrendit tekevät ajattelusta ja keskustelusta yhä primitiivisempää.

Ongelman ydin yksilötasolla on ihmisen taipumus ja tarve liittyä sellaiseen laumaan, joka julistaa edustavansa yliyksilöllistä ja ylihistoriallista oikeutta, mutta joka on joutunut uhrin asemaan.

Silloin on luontevaa jopa pitää jokaista vastapuolen edustajaa henkilökohtaisena vihollisena, joka peräti vakain tuumin saa aikaan kaikki puutteet ja epäkohdat ja jonka vastustaminen keinolla millä tahansa on hyveistä suurin.

Kun tuo kaiken hyvän vihollinen saadaan kukistettua, koittaa onnen aika…

Miten hyvin pukikaan Pentti Saarikoski tämän psykologian sanoiksi 1960-luvulla:

"En anna heille anteeksi sillä he tietävät hyvin mitä tekevät.

He haluaisivat minun kirjoittavan tuulesta, linnusta ja puusta kauniita lauluja, joita he sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.

En jätä heitä rauhaan.

En heidän mielikseen hio sanojani käsittämättömiksi, en odota kunnes he ovat ehtineet rakentaa vankilansa ympärilleni, en usko heidän tietoonsa, en heidän rahaansa, en heidän jumalaansa enkä heidän voittoonsa.

He kasvattivat minut, he yrittivät nujertaa minut uskolliseksi palvelijakseen, ja nyt he ovat vihaa täynnä kun näkevät ponnistelujensa menneen hukkaan, minusta tuli heidän vastustajansa, ja kaikki heidän opetuksensa kääntyvät heitä itseään vastaan.

En jätä heitä rauhaan, ennen kun heiltä on otettu pois valta jolla he hallitsevat ihmisiä, nyt kun he eivät enää pysty hallitsemaan asioita, he ovat liikemiehiä ja heille on aina maksettava enemmän kuin he maksavat, mutta minä maksan heille samalla mitalla kuin he ovat maksaneet minulle, he ovat myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun, minun iloni kaikki.

He omistavat maan, ja he omistavat taivaan, mutta maa ja taivas eivät ole heidän puolellaan, he tietävät sen ja siksi he varustautuvat sotaan, he tuhoavat maan ja taivaan mieluummin kuin luopuvat omistuksestaan.

En usko heidän voittoonsa, sillä heitä on yhä vähemmän, ja yhä enemmän on niitä jotka eivät odota toimettomina, meitä on yhä enemmän, heidän asuntojensa ahtaudessa, heidän kouluissaan, heidän tehtaissaan, meitä on yhä enemmän, yhä enemmän he tarvitsevat meitä, yhä vähemmän me tarvitsemme heitä, me olemme jo kyllin kauan kantaneet heitä harteillamme ja sietäneet heidän epäkelpoa hallitustaan, heidän huonoa taloudenpitoaan, heidän vääriä oppejaan.

Me kannamme heitä harteillamme, eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme, ja he putoavat, eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme, ja he vaikenevat, lintu laulaa taas, puu viheriöi. "

Pentti Saarikoski: Ääneen (1966)

 

Mitäpä tuohon lisäämään…