Viiniä ja ajattelua

 

Vapaahenkinen apotti

 

Anatole France, Apotti Coignardin ajatuksia. Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä ja julaissut Anatole France, Ranskan Akatemian jäsen. Tekijän luvalla ranskankielestä suomentaneet Eino Leino ja Eino Palola. Minerva 1920, 194 s.

 

Anatole France oli kirjailija, joka kaiketi ilmensi suomalaiselle 1800- ja 1900-lukujen taitteen älymystölle ranskalaisuutta tyypillisimmillään. Ranskahan oli sekulaarisen hengen ja antiklerikaalisen vapaamielisyyden kotimaa ja todellinen isänmaa. Francen (oik. Jacques Anatole François Thibault) teoksia suomennettiinkin melkoinen määrä.

Aikanaan France oli liberaalina hyvin suosittu ja jopa sensaatiomaisen vapaamielinen. Tämä ei estänyt sitä, että vuonna 1896 hänet valittiin Ranskan Akatemian ”kuolemattomiin”. Vanhoilla päivillään hän sitten liittyi Ranskan vasta perustettuun kommunistipuolueeseen.

Tämän nyt esillä olevan kirjan päähenkilö on kuvitteellinen apotti Jérôme Coignard ja tarina sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Apotti ei tässä tarkoita luostarin johtajaa, vaan sen sijaan ns. sekulaariseen papistoon kuulunutta henkilöä, joka elää kirkon laitosten ulkopuolella.

 Hänen mainitaan toimineen kirjastonhoitajana ja kaunopuheisuuden professorina, mutta esittäessään tässä aikansa Sokrateen roolia, hän on vain vailla vakituista työpaikkaa oleva filosofi, jolla on tapana istuskella kapakassa.

Kirjoittaja mainitsee kelpo apotin pitäneen ylvästelyä kaiken pahan suurimpana lähteenä. Kunnioittamisen aistia häneltä tosiaan puuttuikin, mutta sen sijaan rakkaus oli hänessä hyvin kehittynyttä, kertoo kirjoittaja. Vihaaminen ei taas onnistunut lainkaan. Iva, jota hän alinomaa harjoitti, oli lempeää ja suvaitsevaa.

Siinä meillä siis oli aikansa Sokrates, joka edeltäjiensä tapaan osasi nauttia myös suuresti kunnioittamistaan pöydän antimista, vaikka varattomuutensa takia sai siihen harvoin tilaisuutta, eikä asiaa valittanut.

Politiikkaan nähden abbé oli skeptinen: jos haluttiin tehdä ihmisistä hyviä, viisaita, vapaita, hillittyjä ja jalomielisiä, jouduttiin ikävä kyllä siihen, että heidät olisi kaikki tapettava.

Sen sijaan oli syytä tunnustaa tosiasiat: kun ihmisiä jouduttiin hallitsemaan, oli hyväksyttävä se, että he olivat pahankurisia apinoita. Kansanvalta oli sen mukaisesti kovaa orjuutta ja sitäkin oli syytä varoa.

Abbé käsittelee vuoron perään kaikkia sellaisia suuria asioita kuin valtiomiehet, hallitukset, tiede, armeija, kapinalliset, historia, ja oikeus. Kaikki ne riisutaan arvokkuudestaan ja osoitetaan joko naurunalaisiksi tai sitten vielä ikävämmiksi, suoranaisiksi pahuuden ilmentymiksi.

Niin sanottu oikeus ja sotalaitos ovat aivan ilmeisiä raakalaisuuden osoituksia, jotka eivät tosiasiassa ansaitse mitään kunnioitusta, selviää herttaisen apotin keskusteluista. Militanttia kapinallista hänestä ei kuitenkaan saisi millään, sillä hän ymmärtää myös kapinallisuuden pohjimmiltaan olevan pelkkää pinnallista vihaa ja pahuutta.

Tällainen kerettiläisyys sai aikaan sen, että peräti kaikki Francen teokset liitettiin katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon, millä tuskin tuohon aikaan oli paljon muuta kuin symbolista merkitystä.

Kelpo apotin puheet joka tapauksessa kuulostavat meidän aikamme ihmisen korviin lähinnä latteuksilta, mutta näin tuskin oli asia vielä silloin, kun tämäkin kirja julkaistiin.

Tämä apotti juo mielellään viiniä aina kun saa sitä eteensä. Sitä näyttää ainakin joskus jopa menevän aika lailla.

Kiinnostavaa onkin se, miten ranskalaisten suhde viiniin on muuttunut. Vielä minun nuoruudessani Ranska oli kaikkien märimpiä maita ja yhdessä Italian kanssa maailman johtava maa alkoholin kulutuksessa per capita. Suomeen verrattuna ranskalaiset imivät kuin sienet, muistaakseni noin 3-4 kertaa enemmän.

Tilanne on muuttunut ja se on muuttunut nopeasti. Nyt suuret alkoholin kuluttajat löytyvät pohjoisesta ja Ranska ja Italia ovat kohtuuden kannalla. Tosin ne yhdessä Portugalin kanssa ovat suurimpia viinin kuluttajia, mutta yhä harvinaisempaa on, että viiniäkään nautittaisiin joka päivä. Erittäin kiinnostavat tilastot löytyvät tästä: Wine Is Going Out of Style—in France - IEEE Spectrum.

Ennen asia oli toisin ja viini oli ranskalaisuuden tunnus ja kulmakivi: Le pain et le vin , leipä ja viini ne olivat Ranskan maan tärkeimmät antimet ja jokapäiväinen ravinto. Mehua ei juotu viinin sijasta, mikä kaiketi johtui yksinkertaisesti siitä, ettei se kauan säilynyt. Viiniä taas yleensä aina laimennettiin ruokapöydässä.

Luin muuten juuri Alphonse Daudet’n kertomuksen, jossa hän surkutteli köyhien tullimiesten surkeaa tilannetta: ruokajuomanakin heillä oli vain vettä. Olisipa edes noille nälkiintyneille lapsille ollut antaa aina silloin tällöin viiniä!

Mutta abbé Goignard onnekseen sai viiniä näköjään melko säännöllisesti. Hän olikin jo iäkäs ja tarvitsi sitä tavallista enemmän. Sivumennen sanoen, uusi alkoholisoitunut kulttuurimme on tehnyt erityisesti vanhuksista ahkeria viinin ja muidenkin alkoholijuomien litkijöitä, kuten tilastot osoittavat (ks. Europe is home to the world's heaviest drinkers. Which country drinks the most alcohol? | Euronews ).

Ei tuo suoraan sanoen hyvältä näytä, mutta lohtunamme on Ranskan esimerkki, joka osoittaa, että kokonainen kansakunta voi raitistua hyvinkin nopeasti ja jopa sellaisessa tapauksessa, jossa alkoholin jokapäiväisellä käytöllä on hyvin vahvat ja kunniakkaat perinteet.

Mutta tästä asiasta Anatole France enempää kuin hänen Jérôme Coignardinsakaaan eivät tulleet sanoneeksi halaistua sanaa. Heille se ei ollut mikään kysymys.

Mitä tulee tämän kirjan käännökseen, on se aika vanhanaikainen, vaikka aikaa on kulunut vain vaivaiset sata vuotta.