Albatrossi

 

Seitsemän meren purjehtija

 

Helge Heikkinen, Valkopurjeiden aikaan. Kansanelämän kuvauksia 70. SKS 2006, 204 s.

 

Merikapteeni Helge Heikkinen (1910-1997) kiersi Kap Hornin purjelaivalla neljä kertaa. Hän oli lähtenyt merille 14-vuotiaana ja toiminut monissa tehtävissä sekä kone- että purjelaivoisssa, niin rahdinkuljetuksen kuin kalastuksen parissa ja sotalaivastossakin. Haaksirikkokin tuli tutuksi.

Hän oli siis epäilemättömän hyvä asiantuntija kokoamaan merikapteeni Rolf Mélartin käsikirjoituksesta ja muista papereista yhtenäisen kertomuksen toisen, varsin saamanlaisen uran tehneen merenkulkijan elämästä.

Rolf Mélart (1887-1948) oli syntynyt Kaukasiassa suomalaisista vanhemmista, mutta siirtynyt pian Suomeen. Koulua hän kävi aluksi Kuopiossa, mutta muutti sitten Tampereelle, jossa kävi ruotsalaista yhteiskoulua.

Merille ”Big Finn” -hän oli 187 cm pituinen, mikä nykyään on keskitasoa, mutta tuolloin vielä huomiota herättävän paljon- lähti myös merille vuonna 1903, vielä kasvuikäisenä.

Jo ensimmäinen purjehdus vaasalaisella Triton-fregatilla (1503 brt) vei Kap Hornin kautta Chilen salpietarirannikolle ja noita Amerikan länsirannikon reissuja hän sai vielä tehdä useammankin.

Miehistön palkka oli surkea ja mikäli matka vei USA:han oli aina ennustettavissa, että miehet karkasivat. Amerikkalainen palkka oli moninkertainen ja kun kertoja kerran myöhemmin sai siellä pestin parkkiin, joka kuljetti dynamiittia Hawaijille, hän saattoi vain ihastella laivan tavatonta siisteyttä, hyvää ruokaa ja muuta mallikelpoisuutta, joka todisti korkeaa elintasoa.

Suomalaiset, skottilaiset ja muut eurooppalaiset laivat sen sijaan olivat usein miehistön kannalta alapuolella arvostelun. Eräänkin laivan skanssiin tuli aallokossa vettä ankkurikettinkien ”sieraimista” ja pöytänä palveli vain matala tralli, jossa oli reikä pitämässä soppakattilaa paikallaan. Jopa aterimensa ja astiansa saivat miehet hoitaa kukin itse.

Kuri ja kasvatus laivalla olivat karuja ja joskus joutui oppimaan perusasian kantapään kautta, kuten pudotessaan raa’alta, kun rukkaset lipesivät köydestä. Käsien täytyi aina olla paljaana, valisti puosu parin navakan potkun säestämänä puolimatruusia, joka oli vielä pökerryksissä kannella.

Kun Mélart kouluttautui itse perämieheksi ja sitten kapteeniksi, joutui hän joskus itsekin kulkemaan kannella pamppu saappaanvarressa. Šanghaijattuja maakrapuja ei muuten saanut mastoon kiipeämään.

Satamaelämä oli usein rajua ja vähäiset palkkarahat pantiin nopeasti menemään tarjoamalla aina kierros koko porukalle. Lisäksi houkutteli uhkapeli, joka vei joskus suurenkin summan, joka oli onnistuttu ansaitsemaan poikkeuksellisen hyvätuottoisissa töissä, kuten Alaskan lohenpyynnissä.

On ilmeistä, että tietyillä henkilöillä on tarve etsiä jännittäviä elämyksiä riskeistä, joita voi löytää niin merellä kuin pelipöydässä. Satamissa ja laivoillakin vallitsi väkivallan kulttuuri, jossa miestä saatettiin pahoinpidellä silmittömästi, vaikka syy ol näennäisesti vähäinen.

Kapteeneja oli joka sorttia. Jotkut olivat kitupiikkejä, pedantteja ja sadisteja, mutta olipa mukana myös reiluja miehiä. Lain mukaan uppiniskaista merimiestä sai kurittaa kohtuullisesti, mutta raja oli kovin häilyvä.

 Sellaistakin sattui, että laivasta karkaavia ammuttiin pistoolilla ja kertoja väittää kerran saaneensa merimiessäkkiinsä useammankin luodin yrittäessään karata runnarin matkaan.

Aikuiseksi varttuminen valtameriä seilaavassa laivassa oli kokemus sinänsä ja vain satamissa päästiin tutustumaan kauniimpaan sukupuoleen, mikä pakostakin tapahtui varsin pikaisissa merkeissä ja ilman kuvitelmia yhteisestä tulevaisuudesta.

Vastaavia muistelmia merielämästä on maailmakirjallisuudessa paljon ja suomalaiset tuskin erityisesti poikkeavat muista. Teoksen toimittanut merikapteeni Heikkinen kuitenkin nostaa tämän kirjan erikoisuuksiksi Chilen salpietaripurjehduksen ja Perun guanopurjehduksen kuvaukset sekä Hawaijin ja Alaskan lohenkalastuksen kuvaukset asioiksi, joita ei suomalaisessa kirjallisuudessa juuri ole käsitelty.

Kirja on SKS:n sarjassa julkaistu ja epäilemättä sangen luotettava kuvatessaan sitä, miten tuon ajan merimiehet tienasivat nälkäpalkkansa alituisessa hengenvaarassa ja äärimäisenkin epämukavissa oloissa.

Siirtyminen höyrylaivoihin ja konealuksiin merkitsi oleellista olojen paranemista, totesi myös Mélart, joka ei kuitenkaan vielä malttanut pysyä poissa purjelaivoistakaan. Myös konealuksissa saattoi olla vihoviimeisiä harmeja, kuten muuan matka Itämerellä osoitti.

Kaikesta huolimatta merimiehen ura oli se, joka sopi Mélartille hänen oman vakaumuksensa mukaan parhaiten ja hänkin opiskeli aikoinaan merikapteeniksi saakka. Isä oli aikoinaan patistellut apteekkarin uralle, mikä olisi voinut olla tuottoisampaa, mutta tuskin tyydyttänyt seikkailunhalua. Jokainen matka oli tuohon aikaan seikkailu, kuten Mélartin muistelee.