Epämuodikas historioitsija

 

Pessimistin näkemys 2000-luvun alussa

 

Rupesin selaamaan vanhaa kovalevyä ja törmäsin George Lucasiin (ei siis sama kuin Lukacs), joka vuosituhantemme alussa kävi Suomessakin. Muistan hänelle silloin esitelleeni Helsingin kiinnostavia kohteita.

Vanhalta kovalevyltä löytyi tämäkin oheinen kirja-arvostelu, josta en muista, tuliko se jossakin julkaistua. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että kirjoittaja oli jo tuohon aikaan vakaumuksellinen pessimisti Euroopan ja jopa koko valkoisen rodun tulevaisuuteen nähden.

Ei hän tässä ollut ainoa lajissaan ja esimerkiksi Keijo Korhonen meni Euroopan unionin pilkkaamisessa ja sättimisessä aivan äärimmäisyyksiin. Lucasin tyyli on toki aivan toisenlainen. Euroopan ja eurooppalaisen kulttuurin alamäki ei näköjään herättänyt hänessä mitään intohimoja. Se nyt vain oli selvästi havaittava asia.

Tässä asenteessa oli jotakin samaa kuin Spenglerillä, joka hieman sarkastisesti totesi, että eurooppalaiselle ihmiselle maailma on haaste, johon hän katsoo olevansa velvoitettu aina vastaamaan ja kuvittelee vielä voivansa vaikuttaakin.

Ainakin yrittää aina voi, kuten entinen mies sanoi eukolleen, joka ei suostunut kiipeämään seinää pitkin ylös, kun ymmärsi, ettei se ole mahdollista.

Mutta kuten Spengler sanoi, kohtalo johdattaa niitä, jotka tahtovat (toimia sen mukaisesti), mutta vetää joka tapauksessa mukanaan nekin, jotka eivät tahdo. Ducunt fata volentem, nolentem trahunt.

Tässä joka tapauksessa siis hieman vuosituhantemme alun tuntoja unohduksen yöstä löydettyinä:

 

Aikakauden loppu

John Lukacs, At the End of an Age. Yale University Press. New Haven and London 2002. 230 s.

 

John Lukacs on maineikas poliittisen historian tutkija, jonka aihepiirinä on ollut erityisesti toinen maailmansota ja siihen liittyvät, ulkonaisesti varsin ”konkreettiset” ongelmat. Sellaiset teosten otsikot ”Viisi päivää Lontoossa toukokuussa 1940” tai ”Kaksintaistelu: Toukokuun 10:stä heinäkuun 31:een; 80 päivän kamppailu Churchillin ja Hitlerin välillä” puhuvat puolestaan.

Onkin hiukan yllättävää, että tekijä uudessa kirjassaan paneutuu historiosofian makrotason ongelmiin ja myös osoittautuu suureksi pessimistiksi historiallisen tiedon suhteen. Hän jopa  korostaa, ettei historia käsittele ”faktoja” lainkaan – näkemys sinänsä ei tosin yllätä uutuudellaan.

Lukacsin kirja kokonaisuudessaan on hiukan omalaatuinen yritys asettaa kysymys historiallisesta tietoisuudestamme samalle tasolle luonnontieteen kehityksen ja koko sivilisaatiomme tiedostusprosessin yleisen kehityksen kanssa.

Elämme erään aikakauden loppua tai paremminkin siirtymäkautta aikakaudesta toiseen, kirjoittaja väittää. Päättymässä on porvarillinen aikakausi, joka oli myös valtion, rahan, teollisuuden, suurkaupunkien, yksityisyyden, perheen, koulutuksen, kirjan, kuvaavan esittämisen, luonnontieteen ja kehittyvän historiallisen tietoisuuden aikaa.

 Kaikki nämä ovat hyvää vauhtia häviämässä kahta viimeksi mainittua lukuun ottamatta, Lukacs arvioi. Hän ei kuitenkaan ole innostunut postmodernin käsitteestä. Siitä voi hänen mielestään antaa saman tuomion kuin Richard Sheridan aikoinaan eräästä Englannin alahuoneessa pidetystä puheesta: ”Puheessa oli sekä paljon totta että paljon uutta. Valitettavasti kuitenkaan se, mikä oli totta, ei ollut uutta ja se, mikä oli uutta, ei ollut totta”.

Lukacsin mielestä uuden aikakauden saapuminen joka tapauksessa tekee välttämättömäksi radikaalit uudelleenarviot sekä edistyksen, historian että tieteen merkityksestä ja myös tiedon rajoista ja omasta paikastamme maailmankaikkeudessa.

     Erityisesti tekijä keskittyy historiallisen tietoisuuden ja historian luonteen pohdiskeluun. Hänen mielestään historian rinnastaminen luonnontieteisiin tai edes sosiaalitieteisiinkään on väärin, sillä historia ei ole tiede vaan välttämätön ajattelun muoto.

Historiaa ei voi saada ”toimimaan” kuten teorioita, sillä se ei ole ennakoitavissa. Historiassa sitä, mitä tapahtuu, ei myöskään voida erottaa siitä, mitä ihmiset ajattelevat tapahtuvan, vaikka kyseessä ei olekaan sama asia

 Lukacs ei usko enempää homo oeconomicuksen olemassaoloon kuin minkään laatuiseen determinismiin tai objektivismiinkaan.

Itse asiassa historiallinen tieto on hänen mukaansa hyvin pitkälle samanlaista kuin tietomme kvanttifysiikasta: mittaaminen määrää tulosta ja kuten alkeishiukkasen paikasta ei voida saada tietoa, ei sitä voida myöskään saada historian ”tosiasioista”. Voimme löytää vain suhteita, jotka eivät ole mihinkään tiukasti ankkuroituja.

Rinnastus saattaa kuulostaa varsin akateemiselta ja käytännön kannalta vähämerkitykselliseltä. Lukacs on joka tapauksessa asiasta hyvin innostunut ja esittää peräti yhdeksänkohtaisen luettelon tapauksista, joissa historian ja kvanttifysiikan rinnastus toimii.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kirjoittaja postmodernistien tapaan julistaisi että kaikki käy ja metodi on kuollut. Päin vastoin, Lukacs pyrkii nimenomaan tekemään historiasta terävämmän ajattelun aseen, kuin mitä se on niiden käsissä, jotka yrittävät soveltaa sosiologiaa menneisyyteen.

Viitaten Goetheen, joka näyttää olevan hänen tärkeimpiä oppi-isiään, Lukacs havainnollistaa ajatteluaan konkreettisilla esimerkeillä. Hänen ajatteluaan seuraten ei historiasta kai abstraktein termein voida paljoa sanoakaan.

Valitut esimerkit ovat melko raflaavia, sillä ne keskittyvät Hitleriin, jonka kirjoittaja varsin hyvin tuntee. Kirjoittajan mielestä ei esimerkiksi voida koskaan tietää täsmällisesti, miksi Hitler pääsi valtaan Saksassa. Myöskään käyttämällä ”totalitarismin”, ”fascismin” tai ”oikeistolaisuuden” kategorioita ei Hitleriä ole mahdollista ymmärtää.

 Yritykset erottaa toisistaan Hitlerismi ja Saksan kansa eivät kirjoittajan mielestä myöskään vakuuta, eikä Hitlerin vaikutusta Saksan kansaan ole mahdollista selvittää edes mielipidemittausten tuloksilla (vaikka Gestapo sellaisia sodan aikana tekikin).

Hitlerin valinnat olivat myös usein mahdottomia ennustaa eikä se, mitä Hitler todellisuudessa oli, ollut sama asia kuin mitä hän halusi olla tai olisi voinut olla.

 Kerrassaan raflaavasti Lukacs myös toteaa, ettei Hitler ollut pelkästään paha. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että häntä pitäisi ikään kuin pitää väriltään harmaana mustien ja valkoisten ominaisuuksien sekoittuessa. Pikemminkin voisi samaa vertausta jatkaen puhua seepramaisuudesta, sillä pahan pahuus ei vähene samalla ilmenevästä hyvästä.

Sama toimii myös toisin päin. Toisessa kohdassa kirjoittaja muistuttaa, ettei itse Luciferkaan ollut Antitheos, Jumalan vastakohta, vaan alun perin enkeli. Langennut enkeli, mutta silti yhä enkeli.

Yhteenvetoluvussa kirjoittaja tekee sen johtopäätöksen, että on aika myöntää kaiken inhimillisen tiedon rajoittuneisuus, joka johtuu itse tiedostavasta ihmisestä. Tästä myös seuraa, että ihmisen on ymmärrettävä asemansa maailmankaikkeuden keskipisteenä, sillä hänen tietonsa on vain hänen maailmankaikkeudestaan (joten kyse ei ole pöyhkeydestä tyyliin ”luonto on vielä meidän”).

Lukacsin kirjassa ei ehkä ole paljon uutta ja mullistavaa. Siitä huolimatta se on aforistisuudessaan sangen lukemisen arvoinen ja nostaa kiitettävästi esille joitakin historian ominaispiirteitä, jotka helposti unohtuvat niin alan ammattilaisilta kuin etenkin suurelta yleisöltä.

 Kirjoittaja ei sen sijaan paljoakaan pohdiskele alkamassa olevan uuden aikakauden ominaispiirteitä. Hänen mielestään on joka tapauksessa selvää, että Euroopan aikakausi päättyi viimeistään toiseen maailmansotaan, ellei sitten jo ensimmäiseen.

Tätä me Euroopan unionin jäsenet emme kenties helposti nielaise, mutta toinen trendi, valkoihoisen väestön alkava syrjäytyminen näyttää pätevän yhtä hyvin Euroopassa kuin Amerikassakin. Historian ominaislaatuun liittyy ennustamattomuus, mutta Lukacs huomauttaa joka tapauksessa nykyisen kulttuurin arvotyhjiöstä, joka todennäköisesti saa täytettä erilaisista ääriliikkeistä.

Lukacs välttää arvoarvostelmia ja valitusvirren tyylilajia, vaikka puhuukin väliin ”jeremiadistaan”. Loppujen lopuksi, hän kirjoittaa, eläminen länsimaiden perikadon aikana ei ole kovin hirveä asia. Ilmeisesti, mikäli olen oikein ymmärtänyt kirjan opetuksen, ihminen on tässäkin suhteessa vapaa valitsemaan asenteensa siihen, mitä tapahtuu.