Maidensa edustajat

 

Diplomaatit ja heidän toimensa

 

Anatoli Kovaljov, Diplomatian aakkoset. Progress, Moskova 1982. Suomentanut Olli Perheentupa, 262 s.

 

Rauhan

etulinjoilla

on diplomaatit,

diplomaatit!

 

Robert Roždestvenski, ”Diplomaateillemme”

 

Bolševikkien vallankaappaus syksyllä 1917 julistettiin kaappaajien toimesta suureksi sosialistiseksi vallankumoukseksi.

Jotta näin olisi, täytyi kaikkien entisten porvarillisten instituutioiden muuttua. Armeijassa ei sitten enää ollut upseereita, vaan komentajia, kansalaisia ei enää vahtinut poliisi vaan suojeli kansanmiliisi, maassa ei enää ollut hallitusta tai ministereitä, vaan kansakomissaareja ja heidän neuvostonsa ja niin edelleen.

Vanhan yhteiskunnan instituutiot oli tuhottu ja korvattu suusilla, olemukseltaan aivan toisenlaisilla. Niiden tarkoituksena ei ollut enää elää kansan kustannuksella ja sortaa sitä, vaan edustaa ja palvella sitä.

Oli yksi ihmisryhmä ylitse muiden, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli kansasta (siitä oikeasta, ruumiillista työtä tekevästä kansasta) aivan irrallaan ja eli valtionsa rikkautta symbolisoivaa luksuselämää. Valtion viralliset edustajat eli diplomaatit.

Tosin neuvostovaltio ei tarvinnut diplomaatteja muutamaan vuoteen, kun ei sitä mikään toinen valtio tunnustanut. Mitä tulee valtion edustamiseen, napattiin Brest-Litovskin neuvotteluihin matkalta mukaan myös työläisten ja talopoikien edustus suoraan kansan syvistä riveistä.

Etenkin talonpoikaiston edustaja, joka oli mieltynyt paikalliseen tarjoiluun ja jota kasvojensa värin perusteella nimitettiin ”punaiseksi edustajaksi”, oli ilmeisen aito tapaus. Mutta oliko hänellä oikeastaan mitään tekemistä neuvottelupöydässä, vanhojen kettujen keskellä?

Ilmeisesti kansan diplomatiaan tässä muodossa petyttiin, koska vastaavia työtätekevän kansan edustajia ei seuraavassa kokoontumisessa enää ollut. Tämä ei tehnyt tyhjäksi sitä ideaa, että mikäli jonkin maan (Suomen) porvarilinen hallitus ei suostunut neuvostojen maan ehdotuksiin, voitiin kääntyä sen pään yli suoraan kansan puoleen.

A vot, jopa syntyi sopimus, kun kansa nousi ja nosti riveistään Kuusisen kansanhallituksen. Siinäpä uudenlaista diplomatiaa oikein roppakaupalla!

Kun kulttuurinen ”suuri perääntyminen” muutti koko neuvostokulttuurin, palattiin vanhoihin muotoihin ja tavanomaisten frakkien sijasta diplomaatit saivat oman, korean univormunsa, joka Tehtaankadun edustajillakin oli vielä ainakin 1970-luvulla.  

Nyt oli voittanut se ajatus, ettei saa katkaista radikaalisti instituutioiden juuria, vaan on rakennettava vanhojen instituutioidenpäälle ja omaksuttava parhaat perinteet. Sosialismi ja kommunismi säilyttävät kaiken sen parhaan, mitä ihmiskunta oli luonut.

Ensimmäisen maailmansodan syntipukeiksi nousivat porvarillisellakin taholla diplomaatit ja heidän solmimansa salaiset sopimukset. Egon Friedellin tunnettu filippiikki diplomaatteja vastaan on tunnettu:

Kokonainen ihmisluokka, joka kuuluu tuohon lihavaan, sameaan tyhjäntoimittajien, naismetsästäjien ja uhkapelurien muodostamaan pintakerrokseen, jota sanotaan hienostoksi, lähetetään hallituksen puolesta erikoisiin kouluihin, varustetaan tuloilla, palkitaan kunniamerkeillä ja titteleillä nimenomaan ja tunnustetusti sitä varten, että se viettäisi koko elämänsä juonitteluissa, vakoilussa, pettämisessä ja lahjomisessa: valtion tunnustamia ja palkkaamia veijareita ja tyhjäntoimittajia siis; myrkkypistimellä varustettuja kuhnureita siis. He ovat valheen mestareita, helvetin kätyreitä, pahin laji konnia, nimittäin hyväomatuntoisia konnia, sillä hehän valehtelevat ”isänmaan puolesta”…

Tuosta vanhasta diplomatiasta Neuvostoliiton edustajat yrittivät määritelmällisesti pysyä mahdollisimman kaukana. Sen sijaan he tekivät ennenkuulumattoman tempun paljastaessaan heti vuocden 1917 kaappauksen jälkeen tsaarin hallituksen salaiset sopimukset ulkovaltojen kanssa: kas tällaista konnuutta kätkeytyi koko sodan taakse!

Neuvostovaltio ylpeilikin sillä, että sen tavalle hoitaa ulkosuhteita oli ominaista julkisuus, toisin kuin kapitalismin ja imperialismin edustajilla, joiden toimet eivät päivänvaloa kestäneet.

Ei toki kulunut kauaakaan, kun nimenomaan Neuvostoliitto tuli tunnetuksi siitä, että koko sen hallinto oli täysin läpinäkymätöntä ja että konspiraatio kuului sen keskeisiin menetelmiin niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Kovaljov, joka itsekin oli diplomaatti, esitti joka tapauksessa avoimuuden, totuudellisuuden ja kansanomaisuuden yhä kuuluvan neuvostodiplomatian perinteisiin. Se muka poikkesi olennaisesti kapitalististen maiden diplomatiasta.

Kirjoittaja esittää koko joukon diplomatian ja erityisesti hyvän diplomatian määritelmiä ja tuo ansiokkaasti esille niin Harold Nicolsonin, Lester Pearsonin, Wipert von Blücherin, Hans Morgenthaun, John Harrin, John Stoessingerin, Jules Cambonin, kuin myös G.V. Tšitšerinin näkemyksiä. Pakollinen on tietenkin viittaus Brežneviin, mutta Leninistä ei kirjan alkuluvussa ole löytynyt sanottavaa. Toki häneenkin myöhemmin viitataan useamman kerran. Muu tuskin olisi ollut mahdollista.

Kuten tuohon aikaan merkittävä lajityyppi nimeltään ”porvarillisen sovjetologian kritiikki” toi halukkaiden neuvostokansalaisten luettavaksi koko joukon niistä argumenteista, joita esitettiin neuvostojärjestelmää vastaan, niin myös tämä kirja toi lukijan ulottuville paljon diplomatian historian klassikkojen ajattelua.

Kirjoittajan aina silloin tällöin esittämä väite neuvostodiplomatian erityisestä ”luokkakantaisuudesta” vakuutti luultavasti vain tyhmimmät ja oli selvästi päälle liimattua.

Diplomatian suuret klassikot Metternichistä Talleyrandiin tulevat hyvin esille ja mukana ovat myös esimerkiksi Witte ja Gortšakov. Kirjasta löytyy myös La Bruyèren terävää havainnointia ihmisluonteista ja viittaus von Neumannin ja Morgensternin peliteoriaan.

Lukija ymmärtää joka tapauksessa, että alan todellisten mestareiden salaisuutena ei ole mikään bolševistinen ideologia, saati ”oikea” luokkatausta, vaan kyse on mestaruudesta ihmissuhteiden ja ihmisten käsittelyn alalla.

En tiedä, onko kirjaa oikeasti käytetty diplomaattikasvatuksessa, mutta luulisin, että on. Sen keskeinen osa koostuu nimittäin diplomatian arkipäivän tekniikasta, julkilausumien, noottien, verbaalinoottien ja muiden kommunikaation välineiden laadinnassa vallitsevien perinteiden ja tekniikan opettamisesta.

Kirja ei itse asiassa ole lainkaan hullumpi katsaus diplomatiaan ja sen keinoihin ja perinteisiin laajemminkin. Käännös on moitteeton ja mieleen tulee, että sama mies käänsi aikoinaan myös Nikolai Jerofejevin kirjan ”Mitä on historia”. Taisinpa sen Historiallisessa aikakauskirjassa arvostellakin.