Pyhä politiikka

 

Usko ja epäilys

 

Paavo Rintala, Valehtelijan muistelmat. Otava 1982, 490 s.

 

Paavo Rintala (1930-1999) oli kirjailija, jolle uskonnollinen tematiikka oli läheistä. Teologiaa hän olikin aloittanut opiskella, mutta siirtyi sitten Kekkosen kannattajien apparatsikiksi ja vapaaksi kirjailijaksi. Joka tapauksessa olen havaitsevinani hänen kirjoissaan aina tietyn uskonnollisen pohjan.

Sellainen kai kelpo kirjailijan täytyy sanan klassisessa mielessä ollakin. Ellei kirjallisuus suhtaudu maailmaan vakavasti, ei se ole lukemisen arvoista.

Joka tapauksessa Rintala sai melkoisen tabujen rikkojan ja lähes kirjallisen huligaanin maineen. Hänen teostaan ”Sissiluutnantti” luettiin lottien häpäisynä, ellei nyt suorastaan pornona, ja se sytytti pienen kirjasodankin.

Rintalan ja koko hänen sukupolvensa ongelma oli, että he useinkin kirjoittivat sodasta, vaikka eivät koskaan olleet rintamalla olleetkaan, kun olivat siihen liian nuoria.

Kuitenkin sota kosketti heitä vahvastikin, erityisesti Rintalan kaltaisia sotaorpoja. Rintalan kohdalla se johti pyrkimykseen ymmärtää entistä vihollista ja edistää Kekkosen ulkopolitiikkaa, jota hän piti rauhan takeena. Rintala oli myös kommunistivetoisen Rauhanpuolustajat ry:n puheenjohtaja vuosina 1969-1984.

Hänen eronsa tuosta toimesta liittyi ilmeisesti siihen uskon puutteeseen, tavallaan uskonnolliseen kriisiin, joka syntyi Kekkosen ulkopolitiikan ihanteellisen tulkinnan ja käytännön soveltamisen välille. Sitä kuvataan tässä kirjassa.

Rintalan Venäjä-harrastus näkyy läpikäyvänä juonteena hänen tuotannossaan. Hän tunsi venäläisiä klassikkoja ja viittasi alinomaa etenkin Tolstoihin. Venäjää hän ei näytä erityisemmin oppineen, mutta tunsi venäläisen ihmisen sitäkin läheisemmäksi itselleen.

Yritys nähdä maailma myyttien takaa tuotti muun muassa varsin kiinnostavan kirjasarjan Mummoni ja Mannerheim, jossa kuvattiin rinnakkain kahden saman ikäluokan ihmisen tarinaa omissa elämänpiireissään. Ilmeisesti Mannerheimia koskevat tiedot tulivat paljolta Jägerskiöldin laatimasta laajasta elämäkerrasta.

Rintalaa kiehtoi myös sodan todellisuus ja hän kirjoitti useampiakin dokumenttiromaaneja, joissa oli autenttisia sotamuistelmia. Hänen teoksensa Leningradin kohtalosinfonia (1968) oli itse asiassa ensimmäinen Leningradin piiritystä kuvaava realistinen dokumenttiromaani. Harrison Salisburyn teos tuli vasta hieman myöhemmin.

Sen pariin häntä oli johdatellut muuan KGB:n tulkki-päällystakki, mutta itse dokumentit olivat mitä ilmeisimmin aitoja. Teos herätti rintamamiehissä suuttumuksen myrskyn, kun Rintala siinä antoi ymmärtää heidän jossakin mielessä olevan myös vastuussa nälkäkatastrofista.

Joka tapauksessa Rintala sai teoksistaan pitkän rivin palkintoja ja hänestä kehkeytyi jonkinlainen Kekkosen linja n saarnamies, joka tosin oli aika hallitsematon ja helposti eksyi omille sentimentaalisille poluilleen.

”Valehtelijan muistelmat” oli ilmestyessäänsangen skandaalimainen kirja huolimatta siitä, että tänä päivänä luettuna se sisältää lähinnä pelkkiä latteuksia. Sen juoneen tosin kuuluu muuan itsemurha, joka haiskahtaa aika falskilta. Sen syyksi esitetään nuorison edustajan pettymys vanhemman sukupolven kyynisyyteen ja siihen, että maailman annettiin kehittyä yhä vaarallisemmaksi, vaikka samaan aikaan teeskenneltiin muuta.

Lyhyesti sanoen, Kekkonen ja hänen politiikkansa oli kirjan eräille henkilöille, etenkin kirjoittajan alter egolle aluksi suorastaan pyhä asia ja ystävyys Neuvostoliiton ja neuvostihmisen kanssa suuri humanistinen ihanne.

Kun Kekkonen pääsi valtaan, hän kuitenkin karisti ympäriltään vanhat ”družinnikkinsa” ja tilalle tulivat täysin kyyniset karrieristit, jotka keinottelivat tuolla politiikalla, joka oli ollut aiemmalle sukupolvelle aitoa evankeliumia.

Myös ETYK osoittautui lopulta suureksi huijaukseksi eivätkä reaalipoliitikot viitsineet lainkaan pitää kiinni kolmannen korin määräyksistä. Kukaan ei uskaltanut sanoa halaistua sanaa päätösasiakirjan rikkomisista ja sellaista kehdattiin pitää vain reaalipolitiikkana.

Kirjailijan alter ego oli saanut pettyä jo toisenkin kerran. Neuvostoliitto olikin häikäilemätön. Se oli miehittänyt Tšekkoslovakian ja osoittanut valmiutensa väkivaltapolitiikkaan muuallakin. Vanha polviuskoi, että YYA-kilven takana Suomi olisi suojassa, mutta pitikö tämäkään paikkaansa?

Vakavimmat asiat sanotaan kirjassa epäsuorasti ja pehmeästi sikäli kuin kyseessä on Neuvostoliitto, mutta sitäkin suoremmin ”suomettajista” -tätä sanaakin käytetään. Siinä se on kyyninen ja valheessa elävä joukko, joka ei asennettaan häpeä. Ero vanhaan ”lumiaurojen” sukupolveen on olennainen.

Nyt en enää muista, millainen tarkemmin ottaen oli kirjan vastaanotto. Eihän Rintalasta koskaan todellista epähenkilöä ja suurta neuvostovastaista tullut, mutta kyllä hänen lankeemuksensa oli suuri.

 Kannattaakin humomata, että hän kuuluu itse asiassa ensimmäiseen Neuvostoliiton kriitikkojen älymystöpolveen sitten taistolaisaallon. Jo hieman aiemmin oli hyökkäys Afganistaniin herättänyt kritiikkiä erityisesti SKDL:n piirissä.

Sieltä käsin kriittinen ajattelu ja erityisesti julkisen sanomisen rohkeus pikkuhiljaa levisi muuallekin. Toki olivat jo vanhastaan olemassa Kauko Kare, Tuure Junnila ja muutama muu, mutta heidät oli onnistuttu marginalisoimaan ja jopa demonisoimjaan ja kaikki kanssakäyminen heidän kanssaan oli leimaavaa.