Onnen lellipoika

 

Täpärällä se oli

 

Lasse Lehtinen, Läheltä piti. Kansakunnan hurjat hetket. Otava 2025, 496 s.

 

Tavallaan on truismi, että kaikki historiassa olisi voinut mennä myös aivan toisin, vaikka moni katsookin historiaa kuin se olisi ollut enemmän tai vähemmän ennalta säädetty toteutuvaksi juuri niin, kuin se toteutui.

Tällainen naiivi asenne on joko henkistä laiskuutta tai sitten se perustuu tietämättömyyteen siitä, millaisten valintojen edessä aikoinaan oltiin tai millaiset meistä riippumattomat asiat ratkaisivat tapahtumien kulun. Tämä kirja tuo esille molempia.

Suomen lähihistoriaa tunteville Lehtisen kirja tuskin tarjoaa mitään sensaatioita, mutta kyllä erinäisiä sinänsä vähäisiä, mutta potentiaalisesti hyvinkin tärkeitä detaljeja, jotka eivät edes välttämättä liity politiikkaan.

Ajatelkaamme vaikkapa Väinö Tannerin peräsuolta tai tarkemmin sanoen sen syöpää, joka leikattiin ennen sotia. Mikäli syöpä olisi jo päässyt leviämään ja vienyt miehen hautaan, olisi Suomen ollut tultava sotavuosina toimeen ilman Tanneria, joka epäilemättä osaltaan pelasti Suomen pitäessään puolueensa kansallisilla linjoilla hallituksen takana.

Olisi ehkä voinut löytyä toinenkin, yhtä suuri persoonallisuus, joka olisi pystynyt samaan, mutta kuka se olisi ollut? Ei silloin eikä nyt ole tuntunut mahdolliselta sellaista löytää.

Sama koskee myös Mannerheimia, joka primadonnan tavoin ehtimiseen uhkaili erolla ja jonka ero viimein myös hyväksyttiin. Hän kiirehti viime hetkessä perumaan ja hoiti sitten maan sotapolitiikkaa aivan toisella viisaudella kuin voimme kuvitella hänen mahdollisista vaihtoehdoistaan.

Mutta henkilökysymyksissä on paljon spekulaatiota. Olisihan joku toinenkin voinut kasvaa samoihin mittoihin, vaikka ei vielä aikoinaan kyennytkään saappaita täyttämään, emmehän me sitä voi tietää.

Kaikki tämän kirjan esseet eivät itse asiassa vastaa kirjan otsikkoa, mutta eihän se haittaa. Yleensä ne joka tapauksessa ovat vähemmän tunnettuja, ainakin detaljeissaan.

Poliittisia murhia tapahtui maassamme tasavallan kaudella oikeastaan vain yksi, mutta mitäpä olisi seurannut, jos vaikkapa Ståhlberg olisi murhattu, kuten jo vannottiin tehtävän? Kyllä koko poliittiseen elämään olisi tullut aivan uusi maku.

Itse asiassa ilkeämieliset henkilöt itärajan takana ja ehkä muuallakin vertasivat jo maatamme lapualaisvuosina Meksikoon, jossa vallankumoukset ja niiden yritykset olivat normaalia arkipäivää.

Suomi kasvoi kuitenkin nuhteettomaksi parlamentaariseksi demokratiaksi, mikä oli todella merkittävä saavutus ottaen huomioon sen tilanteen josta lähdettiin: vuoden 1918 sodat ja terrorit olivat hirvittävä perintö.

Lehtinen, kuten nykyään monet muutkin, nostavat myös Saksan valtapyyteet Suomessa suureksi kansalliseksi vaaraksi, jonka häviäminen Saksan romahtaessa oli välttämätön edellytys maan itsenäisyydelle.

Itse en olisi tuon asian merkityksestä ihan niin varma ja sitä vähätteli aikoinaan myös Paasikivi. Sodan oloissa Saksa toki pyrki ottamaan käyttöönsä Suomesta kaiken, mikä otettavissa oli, mutta rauhan tultua tilanne olisi kyllä muuttunut myös Saksan voittaessa. Ei kuningas Suomessakaan mikään diktaattori olisi ollut ja varmasti hän olisi pitänyt hallitsemansa maan puolta.

Mitä tulee vuoden 1918 ”vallankumoukseen”, korostaa kirjoittaja, että asialla olivat aikansa taistolaiset. Aseellisen nousun johdossa olivat aikansa sivistyneistön ja etenkin hyvinvoivien pappisperheiden lapset.

Itse asiassa hämmästyttää, että tuon tragedian ”syitä” on yhä uudelleen etsitty suomalaisesta yhteiskunnasta. Bolševikkien rooli asiassa oli niin ylivoimaisen suuri, että se on usein suorastaan jäänyt havaitsematta. Bolševikkien rooli itsenäisen Suomen kummisetinä on itse asiassa jo ajatuksena niin humoristinen, että sen syöttäminen asioita tunteville ulkomaalaisille on tuskin edes mahdollista.

Kirjoittaja pitää tärkeänä, että Tanner aina pystyi leikkaamaan puolueestaan sen vasemmistolaisen hännän, joka tosiasiassa edusti kommunisteja tai niitä palvelevia hyödyllisiä idiootteja.

Kirjassa ei kuitenkaan tuoda esille sitä, miten Moskovasta käsin käskettiin 1920-luvun lopulta 1930-luvun puoliväliin saakka kohdistaa kaikki ponnistelut nimenomaan vasemmistososialidemokraatteja ja jopa aivan erityisesti niiden vasemmistosiipeä vastaan. Se oli ”päävaara”, koska se oli kommunistien pahin kilpailija. Sosialidemokraatteja niitettiin tuolloin ”sosiaalifasisteiksi”, kun marxismi-leninismin supertieteen avulla oli järkeilty, että olemukseltaan niiden politiikka edesauttoi fasismia.

Vasemmistotosialistit olivat ensimmäisiä niskalaukauksen maaleja vuonna 1937 ja olisivat olleet sitä myöhemminkin.

Vuosien 1928-1934 strategian mukaan oli kyllä tehtävä ”yhteistyötä” sosialidemokraattien kanssa, mutta ainoastaan niiden joukkojen kanssa, johtajien ”päiden yli”. Johtajien ”fasistisuus” piti samaan aikaan paljastaa. Käytännössä ja myös teoriassa siis sosialidemokraatteja pidettiin päävaarana, eikä suinkaan fasisteja, jotka olivat vain muuan porvarillinen liike.

Saksassa tämä Kominternin politiikka auttoi tehokkaasti natseja pääsemään valtaan ja vasta vuonna 1934 ymmärrettiin, että supertiede oli pettänyt pahemman kerran ja palattiin takaisin yhteisrintamapolitiikkaan(”kansanritama”), johon myös sosialidemokraatit hyväksyttiin mukaan apuvoimaksi.

Väinö Tanner, J.K. Paasikivi ja C.G. Mannerheim muodostivat jo ennen sotia kolmikon joka oli muita poliitikkoja päätänsä pitempi ja pystyi ilman puoluesidonnaisia ennakkoluuloja keskustelemaan keskenään siitä, miten maa makaa ja mitkä ovat ensisijaiset tehtävät sen olemassaolon turvaamiseksi. Sen vaaranalaisuus ymmärrettiin täysin.

Ei meillä siis huono herraonni ollut. Vaikka sekä Paasikivi että Mannerheim olivat monarkisteja, se ei estänyt heitä pysymästä ehdottoman lojaaleina tasavallalle ja sen lailliselle hallitukselle.

Oliko Mannerheimilla kuitenkin joskus suuri kiusaus pelastaa maa omalla tavallaan, ensin vuonna 1919 hyökkäämällä Pietariin ja sitten lapuanliikkeen aikana ottamalla vastaan diktaattorin paikka?

Niin tai näin, kumpaankaan hän ei lopulta suostunut, minkä ilmeisesti ratkaisi se, että hän ymmärsi kannatuksensa jäävän liian vähäiseksi.

Mainittakoon, että myös Tannerilta kysyttiin vuonna 1930, olisiko hän halukas diktaattoriksi. Ei tietenkään ollut.

Kirjassa kuvataan myös Suomen pitkää marssia Natoon. Mikäli Venäjän erikoisoperaatio olisi onnistunut kolmessa päivässä, ei Natoon olisi voitu mennä. Meidän kannaltammehan tämä olisi saattanut olla onnenpotku, sillä en nyt spekuloi, mutta nyt siis kävi kuin kävi ja sen kanssa on tultava toimeen.

Suomen sotilaallista miehitystä ei ole koskaan tapahtunut vuoden 1808-1809 jälkeen, mikä on lähes uskomaton asia, eikä kokonaan oman armeijamme ansiota, vaikka sen tavattoman tehokas suoritus kyllä oli asialle välttämätön ehto.

Ratkaisevat päätökset tehtiin lopultakin Kremlissä ja jatkosodan osalta niidet takana oli vielä liittoutuneiden sopimukset etenkin Jaltalla. Ei ole selvää, mikä merkitys oli esimerkiksi asekätkennällä, mutta ei se varmasti vailla merkitystäkään ollut. Lehtinen korostaa asekätkentää, jonka piiriin kuului todella paljon (n.35000 miehelle) aseita, raskaitakin.

Sissisota Baltian maissa oli jo tarpeeksi suuri riesa Moskovalle ja suomalaisten kovuus ja itsepäisyys oli jo legendaarista. Kun yksi taktiikka osoittautui huonoksi, koetettiin toista, jota voisi sanoa hymykampanjaksi. Se onnistui erinomaisesti. Ehkäpä Ukrainassakin olisi voitu yrittää samaa?

Detaljit kirjassa ovat joskus hataralla pohjalla. Lamakaudesta pääsemiseksi päätti Koiviston konklaavi pelastaa pankit, mikä johti suureen konkurssiaaltoon. On sanottu, että taloudelliseen ahdinkoon joutuneista yrittäjistä teki jopa 10000 sen takia itsemurhan.

Tilastollisesti tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Sellaisia tapauksia kyllä oli ainakin yksi (SKOP:n Ali-Melkkilä),mutta tuhansia ylimääräisiä tapauksia ei yksinkertaisesti mahdu tilastoihin. Pikemmin lienee puhuttava kymmenistä, joista toki jokainen on liikaa.

Toinen tapaus on suomalaisten väitetty kansanmurha Isonvihan aikana. Ei suomalaisia määrätty hävitettäväksi sukupuuttoon, sillä heitä tarvittiin kipeästi ylläpitämään sitä suurta armeijaa, joka Länsi-Suomesta käsin uhkasi Ruotsia. (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset).

Ns. poltetun maan taktiikkaa kyllä harjoitettiin Pohjanmaalla, jossa hävitettiin 10 peninkulman (n. 100 km) syvyinen alue, jotta vihollinen ei pystyisi siellä joukkojaan huoltamaan. Paha sekin, hyvin paha, mutta kuitenkin tuon ajan sotien käytäntöön yleisesti kuuluva asia.