Unohdettu kansallissankari?
Herman Gummerus, Konni Zilliacus.
Suomen itsenäisyyden esitaistelija. Gummerus 1933, 280 s.
Konni
Zilliacuksen nimi kyllä itse asiassa tunnetaan hyvin tänäkin päivänä, mutta
virallinen Suomi suhtautui häneen aina nihkeästi eikä itsenäinen Suomi kunnioittanut
edes hänen muistoaan, kun hän vuonna 1924 kuoli.
Herman
Gummeruksen, toisen aktivistin kirjoittama elämäkerta korostaa erityisesti tätä
unohdusta ja sitä poikkeuksellisen suurta roolia, joka Zilliacuksella
henkilökohtaisesti oli Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa.
Virallisen
Suomen ja sen puolueiden suhde Zillliacukseen on ymmärrettävä ja kertoo samalla
jotakin hyvin olennaista omasta ajastaan ja sen suurista kysymyksistä.
Zilliacus
kannatti aktiivista vastarintaa venäläistä sortoa vastaan, koska uskoi, että
vain se saattoi jotakin vaikuttaa Venäjään. Samalla hän kannatti kaikkien
tsarismin sorron alaisten ryhmien ja siinä luvussa erityisesti sorrettujen
kansallisuuksien yhteistyötä ja onnistui sitä järjestämäänkin, vaikka hänen
omat resurssinsa olivat hyvinkin vähäpätöiset.
Vastuunalaiset
suomalaiset piirit taas pelkäsivät kuollakseen sitä, että tulisivat leimatuiksi
laittoman toiminnan kannattajiksi. Heidän vastarintansa perustui nimenomaan
laillisuuden noudattamiseen. Siinä suhteessa Suomi olikin ainutlaatuinen
poikkeus Venäjän vähemmistökansojen joukossa.
Myös suomalaiset
puolueet, sosialidemokraatteja myöten, pitivät etäisyyttä venäläisiin tovereihinsa,
sillä heidän tilanteensa oli poliittisten oikeuksien suhteen aivan toinen ja heillä
oli paljon menetettävää. Vasta vuonna 1917 sosialidemokraatit päästivät
puolueensa kohtalokkaasti luisumaan kohti kiinteää Venäjä-yhteyttä. Zilliacus
oli todella Suomen historian suuri häirikkö, joka 1900-luvun alussa sai aikaan
valtavan vaikutuksen sekä kotimaassa, että Venäjällä.
Kulttuuriadressi
ja erinäiset juristien julkiset kannanotot Suomen autonomian puolesta olivat
ennen muuta Zilliacuksen ideoimia ja järjestämiä. Hän myös perusti Fria Ord-lehden
ja salakuljetti sitä Suomeen henkilökohtaisesti, tehden kymmeniä matkoja
nostokölijahdillaan.
Suurin merkitys
oli yhteistyössä japanilaisten kanssa hankituilla aseilla, jotka
salakuljetettiin Suomeen, vaikka suurin osa oli tarkoitus viedä Pietariin,
mutta solutettu järjestelmä petti. Tuhansia aseita saatiin piiloon, mutta
tuhannet jäivät venäläisen virkavallan saaliiksi ja juuri tämä luultavasti
olikin se kaikkein vaikuttavin asia.
Kun liikkeellä
oli tuhansia aseita ja tonneittain räjähteitä, oli asialla jo valtakunnallinen
merkitys. Lainkuuliaisen ja lojaalin Suomen imagoa oli nyt mahdotonta pitää
yllä ja itse Stolypin käytti asiaa tehokkaasti hyväksi valtakunnanduumassa, kun
Suomen perustuslaillisen aseman viimeisetkin tukipylväät tuhottiin.
Kulttuuriadressi
ja muu ulkomailla Suomen asiasta pidetty meteli ärsyttivät tavattomasti venäläisiä,
jotka kyselivät, miten esimerkiksi Englanti, jonka tilillä oli kansallista
sortoa vaikka muille jakaa, saattoi esiintyä Venäjän arvostelijana.
Joka tapauksessa
kansainvälisen lehdistön suuri mielenkiinto Suomen asiaan takasi sen, ettei
maata voitu ihan hiljaa hirttää. Sen nimi tuli samalla monelle ensi kertaa
tunnetuksi.
Zilliacuksen
suurin saavutus oli epäilemättä Venäjän vastustuspuolueiden yhteistyön
järjestäminen. Puolueet olivat keskenään varsin eripuraisia ja venäläisillä oli
vaikeuksia olla yhteistyössä sellaisten liikkeiden kanssa, jotka tähtäsivät
heidän kotimaansa, -olkoonkin että imperiumin- hajottamiseen.
Joka tapauksessa
parikin tapaamista saatiin järjestettyä ja visiona häämötti jo jonkinlaisen puskurivaltioiden
ketjun luominen Euroopan ja Venäjän välille, mihin läntiset suurvallat
saattaisivat myös tuntea kiinnostusta. Tämä kuitenkin edellytti Venäjällä
vallankumousta.
Kuten tiedämme,
ensimmäisen maailmansodan jälkeen imperiumit todella hajosivat ja
kansallisvaltiot syntyivät myös Venäjän ja lännen väliin. Silloin tuosta
vyöhykkeestä käytettiin niitystä cordon sanitaire, jolla yleensä
tarkoitettiin ruttoa sairastavien eristämistä aseellisella vartiostolla.
Suomessa ei
missään vastuunalaisissa piireissä vielä edes haaveiltu itsenäisyydestä asiana,
joka voisi olla mahdollinen lähitulevaisuudessa, jos koskaan. Kuten muuan
venäläinen nationalisti asian ilmaisi: Venäjä ei ole koskaan niin heikko, ettei
se Suomelle pärjäisi.
Tämä oli
epäilemättä normaalia tervettä järkeä, mutta taas kerran kävi niin, että todellisuus
uhmasi sitä. Mutta oliko edes Zilliacuksella tuolloin kuvitelmia itsenäisestä
Suomesta, vai oliko hänenkin tavoitteenaan ennen muuta ”status quo ante
Bobrikov”, eli Suomen menetettyjen oikeuksien palauttaminen?
Gummerus
vakuuttaa, että Zilliacuksen visiossa Suomi oli itsenäinen jo varhain.
Esimerkit eivät kuitenkaan ole kovin vakuuttavia ja lähteitä on jouduttu ilmeisesti
jonkin verran venyttämään. Jokin Norjan ja Ruotsin välinen suhde sen sijaan
näyttäisi olleen realistisempi tavoite.
Maailmansodan
sytyttyä ja suuren venäläistämisohjelman tultua julkisuuteen alkoi ajatus Suomen
itsenäistymisestä aseellisen toiminnan kautta saada laajempaa kannatusta, mitä ilmensi
jääkäriliike. Muuten, jopa itse Zilliacus, jonka kaksi veljenpoikaa meni
liikkeeseen mukaan, epäili koko homman mielekkyyttä. Myöhemmässä vaiheessa hän
toki itsekin osallistui liikkeen tukemiseen Tukholmassa.
Zilliacus oli
länsimielinen ja viettänyt vuosia Amerikassa ja eri Euroopan maissa sekä puolitoista
vuotta Japanissa. Hän ei erityisemmin pitänyt saksalaisista, mutta katsoi, että
Suomen itsenäistymisen kannalta oli Saksan voima ainoa mahdollisuus.
Sen halusta
hänellä kyllä oli epäilyksiä. Saksan ja Venäjän erillisrauhan mahdollisuus
kummitteli monien mielessä ja sellainenhan sitten tehtiinkin. Tosin Brest-Litovskin
rauha, johon vailla sotilaallista voimaa olleet bolševikit pakotettiin, olikin
aivan toisenlainen kuin mitä oli pelätty. Itse asiassa vasta se teki Venäjän
sorrettujen kansojen liiton elättelemät haaveet realistisiksi.
”Aktivisti”-sana
tarkoittaa nykyäänkin yleensä ”suoran” eli yleensä rikollisen toiminnan ja jopa
väkivallan kannattamista ja niin sanotut ”jälkiaktivistit” leimautuivat
kansalaissodan jälkeen kostonhimoisina lahtareina.
Tällöin helposti
unohtuu, että sumalaisten aktivistien ja erityisesti Zilliacuksen suhde
poliittiseen vasemmistoon oli sangen lämmin ja että aktivisteissa oli aika
lailla myös vasemmistolaisia. Vuoden 1918 sota oli aktisitien silmin sitäkin
suurempi petos ja monet, kuten Zilliacus, menettivät siinä läheisiään.
Se, ettei
virallinen Suomi halunnut itsenäistyttyään muistella niitä aikoja, jolloin koko
ajatusta itsenäisyydestä pidettiin joko haihatteluna tai rikoksena, on
ymmärrettävää. Ymmärrettävää on myös, että ajatusta laillisuudesta haluttiin
nostaa kansalliseksi myytiksi, vaikka sitä vastaan tuli rikottua toisenkin
kerran ja varsin törkeästikin.
Gummerus huomauttaa
kyllä ironisesti, että epävirallisesti Zilliacuksen haudalle toivat
tervehdyksiään myös sellaiset henkilöt, jotka tämän eläessä olivat hänet
kiivaasti tuominneet ja suorastaan palvelleet Bobrikovia.
Mutta
sellaistahan se elämä on. Kysymys sankaruudesta ja maanpetoksesta on ennen
kaikkea ajoituskysymys, kuten jo Talleyrand kerran totesi.
Lienee niin, että jos joku olisi ennustanut 1899 Suomen olevan 20 vuoden kuluttua itsenäinen, hänet olisi passitettu hourulaan.
VastaaPoista