torstai 16. lokakuuta 2025

Uusi maailman tasapaino vai keikahdus?

 

Stubbin visio ja kolmas maailma

 

Edellisessä Kanava-lehdessä olen kolumnissani selostanutkin tasavallan presidentti Stubbin kirjaa (”Vallan kolmio, Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus”. Otava 2025, suomentanut Kyösti Karvonen).

En siis rupea tässä toistamaan samaa, mutta totean, että kirja on kiinnostava ja sisältää merkittäviä kannanottoja, jotka koskevat maamme ulkopolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita laajemminkin. Se ei ole pelkkä tasapaksu julistus, vaikka ei tietysti myöskään mikään reseptikirja joka asiaan.

Kirjassa esitetään visio jopa maailmanpolitiikan kokonaisuudesta, jossa Suomella tietenkin on lähtökohtaisesti pieni rooli. Mikään ei silti estä ajattelemasta suuria linjoja ja jopa ehdottamasta niiden toteuttamista koko maailmalle. Itse asiassa Stubb tekikin näin YK:n yleiskokouksessa.

Maailmanpolitiikan kehitys on johtanut lyhyen aikaa vallinneesta yhden maan ylivoimaisuuden mahdollistamasta yksinapaisuudesta uuteen tasapainottomaan tilaan, jota Stubb kutsuu interregnumiksi. Siinä uuden maailmanjärjestyksen tarve on tullut yhä huutavammaksi. Koko maailma on vaarassa.

Nyt vaihtoehtoina ovat moninapaisuus, jossa vallitsee anarkia ja vahvemman oikeus tai sitten sellainen monenkeskisyys, jossa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä noudatetaan ja jossa maailman uudet voimakeskuksetkin niihin sitoutuvat.

Maailma on muuttunut rajusti. Uudet mahdit ovat nousemassa ja jo nousseet, eivätkä vanhat monenkeskiset instituutiot kuten YK, enempää kuin esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki tarjoa niille niiden ansaitsemaa vaikutusvaltaa.

Maailmassa on nyt kolme valtioiden ryhmää, globaali länsi, johon kuuluvat Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi myös esimerkiksi Japani ja Australia, globaali itä, johon kuuluvat ennen muuta Kiina ja Venäjä, sekä globaali etelä, jossa suurin mahti on Intia ja johon kuuluvat niin sanotut kehittyvät taloudet Etelä-Amerikkaa ja Afrikkaa myöten.

Juuri nyt lännen haastaa ennen muuta itä, jonka ylivoimainen voimakeskus on Kiina. Ukrainan sota on paljastanut sen, miten globaali etelä on ollut haluton asettumaan enempää lännen kuin idän puolelle ja istuu sen sijaan aidalla julistaen tai ainakin noudattaen puolueettomuuttaan konfliktissa, jossa länsi on yksimielisesti valinnut puolensa.

Ukrainan sota ei toki ole pelkästään idän ja lännen konflikti, mutta etelän suhde siihen on paljon puhuva. Se ei osoita olevansa koko asiasta kiinnostunut ja asettaa sen sijaan itseään lähempänä olevat asiat etusijalle.

Globaali etelä on nyt vaa’an kielenä maailman poliittisessa kehityksessä ja sillä on valta määrätä, miten interregnum tulee päättymään.

On mahdollista, että päädytään piankin sellaiseen moninapaiseen maailmaan, jossa suurvallat toimivat jälleen suurina rosvojoukkoina, kuten pyhä Augustinus asian ilmaisi tai sitten monenkeskisten sopimusten sääntelemään järjestykseen, jollainen vallitsi YK:n kukoistusaikana ja jota sittemmin symbolisoi ETYK:in kaltainen asioiden sopiminen yhteisesti.

Nyt tarvittaisiin ilmeisesti uutta maailmankokousta, jossa vallasta osattomiksi jääneillä valtioilla olisi niille kuuluva sija ja vastuu niistä päätöksistä, joita ne itse ovat tehneet.

Stubb on laatinut jopa konkreettisen ehdotuksen YK:n muuttamiseksi ajan vaatimusten mukaiseksi. Itse asiassa hän esitti sen YK:n yleiskokouksessa syyskuussa vuonna 2024.

Ehdotuksessa on kolme osaa:

1.        laajennetaan turvallisuusneuvostoa niin, että siihen tulee viisi pysyvää jäsentä lisää (Yksi Latinalaisesta Amerikasta, kaksi Afrikasta ja kaksi Aasiasta) ja kymmenen vaihtuvaa jäsentä.

2.        Poistetaan pysyvien jäsenten veto-oikeus.

3.        Jäädytetään YK:n peruskirjaa rikkovan turvallisuusneuvoston jäsenen äänioikeus.

Tälle ehdotukselle 188 jäsenmaata 193:sta osoitti suosiotaan. Turvallisuusneuvoston nykyiset jäsenet eivät kuitenkaan taputtaneet, minkä voisi ajatella asettaneen heidät noloon asemaan.

Stubbin usko siihen, että etelälle olisi nyt annettava sille kuuluva osa vallasta, tarkoittaa myös sitä, ettei hallintomallien ja käytännön politiikan tasolla aseteta länsimaisia normeja kaikkia koskeviksi normeiksi.

Stubb uskaltaa olla kyllin realistinen tunnustaakseen sen, ettei mitään puhdasta demokratian ideaalia ole edes olemassa käytännössä. Hallintomallit ovat yleensä hybridejä eikä ole kohtuullista eikä tarkoituksenmukaista, että niitä ruvettaisiin määräämään ulkoa käsin.

Ymmärrän asian niin, ettei enempää Kiinan kuin Yhdysvaltojenkaan suhde demokratiaan saa määrätä sitä, miten niiden kanssa tehdään yhteistyötä. Käytännössä tämä ”arvopohjaisen realismin” periaate kaiketi määrää, että kaikkien valtioiden kanssa on voitava tehdä politiikkaa. Mahtaako edes Pohjois-Korea olla poikkeus?

Ilmeisesti tavoitteena on joka tapauksessa sellainen monenkeskisyys, jossa noudatetaan yhteisesti sovittuja sääntöjä, eikä tilanne, jossa roistovaltiota pidetään yhtä hyvänä kuin mitä muuta tahansa.

Pyrittäessä tuollaiseen sääntöpohjaiseen monenkeskisyyteen tärkeä merkitys on sen uskottavuudella. Elleivät kansainvälisiin sopimuksiin sitoutuneet itse niitä pidä, on turha odottaa muidenkaan niin tekevän. Tästä on myös lännen taholta huonoja esimerkkejä lähihistoriasta.

”Arvopohjainen realismi” kuulostaa epäilemättä ympäripyöreältä käsitteeltä ja jopa paradoksilta. Hybridi se onkin ja tunnustaa jo nimessään sen, ettei politiikkaa pidä tehdä pelkkien arvojen nimessä. Politiikan tehtävänä on saada aikaan tuloksia, eikä tunnetiloja.

Tuota poliittisen doktriinin etikettiä täydentää arvokkaan ulkopolitiikan käsite. Ymmärrän sen niin, että politiikkaa tulee johtaa arvojen kunnioituksen eikä helppohintaisen opportunismin. Pienelle kansalle tämä voi käydä hankalaksi. Kuuluuko arvojen kunnioitukseen myös toisten kansakuntien noudattamien arvojen kunnioittaminen ja mihin pisteeseen saakka?

Ehkäpä on taas syytä nostaa esille se periaate, ettei meillä ainakaan valtiona ole syytä pitää kovaa ääntä suurvaltojen politiikasta, ellei asialla ole enempää kuin pelkän demonstraation merkitys. Kiinalla saattaa olla asioista eri käsitys kuin meillä, mutta asia tuskin paranee siitä, julistammepa me mitä tahansa ja miten tahansa.

Arvokkaan reaalipolitiikan ja kyynisen opportunismin raja on varmasti liukuva, mutta ainakin itse luulisin, että pidättäytyminen sellaisista julistuksista, joiden ainoa funktio on tunteen ilmaisu, voidaan laskea vielä edelliseen kategoriaan. Ylenmääräinen mölinä erilaisten ihmisoikeusloukkausten takia ja mielen osoittaminen niiden johdosta meidän eduskunnallemme täytyy laskea pelkäksi infantiiliksi typeryydeksi.

Maailmapolitiikan tilanne nykyisessä interregnum-vaiheessa on joka tapauksessa vaarallinen ja lähellä on se mahdollisuus, että päädymme taas tilanteeseen, jossa pienillä ei ole mitään turvaa, kuten J.K. Paasikivi valitti jo 1930-luvun lopulla.

Stubbin mielestä optimismiin on kuitenkin olemassa vahvoja perusteita. Ratkaisevassa asemassa on nyt globaali etelä, jonka suuntaan olisi käännyttävä sen omia ehtoja ja intressejä kunnioittaen.

Stubbin kirja ei ole tyhjää täynnä olevaa sanoilla kikkailua, vaan sisältää jopa selkeän ohjelman. Siihen sitoutuminen on pitkä askel periaatepoliittisesta julistelusta kohti reaalipolitiikkaa. Siinä voi kyllä olla mukana myös aimo annos toiveajattelua.

Mitä sitten mahtaisi todella tapahtua, mikäli YK tulisi toimintakykyiseksi ja uudet voimat -tuo vanha ”kolmas maailma” pääsisivät vaa’ankieliasemastaan käsin suorastaan ratkaisemaan aikamme suuria kysymyksiä? Yksi mahdollisuus on tietenkin koko laitoksen purkautuminen.

Mitään paratiisia olisi ainakin turha odottaa tältä, kuten miltään muultakaan demokraattiselta instituutiolta. Sen sijaan voitaisiin kyllä olettaa kaksinapaisuuden menettävän merkitystään, mikä voisi olla maailman kannalta ensiarvoisen tärkeä asia. Hyvin mahdollista olisi kyllä sekin, että päätöksenteko sekä uudelleen halvaantuisi että korruptoituisi.

Demokratia on kuin onkin länsimainen instituutio, jonka vieminen on usein mahdotonta, kuten tiedämme. Ei olisi yllätys, mikäli se ja sen edellyttämä sitoutuminen yhteisiin pelisääntöihin saattaisi osoittautua mahdottomaksi myös uudessa YK:ssa. Sen sijaan sinne voisi pesiytyä entistä suurempi ja vaarallisempi korruptio.

Eivät kolmannen maailman maatkaan etsi oikeudenmukaisuutta, demokratiasta puhumatta. Ne etsivät omaa etuaan sellaisena, kuin ne sen ymmärtävät, eivätkä näytä olevan keinojen suhteen turhan tarkkoja.

 

 

3 kommenttia:

  1. Tuskinpa mikään nykyisistä suurvalloista haluaa osallistua "sääntöpohjaiseen järjestykseen", jossa ne vain menettäisivät teoreettista valtaansa. Eipä nykyinenkään sääntöpohjaisuus näytä merkinneen oikeastaan mitään enkä ymmärrä, miksi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan pidetään sen rikkoutumisena. Yhdysvallat pommitti Serbiaa ilman YK:n mandaattia. Vuonna 2003 se hyökkäsi Irakiin ilman YK:n mandaattia. Eiköhän viimeistään näiden jälkeen voi sanoa, ettei mitään sääntöjä ollut, vaan ainoastaan Yhdysvaltojen sotilaallinen hegemonia, jota muut eivät voineet pidätellä. Noiden mainittujen laittomien hyökkäyssotien moraalisuus on toki toinen asia. Serbia toteutti etnistä puhdistusta Kosovossa. (Miksei toki samalla periaatteella Israelia ole pommitettu viimeisen parin vuoden aikana, vaikka siellä on surmattu jo rutkasti enemmän ihmisiä kuin Kosovossa?) ja Saddam oli julma diktaattori. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ne olivat yhtä lailla laittomia hyökkäyssotia kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

    VastaaPoista
  2. Nyt mennään Stubb-vetoisesti, Suomi, kansa ja media iloitsee hänen roolistaan joka ainakin ulkoisesti näyttää olevan maamme kokoa suurempi. Tästähän syntyy vielä uusi Kekkos-kompleksi. Tai Ruotsi-

    Tosin sillä erotuksella että Kekkonen taisi osata pitää pienen maamme pienenä, korkeintaan puitteiden tarjoajana (ETYK -75).

    Ihan perstuntumalta ajattelisin itse että liian suurta roolia ei kannattaisi nytkään Suomen ottaa. Venäjän toimiin ja Putiniin pitää tietenkin vetää selvä raja, mutta Valkoisen talon, macronien ja starmerien pöydissä ei Suomen prez luonnollisesti istu. Siinä joudutaan jotakin itsestämme myymään. Stubb sosiaalisena supermiehenä tietenkin siellä näyttää pärjäävän, mutta supliikki saattaa olla pelkkää supliikkia. Hyvät jätkät ovat aina tervetulleita muiden jätkien pöytään mutta painoarvo on erikseen.

    Kun Valkoiseen taloon palaa sellainen EU:n hyväksymä demokraattinen ihannepresidentti voimme vain arvailla sitä uussuomettumisen määrää, kun jo nyt.
    Toisaalta jos sellainen on maamme henkinen sielu, niin sitten sillä taas vaihteeksi mennään.

    kr

    VastaaPoista
  3. Pikku piru juoksi hätäpäissään Pääpirun luokse, selittäen kuinka nyt maanpäällä on yksi porukka löytänyt totuuden. No hätä, sanoi pääpiru, minä lähetän sinne jonkun joka organisoi sen. Näin se menee. Demokratia on kyllä aika hyvä keksintö, toistaiseksi vähemmän huono kuin muut ja kyllä silläkin pärjättäisiin, ellei olisi näitä Pääpirun lähettämiä organisoijia. Jokaisen maan hallitorakenne on täynnään näitä jotka eivät läheskään aina edes ymmärrä kenen asialla ovat. YK:ssa ei kai juuri muita olekaan ja sama ongelma on EU:ssa. Tätä ilmiötä voi kutsua deep stateksi. Trumppilaiset kutsuvat sitä suoksi, mikä pitää kuivattaa. Jos Trumppi onnistuu, hyvä, jos ei, fasismia pukkaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.