Rantasalmen
sulttaani ja kuningas Kustaa
Jaana Munck, Kuninkaan
leijona. Kustaa III:n hovitallimestari Adolf Fredrik Munck. Docendo 2025,
461 s.
Minun
ikäluokkani tunsi hyvin hahmon nimeltä Pekka Lipponen, rinssieversti, Kiljuvan
karhun komentaja, Kuun varakuningas ja niin edelleen.
Lipponen oli
kotoisin Rantasalmen Saparomäeltä ja palasi aina juurilleen, vaikka olikin ahväärimiehenä
tottunut koluamaan maailman kaikki jännittävimmät ja pahamaineisimmat kolkat.
Elokuvaa ”Rantasalmen
sulttaani” en ole katsonut, mutta ainakin sen nimessä myös kiinnostavasti rinnastuvat
aito rehevä savolaisuus ja idän eksotiikka. Se tuntuu julistavan, että kyllä
täältä lähtee , kun niikseen tulee, aito savolaismies minne tahansa ja pärjää
siellä vähän muita paremminkin ja vieläpä aitona, omana itsenään.
Rantasalmeltapa
tosiaan lähti myös eräs Ruotsin valtakunnan grand seigneur, Adolf Fredrik
Munck, joka matkallaan kohosi ensin vapaaherraksi ja sitten kreiviksi ja eleli
elämänsä loppuvuosikymmenet Italiassa linnamaisessa palatsissaan.
Munck
(1749-1831) syntyi itse asiassa Rantakylän vänrikinpuustellissa Mikkelissä. Pian
lapsen syntymän jälkeen, vuonna 1750, perhe muutti Rantasalmelle, Tuusmäen
Joutsiniemeen ja muutaman vuoden kuluttua vielä Pieksämäen kirkonkylään,
Uhomäen kapteenin puustelliin. Vuodesta 1775 pariskunta asui Rantasalmen Lielahdessa
everstiluutnantin puustellissa. Sellaista saattoi upseerin elämä siihen aikaan
olla.
Miehensä kuoltua
Munckin äiti, Hedvig Juliana rakennutti 1780-luvulla Joroisiin Frugårdin
kartanon Siihen varat hommasi poika, Adolf Fredrik, joka asui Ruotsissa ja nautti
hyvin huomattavia tuloja. Vuonna 1798 Hedvig möi talon kaukaiselle
sukulaiselleen Berndt Adolf Grotenfeltille ja muutti ilmeisesti tyttärensä luo
Seestan kartanoon, Nastolaan.
Adolf Fredrik
kirjoitettiin sotilaaksi Savon kevyeen jalkaväkirykmenttiin jo vuonna 1760 eli
11-vuotiaana. Rantasalmella ei vielä ollut Haapaniemen kadettikoulua, joten
hänen oli turvauduttava kotiopetukseen. Ranskaa nyt ainakin oli jokaisen
herrasväen lapsen opittava, vaikka ympäristössä puhuttiin enimmäkseen vain savoa.
Kieliopinnoista oli vielä suurta hyötyä.
15-vuotiaana
Adolf joka tapauksessa jätti kotimaansa ja siirtyi Tukholmaan paašikouluun, jossa
opetettiin paitsi sotilasuralla tarvittavia tietoja, myös erityisesti hienoja
tapoja ja taitoja, joiden varassa saattoi palvella vaikka kuninkaanlinnassa.
Kuninkaalliseksi kamaripaašiksi Adolf tulikin kahden vuoden kuluttua eli vuonna
1767.
Adolf osoittautui
hyväksi hevosmieheksi ja oli komea nuorukainen, jollaiset miellyttivät
erityisesti nuorta kuningas Kustaa III:tta. Suosikiksi päästyä nousu oli
nopeaa: vuonna 1772 (Kustaan vallankaappauksen vuosi) Adolfista tuli kuninkaan
ensimmäinen kamaripaaši ja miekkaritarikunnan ritari ja sitten pian kuninkaan
hovitallimestari.
Virkahan tuo
mieleen Mannerheinin vastaavan viran sittemmin Pietarissa ja siihen sisältyi erityisesti
hevosten valintaa, kouluttamista ja kehittämistä. Hevonen oli herroille ensiarvoisen
tärkeä työkalu.
Kuninkaan
ensimmäinen hovitallimestari Adolf oli vuosin 1777-1788 ja siinä ominaisuudessa
kuninkaan lähin mies monissa tilaisuuksissa. Ilmeisesti mies ansioitui ja
vuonna 1778 Rantasalmen (vai Mikkelin?) pojasta tuli Pohjantähden ritarikunnan
komentaja, kaikkien ritarikuntien seremoniamestari ja vapaaherra.
Mitä urotöitä
nuorella miehellä oli tilillään, ei ole täysin selvää, mutta ainakin hän teki
matkan Pietariin, jossa luovutti keisarinnalle henkilökohtaisesti kuninkaan
lahjana annetut hevoset. Nousujohteinen ura jatkui ja vuonna 1788 Adolfista
tehtiin kreivi ja kamarirevision presidentti eli valtakunnan korkein
tilintarkastaja.
Uran huippu
saavutettiin vuonna 1790, kun kuningas löi kreivin Serafiimiritarikunnan
jäseneksi. Niitä saattoi olla kerrallaan vain 24 ja tänäkin päivänä näemme
serafiimiritarien vaakunakilvet Riddarholmin kirkossa. Aina kun serafiimiritari
kuolee, tämän kirkon kellot lyövät. Tuossa kirkossahan riippuvat myös Suomen presidenttien
vaakunakilvet.
Sellainen kilpi
tehtiin myös Adolfille, mutta sitä ei koskaan ripustettu, kun pian sen jälkeen
tuli ilmi suuri skandaali, joka lopullisesti rikkoi Adolfin ja kuninkaan välit.
Kyse oli ns. väärennettyjen Fanehjelm-setelien jutusta, jonka takana oli itse
kuningas, mikä oli paljastumassa onnettoman Adolfin rehellisyyden takia.
Sen jälkeen
Munckin oli siirryttävä maanpakoon Italiaan, josa hän joka tapauksessa pystyi
elämään kymmeniä vuosia todellista grand seigneurin elämää. Hovin piirissä ja
korkeana virkamiehenä hänelle oli karttunut tuloja ja omaisuutta huikeita
määriä.
Eläkettäkin hän
sai yhä, vaikka katsoi itseään sorrettavan. Itse asiassa hän koetti yhä
kiristää Ruotsin valtakuntaa uhkaamalla kertoa totuuden kuninkaan roolista
väärän rahan teossa.
Suurimmat rahat
Adolf oli hankkinut kuningattaren lahjoina. Hän oli näet auttanut palauttamaan
kuningasparin intiimin yhteiselon yhdeksän vuoden tauon jälkeen ja auttanut
aktissa, joka toi Ruotsille kruununperijän, jonka tunnemme nimellä Kustaa IV
Adolf ja jota Munck monen muun tapaan nimitteli hulluksi.
Mutta oliko
Adolf itse asiassa tämän miehen todellinen isä? Näin väitti sitkeä huhu ja sille
antoivat pontta kuningattaren käsittämättömän suuret lahjoitukset kiitollisuuden
osoituksina. Munckin palveluksista.
Mitä Adolf
sitten oikeastaan oli tehnyt? Sen hän kertoi itse seikkaperäisessä
selostuksessaan, joka on julkaistu kokonaisuudessaan tässä kirjassa. Ratkaistava
ongelma oli halvaannuttava yhdistelmä, johon kuuluivat pelon tuoma
kykenemättömyys, liian kireä esinahka ja ilmeinen puolison vaginismi, eli emättimen
kouristus tai muuten sen epänormaali pienuus.
Joka tapauksessa
lempeän totuttelun ja liukasteen avulla Munck väittää pariskunnan päässeen
täyttymykseen ja pelastaneen siten koko valtakunnan onnen. Tämän hän vannoo pyhästi
ja tietäen hänen maineensa ehkä naiivinkin rehellisenä, asian voi uskoakin.
Tietty epäilys
toki vallitsee yhä. Oliko Kustaa sitten homofiili, kuten tämän kirjan tekijä
uskoo, se lienee todennäköistä. Millainen rooli tässä asiassa oli hänen
suosikeillaan, ensin Adolfilla ja sitten Kustaa Mauri Armfeltilla, ei ole
selvää. Mahdollista kuitenkin näyttää kirjoittajan esittämän aineiston
perusteella olevan, että Adolfin epäsuosio juonsi juurensa mustasukkaisuudesta
uutta suosikkia kohtaan.
Jaana Munckin
kirja on todellisen entusiastin suoritus. Hän ei ole ainoastaan kahlannut läpi
kaikkia mahdollisia eri maissa sijaitsevia Adolfiin liittyviä lähteitä vaan on
myös matkustanut kaikkiin relevantteihin kohteisiin ja kuvannut niitä sekä
valokuvin että piirtämällä.
Mukana on useita
aikakauden dokumentteja in extenso niin merkittävistä kuin vähemmän
merkittävistä asioista. Niillä on oma yleinenkin kiinnostavuutensa, mutta
erityisesti ne ovat antoisia entusiastille, joka näyttää suorastaan pöyhittäneen
suuren osan elämäänsä tälle kohteelleen.
Oman erityisen
ja erikoisen lisänsä tuovat kirjaan nimenomaan piirrokset, jotka edustavat
lähinnä sarjakuvataiteellista otetta.
Mutta ei se
merkitse kevytmielisyyttä. Kirjoittaja on ottanut työnsä hyvin vakavasti.
Kaunopuheinen todiste tästä on sekin, että hän on ottanut itsekin sukunimekseen
Munck, havaittuaan. että Adolf on hänelle kaukaista sukua.
Kirjan kuvitus
on loistelias ja se on yllättävän kiinnostava huolimatta tietystä hajanaisuudestaan
ja siitä, että kirjoittaja näyttää suorastaan ehdoin tahdoin heittäytyvän
lähteiden vietäväksi. Historian muusaakin voi palvella monin tavoin.
"kirjoittaja näyttää suorastaan ehdoin tahdoin heittäytyvän lähteiden vietäväksi."
VastaaPoistaSallittakoon se tämäntapaisissa panegyrioissa. On se lukijoillekin antoisampaa kuin erilaisten roskakorien kaivelu.