Totuuksien arvot

 

Oikea totuus

 

Talvisodan aikana englantilainen kommunistilehti Daily Worker julisti kertovansa lukijoilleen, mikä oli ”oikea totuus” (the real truth) koko sodasta.

Kyseessä oli siis hieman samanlainen idea ylivertaisesta totuuden lajista kuin ”kansan demokratia” oli ylivertainen laji demokratiaa. Itse Lenin kertoi jo aivan 1920-luvun alussa, että neuvostosysteemi oli ”miljoona kertaa demokraattisempi” kuin porvarilliset systeemit. Asia oli vain oikein ymmärrettävä.

Olen huomannut, että nykyään jokainen arvelee tietävänsä, että venäjän kielen omituisuuksiin kuuluu kaksi totuutta merkitsevää sanaa,” pravda” ja”istina” ja että edellinen voi olla jokaisella erilainen, eikä varsinaisesti tarkoita samaa kuin meikäläinen ”totuus”.

Tämä on asian yksinkertaistamista, eikä sen pohjalta kannata yrittää tehdä mitään johtopäätöksiä, saati suuria tulkintoja. Toki noilla sanoilla on hiukan erilainen merkitys ja käyttöalue (vrt. Vihavainen: Haun istina tulokset ).

Minusta kiinnostavampi asia on totuuden ja valheen välinen suhde, joka logiikan termejä käyttääkseni voi olla kontradiktorista eli vain sisältää ristiriidan tai sitten peräti konträäristä eli varsinaisten (äärimmäisten) vastakohtien välistä.

Sota-ajan neuvostoliittolaisessa laulussa ”Pyhä sota” julistettiin, että taistelevat osapuolet olivat kaikessa yhtä erilaisia (ääripäitä) kuin kaksi (magneettista) napaa (poljus).

Kun ympäri mennään, niin yhteen tullaan ja on tietenkin helppo havaita, että niin kommunismi kuin natsismi kohtasivat sisaruksina totalitarismissa. Totuudeksi korotettu valhe oli molemmille olennaisen tärkeä työkalu, jolle annettiin tavallista totuutta korkeamman luokan arvo.

Venäjällä näyttää alkaneen uusi TV-sarja, joka kertoo Brežnevistä. Trailerissa pääsihteeri sanoo ”Luin Solženitsyniä. Roskaahan se tietenkin on. Mutta totta”.

Venäjäksi loppu kuuluu: ”Vranjo, konetšno. No pravda.” Siis oikeastaan sanatarkasti sanotaan, että se on tietenkin valetta, mutta totta. Vitsikästä se venäjäksikin on, ilman muuta. Luulen, että siinä joka tapauksessa kiteytyy se ajatus totuudesta, joka oli Neuvostoliiton koko systeemin kannalta olennaisen tärkeä.

Ideologisessa valtiossa sen virallinen tarina oli pyhä ja kaikki sellaiset lauseet, jotka esittivät sen (yhteiskuntajärjestelmän tai ulkopolitiikan tai syntyhistorian tai nykytodellisuuden) jossakin muussa kuin oikeaoppisessa, harrasta kunnioitusta herättävässä valossa, olivat rienausta ja siis valhetta (vrano, rvat-valehdella) sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä. Ne saattoivat kontekstista riippuen olla neuvostovastaista propagandaa tai agitaatiota. Niiden ajatteleminenkin oli rikos ja mikäli sellaista havaittiin, oli kansalaisluottamus mennyttä.

Tavallaanhan tämä on jo nyt myös meille aivan tuttua ja liittyy ns. hevonpaskaproblematiikkaan (vrt. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ). Yksityisviestit saattavat meilläkin olla valtavan merkityksellisiä.

Ajatusrikoksilla on keskeinen osa edistyksellisten journalistien maailmankuvassa ja ellei itse ajatusta voida tai haluta tavoittaa, voidaan hyvin tyytyä yksittäisten kuvien ja sanojen hehkuttamiseen. Hitlerin synkkä varjohan se lepää kaiken oikeaoppisuudesta poikkeavan ajattelun päällä (ks. Vihavainen: Haun alec ryrie tulokset ).

Mutta mikäli vielä palataan Neuvostoliittoon, oli siellä niin sanoakseni todellisuuden adekvaatti eli asianmukainen kuvaaminen ehdottomasti mahdollista vain virallisen suuren maailmankuvan kautta.

Stalin nimitti 1930-luvun alussa ”arkistorotiksi” sellaisia tutkijoita, jotka uskalsivat tehdä johtopäätöksiä Leninin ajattelusta ”pelkkien paperisten dokumenttien” perusteella. Sellaisen hyväksyminen olisi johtanut hallitsemattomaan sekasotkuun, jossa jokainen olisi voinut luoda oman näkemyksensä kaikesta.

Sen sijaan kaikki oli Stalinin ilmoituksen mukaan nähtävä kaikkivoivan ”puolueen yleislinjan” (generalnaja linija) suhteen ja tämän suhteen selvittivät supertieteen, marxismi-leninismin asiantuntijat puolueen johdolla. Mitä puoluehistoriaan tuli, oli sillä omat instituuttinsa ja oppituolinsa, Se askarteli korkeimman totuuden parissa.

Asialla oli valtava merkitys. Ajatelkaamme vain tuota Solženitsynin Gulag-teosta: tokihan se kertoi todellisista asioista, mutta roskaahan se oli suhteutettuna maailmanhistorian suureen tarinaan, jossa puolueen yleislinjan avulla luodaan uusi ja korkeampi ihmissuvun aikakausi. Herra Solženitsyn saattoi vain haitata sitä

Olisiko koko suuri asia pitänyt riskeerata joidenkin leiritettyjen kansanvihollisten kärsimän kotalon takia? Tai edes niiden takia, jotka oli vahingossa tuomittu syyttmösti? Toki lastut aina lentelivät, kun metsää hakattiin. Sitäkö olisi pitänyt jäädä ruikuttamaan?

Itse elämä (sama žizn) oli todistanut puolueen politiikan oikeaksi, eivätkä sivuseikat sen totuutta muuttaneet. Vai olisiko miljoonien ja jopa satojen miljoonien ihmisten koko elämänsisältö julistettava mitättömäksi?

Roskaa tietenkin, vaikka totta olikin. Solženitsyn julisti, ettei saanut elää valheessa (žit ne po lži. lož=valhe). Mutta mikä oikeastaan oli totuus? Banaali tieto joistakin rikoksista vai? Paljon suurempaahan oli tehty ja vielä tekeillä…

Perestroikan aikana julkaistiin Literaturnaja Gazetassa pilakuva, jossa pikku Vova kysyi historianopettajalta: ”pitäisikö vastata, niin kuin kirjassa sanotaan, vai niin kuin todellisuudessa oli”?

(Skazat Vam kak v knige napisano, ili kak bylo po-nastojaštšemu?).

Tässä siis käytetään sanaa, joka tarkoittaa todellisuutta ja myös nykyaikaa (nastojaštšeje). Itse asiassa se tulee seisomista (stojat) tarkoittavasta sanasta. Voitaisiin käyttää myös sanaa dejstvitelnost, joka viittaa tekemiseen (dejstvovat). Nykyisyys ja toimiminen ovat epäilemättä intuitiivisesti totta. Vain filosofit voivat asiaa epäillä. Mutta ovatko ne korkeampaa totuutta?

Brežnevin keskeinen argumentti virallisen totuuden puolesta oli epäilemättä ennen muuta neuvostosysteemin suuruus ja mahtavuus. Kuten aikoinaan katolinen kirkko, se ei sietänyt kerettiläisyyttä eikä heikkouskoisuutta. Jälkimmäinen oli muuten asia, josta myös Stalin varoitti puokueen npyjässä kirjassa, sen historian ”lyhyessä kyrssissa” vuodelta 1938 (vrt. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ).

 Kun systeemi sitten romahti, oli tie uusille tulkinnoille avoin. Tarve uudelle ortodoksialle ja korkeammalle totuudelle havaittiin kuitenkin taas ennen pitkää ja nyt siihen alettiin viitata termillä ”piar”. Vastaava verbi oli ”piarit” tehdä PR:ää. Itse asiassa kyse oli paluusta kohti uutta chauvinismille ja imperialismille perustavaa uutta ortodoksiaa (vrt. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

Ovatko meillä sitten asiat paremmin? Onhan meilläkin tuo oma bullshit-ortodoksiamme ja sitä palveleva papisto. Totuudella ei ole enää julkisessa sanassa paljoakaan käyttöä. Siihen viittaamistakin pidetään jo naiivina. Olennaista on oman agendan hyödyntäminen, bullshitillä tai ilman.

Ovat ne asiat sentään meillä paljonkin paremmin kun Venäjällä, vielä tähän saakka. Kehitys on kuitenkin mennyt aikamoista vauhtia pimeään suuntaan ja journalismin älyllisen taso on tasaisesti laskenut. Se paimentaa sitä yhä infantiilimpaa yleisöä, joka ajattelemisen sijasta reagoi ns. perstuntumalla siihen, mitä sille syötetään. Totuus ei enää kiinnosta.

Ja uusi, koulutettu yleisö uskoo horjumatta itseensä ja fiksuuteensa. Albert Einstein on sanonut, että vain kaksi prosenttia ihmisistä ajattelee. Lisäksi vielä kolme prosenttia luulee (ajattelee) ajattelevansa ja loput 95 prosenttia sitten tyytyvät sitten juoksemaan joukon mukana.