Lullukkaväki
ja sydämen alhaisuus
Eilen tuli kirjoitettua Jack Londonin Martin
Edenistä, joka löysi kutsumuksekseen nousemisen raakuudesta ylös, inhimillisen
kulttuurin aarteiden omistajaksi.
Hän halusi henkisesti kasvaa samalle
tasolle, kuin ihailemansa sivistynyt herrasväki, jonka jalostuneisuus ilmeni
kaikkialla, puheesta ja käytöksestä harrastuksiin ja koko henkiseen maailmaan.
Kuten ”Martin Edenin” toisessa osassa
kerrotaan, kuvitelma sivistyneistön erinomaisuudesta olikin sitten pelkkää
illuusiota. Nuo sivistyksen aarteet olivat kyllä olemassa, mutta niillä keikaileva
ja sen kautta rahvaasta erottautuva väki ei tosiasiassa ymmärtänyt eikä saanut
niistä mitään.
Itse asiassa koko joukko muistutti ajatuksetonta
apinalaumaa (ks. Vihavainen:
Haun lemurit tulokset ), joka pakonomaisesti teki kaiken samoin kuin
muutkin. Martin Eden oli kaiketi kuvitellut mielessään jotakin samaa kuin David
Riesman, joka visioi ”itseohjautuvan” ihmistyypin, joka olisi ihmiskunnan kehityttyä
hallitsevana ja joka ihan itse ja omilla aivoillaan ratkaisisi sen, mihin uskoo,
mitä kunnioittaa ja mitä tavoittelee(ks. Vihavainen: Haun
riesman tulokset ).
Mitään tällaistahan ei todellisuudessa
ollut. Martin Edeniä kauhistutti ja loukkasi se ”sydämen alhaisuus”, joka
paljastui niin sanotun sivistyneistön pintakiillon alta.
Itse asiassa ihmiset eivät edes ymmärtäneet
yhtään mitään niistä kulttuurin aarteista, joiden nimeen he vannoivat ja vielä
vähemmän he välittivät oikeudesta ja totuudesta.
Se mikä liikutti tätä henkistä roskajoukkoa
oli konformismi, toisten heidän kaltaistensa hyväksyntä, joka saavutettiin
hankkimalla rahaa ja yrittämällä olla vielä enemmän lauman kaltaisia kuin itse
lauma.
Pettymys kulttuuriin ja sitä kannattavaan
sivistysporvaristoon vei Martin Edenin masennuksesn ja ennenaikaiseen hautaan.
Martin Eden oli tunnetrusti Jack Londonin
jonkinlainen alter ego ja ehkäpä kirjailijan raju ryyppääminen oli juuri se
itsemurha, johon tarina päättyy.
Jack London ei ollut mikään masennuksen
vallassa hiipuva hissukka, vaan raivokkaasti työskentelevä luova henki, joka
lyhyen elämänsä aikana kirjoitti paljon sellaista, jota voi sanoa nerokkaaksi.
Levoton sielu hän epäilemättä oli ja
ilmeisesti myös kovin pettynyt niin sivistyneistöön kuin siihen työväenluokkaan,
jota hän kuvaa hyvin pirullisesti esimerkiksi ”Elsinoren kapinassa” (ks. Vihavainen: Haun
elsinore tulokset).
Londonin hahmoissa, kuten parkkilaiva Elsinoren
kapteenissa tai kalastusaluksen kapteeni ”Susi Larsenissa”, ”merisudessa” on ilmeisiä
nietzscheläisiä piirteitä ja kirjoittaja näyttää kaipaavan korkeampaa ihmistyyppiä,
joka olisi nykyisen, surkean höyhenettömän kaksijalkaisen yläpuolella
Selvää on ainakin se, että hän halveksii
hengetöntä poroporvaria, jolla ei ole mitään korkeampaa kutsumustakuin omien
tarpeidensa tyydyttäminen eikä edes omia mielipiteitä.
Mutta kirjat ovat kultaa ja niiden
selittely hopeaa, käyttääkseni tällaista tuoretta kieikuvaa. Tässä nyt vielä blogi
tuosta ”Martin Edenin” kakkososasta:
maanantai 31.
tammikuuta 2022
Täyttymys
Jack
London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja
1970, 243 s.
Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua
kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden
ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän
ajatteli.
Autodidakti ryhtyi siis suorastaan
raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita
tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli
paljon sanottavaa.
Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan
ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan
nälkäkuoleman uhkaamana.
Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin
ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon.
Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus
kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla
sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).
Sukulaiset ja morsian halusivat miehen
menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt
pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes
ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista.
Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.
Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä
hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert
Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia
perspektiivejä elämään ja maailmaan.
Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös
ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys
ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta.
Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo
suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan
asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain
joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen
joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.
Toista sentään oli jossakin
työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia
ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän
makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin
valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain
valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen
oppineisuutta.
Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin
oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön
perässä juokseminen.
Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin
siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti.
Kun kymmenien tuhansien painokset sitten
tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla:
sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun
naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa
kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.
Sen sijaan, että olisi ajatellut
toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren
osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa
hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset
asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation
teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.
Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät,
myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää
maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi
hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.
Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei
kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa,
satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli
koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös
poroporvarillisuudeksi.
Martin Edenin suuri teema on itse asiassa
juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että
kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet
saaneet niistä mitään.
Hän myös yhtä paljon halveksi kuin
ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä)
käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja
hokemaan samoja sanoja.
Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti
suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako
kirjaa he olivat lukeneet.
Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua
arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis
mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan
ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava
ryhmä.
Poroporvarillisuuden kriitikkona London
tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat
olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun
ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko
maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta
vapaalla liberalismillaan…
Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat
hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen
sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja
Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.
Amerikkalaisuutta on usein pidetty
poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan,
mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee
tulla muistetuksi.
Lontoon jaakkoa meni nuorna miehenä joitakin: Merisusi, Erämaan kutsu, Valkohammas, Martin Eden alkukielellä, englannin oppimiseksi etc. Hienosti ja tehokkaasti kirjoitti, alkoholismista riippumatta.
VastaaPoistaKulttuurikin on kuitenkin vain ajan ilmiö. 1700 luvulla se oli muodon palvontaa: kirjailijat ja filosofit olivat arvostettuja friikkejä, mutta koskaan kylpemätön, itseään parfymoiva aatelinen oli kulttuuri-ihminen. Tikku niskassaa häädettiin täitä.Tämä juurikin muodollisiin syihin perustuen.
Pompeijin ja Herculaneumin säilyneissä vessoissa oli pesusieni ja vesitonkka johon roippeet sopi pyyhkäistä. Tuolloinen kulttuuri-ihminen antoi orjan suorittaa toimituksen, etc, etc...
Kukaan ei meille ole kertonut, että meistä jokaisen tajuntaan varhaisimmassa lapsuudessamme syntyy ensin meitä hoitavan ihmisen hahmo -- siis "Sinä" -- ja vasta vuosia myöhemmin muodostuu se väljä kokemuksellinen raami, jota sanomme ""Minäksi". Tästä yleisen ihmkisidentiteetin ja minäidentioteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraa seuraa, että elämme kaikki läpi elämämme ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. -- Tämä "kultaisen säännln" moraali on todellakin yleisinhimillnen ilmiö, niin paljon kuin eri uskonnot ja aatteet ovat sitä historian varrella yrittäneetkin yksityisomaisuudekseen omia.
VastaaPoistaKenelle on opetettu, ettei "altruismi" ole yksilöominaisuus, vaan suoraan lajityypillisestä sosiaalisuudestamme seuraava tosiasia? Kuinka sitten voisimme ymmärtää yhteisöjemme alkihistoriasta mitään, kun emme ymmärrä olevamme yhteisöolentoja? Kuinka ymmärtäisimme, että "kulttuuri" todellakin alkoi siitä kun vaelteleva lauma asettui aloilleen ja elämänmuoto vakautui, institutionalisoitui -- ja kieleen kehittyi käsitteitä joilla oli pysyvämpiä merkityssisältöjä eikä vain reaktiivista merkitystä -- kuinka ymmärtäisimme miten erityinen emergenssi kirjoitetun kielen -- varsinkin äännekirjoituksen -- synty oli?
Ne olivat sanan kaikissa merkityksissä todellisia kehityskynnyksiä. Ja inhimillisellä kehityksellä on yleiset ehtonsa, edellytyksensä ja järjestyksensä. Niiden nostaminen esiin ei vain jostain syystä sovi nykyisiin idealisoituihin ja ideologisoituihin "opillisiin" ohjelmointeihimme. Vaikka erityisesti eurooppalainen uusi aika -- individualismi, subjektin eriytyminen ja todellisuuden objektivoituminen, niiden empiristinen vuoropuhelu, luonnontiteteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi -- ovat muuttaneet muutaman viime vuosisadan mittaan valtavasti mailmaa ja ihmisen elinehtoja -- silti emme saa kouluissamme eikä akatemioissamme näistä ajatushistoriallisista seikoista minkäänlaista valistusta.
Eurooppalainen filosofia jossian mielessä päättyi Wittgensteiniin. Hän osoitti oikeat kysymykset -- ajattelumme premissit, kielen, ajattelun ja totuuden suhteet. Mitään vastauksia niihin kysymyksiin ei ole. Kaikki älykkäät ja kirjallisesti ajattelevat ihmiset joutuvat ajelehtimaan luovien voimiensa -- korkean tajunnantilan, intuition, haltioitumisenkin -- sfääreissä, ja vastavakutuksina taantua masennuksen valtaan. Mutta siinäkään ei ole mitään ihmiselle vierasta -- ihmisen käyttöohjeita ei vain kukaan ole meille kertonut.
Muistutan siitä tosiasiasta -- sitäkään ei koluissamme ole opetettu -- että nimenomaan kirjoittavat yksilöt ovat erityisellä tavalla yliherkkiä omille luomisvoimilleen. He eivät käsittele vain tajunnallisia muotorakenteita, jotka vaikuttavat reaktiivisesti -- kuten, hmmm, sanotaanko, musiikki -- vaan myös tiedollisia -- "totuudellisia" -- sisältöjä jotka kytkevät kaiken ajatustyön kulloisenkin aikalaisajattelun yleisille käsitepinnoille. Ne vaikutukset ovat niin hitaita ja näkymättömiä, ettei palkkioita odottava yksilö tietenkään koskaan pääse niistä "nauttimaan". (Mitä se sitten olisikaan)
Kuten kunnia ja häpeä eivät kuulu ajattelijan asennearsenaalin, samoin uhriajattelu ja palkkioiden toive eivät kuulu luovien kirjoittajien sielunmaisemiin.
Kuvaavaa on "kulttuurillisen" muutostilan nopeus. Jos ihminen eläisi esim. 200-vuotiaaksi, maailma, kulttuuri...tsm. ymmärtämys olisi täysin toisenlaista.
Poista"Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. ..Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen."
VastaaPoistaVoisiko toisaalta ajatella niinkin, että pikkuporvallisuus on aliarvostettu ominaisuus: sen sijaan, että vouhotettaisiin kaiken maailman aatteiden perässä, keskityttäisiin oman ja läheisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ja elämän pieniin iloihin, kukin mieltymystensä mukaan. Herää myös kysymys kummasta kuolinvuoteellaan on ollut ympäristölleen ja jälkipolville enemmän iloa - tai ainakin vähemmän harmia - tuollaisesta pikkuporvarista vai sanokaamme V.I.Leninistä?
Itselleni Jack London on antanut varhaisimmuniteetin kaikenlaiselle woke-ajattelulle ja valkoisten itsesyyllisyyspiehtaroinnille:
"Miksi sellainen, jota he eivät osaa hyödyntää, kuuluisi heille? Valkoinen mieshän on oikeutettu hallitsemaan juuri siksi, että hän kykenee valjastamaan luonnon uinuvat voimat ihmiskunnan palvelukseen"
Miksi todellakaan. Toisaalta jos valkoinen mies rappeutuu, miksi hän olisi oikeutettu sen parempaan osaan kuin muutkaan: kelvottomien täytyy kuolla. Tämänkin blogin yksi kantavia teemoja on tuo läntisen kulttuurin kuolinkamppailun oireiden tarkkasilmäinen ja monipuolinen kuvailu.
"Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. ..Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen."