Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kommuuni. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kommuuni. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 15. tammikuuta 2026

Tarpeiden vallankumous

 

Kun kommunistit vielä olivat kommunisteja

 

Frank E. Manuel, The Prophets of Paris. Turgot, Condorcet, Saint-Simon, Fourier and Comte. Harper Torchbooks 1965, 347 s.

 

Moni näyttää aina hämmästyvän, kun puhutaan ”kommunisteista” ennen vuotta 1918,jolloin Leninin ehdotuksesta Venäjän bolševikit omaksuivat tuon nimen.

Itse asiassa nimenomaan tuo Leninin idea merkitsi palaamista vanhaan, lähes sadan vuoden takaiseen aikaan ja sen aatemaailmaan. Samaa jankutti koko hänen ajattelunsa. Koko totuus oli siellä sanottu ja kestäisi ikuisesti.

Kommunismi (lat. communis – yhteinen) oli 1800-luvun alussa ja vielä puolivälissäkin yleinen termi, jolla viitattiin niihin, jotka pitivät yhteistaloutta ja yhteistä elämää ”kommuunissa” ihanteenaan. Myös Marxin ja Engelsin vuonna 1848 julkaiseman pamfletin nimi oli ”Kommunistisen puolueen manifesti”. Ei siis ”Kommunistinen manifesti”. Pikku puoluekin oli olemassa.

Tässäkin nimiasiassa vuonna 1918 Lenin korosti paluuta vanhaan ja ikuisesti ”oikeaan” oppiin, jota kaiken maailman revisionistit olivat väärentäneet. Nimenmuutos aiheutti pilkkaa ja hilpeyttä ja sen katsottiin taas kerran todistavan, että bolševikit olivat lopullisesti hylänneet tieteellisen sosialistisen (lat.socius -yhteinen) ajattelun ja palanneet utopistikommunistien lahkoksi.

Osittainhan niin olikin ja bolševikit todella suunnittelivat vakavissaan koko Venäjän muuttamista suureksi kommuunien yhteisöksi. Kommuuni oli myös kollektiivitalouden korkein muoto ja kollektivisoinnin alkaessa syksyllä 1929 määrättiin, että neljäsosan kolhooseista piti olla jo ”korkeinta muotoa” eli kommuuneja, joissa vallitsisi täydellinen tasanjako eikä mitään henkilökohtaista taloutta saisi kenellekään olla.

Kuten tunnettua, takapotku tuli välittömästi ja jo heti vuoden 1930 alussa Stalin perui pyhät sanansa ja otti aivan uuden suunnan. Kommuuneja kiellettiin enää perustamasta ja tasajakoa pilkattiin ”antimarxilaisena pikkuporvarillisuutena”.

Siitä lähtien bolševikkien ideologia, josta sittemmin alettiin käyttää nimitystä reaalisosialismi, ei enää ollut kommunismia sanan vanhassa ja perinteisessä mielessä. Tosin ajatusta heräteltiin uudelleen, kun aloitettiin suuri ”Kommunismin rakentamisen ohjelma” vuonna1961.

Toki kommunismikin jo aikoinaan oli esiintynyt monessa erilaisessa hahmossa. Kuuluisimpiin sen teoreetikkoihin kuului joka tapauksessa ranskalainen Charles Fourier, jonka vaikutus etenkin venäläiseen sosialismiin oli erittäin huomattava. Fourierin innoittama oli se Petraševskin ryhmäkin, johon osallistumisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan ja valeteloitettiin ennen lähettämistään Siperiaan.

Fourier oli myös Nikolai Tšernyševskin suuri oppi-isä ja tämän kirjaa ”Mitä on tehtävä” (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ), myös V.I. Uljanov ahmi loputtomasti. Vasta kuudennella kerralla hän kuulemma kertoi ymmärtäneensä mistä siinä oli kysymys.

Jätän sikseen sen, mitä hän oikein siitä ymmärsi. Ainakin nykyaikaiselle lukijalle sen huipentumana (Vera Pavlovnan neljäs uni) on ennen muuta unelma aistien vapauttamisesta tulevassa harmonisessa yhteisössä, jossa seksuaalinen nautinto on korotettu pyhäksi ja jossa ihminen on vapautettu kaikista riiston ja puutteen muodoista.

Dostojevski, kuten mainittiin, oli ollut fourierilaisen yhteisön perustajan, Petraševskin piirissä ja epäilemättä siis tunsi hyvin oppi-isänsä ajatuksia. Muuten, talonpojat, jotka oli pantu tuohon yhteisöön asumaan olivat ilmeisesti itse polttaneet sen rakennuksen.

Dostojevskin ”Riivaajissa” on merkittävänä sivuhenkilönä muuan Šigaljov, jonka mainitaan olevan kuin Fourier, mutta häntä vielä monta kertaa radikaalimpi. Šigaljoviaiset ajoivat täydellistä tasaamista aina ihmisen kykyjä myöten ja käyttivät keinonaan väkivaltaa. Henkisestikään kukaan ei saanut nousta toisen yläpuolelle.

Itse asiassa Fourier ei kannattanut täyttä taloudellista tasa-arvoa, toisin kuin vaikkapa Gracchus Babeuf. Hänen etsimänsä tasa-arvo kohdistui nautintoihin ja vaistoihin, jotka olivat pyhiä, koska Luoja itse oli ne ihmiselle antanut.

Fourierin ihanneyhteisö, falansteri, oli varsin suuri ja siinä asui lähes 2000 ihmistä. Kaikkien 1802 mahdollisen halujen kombinaation tuli olla edustettuna. Mikäli ne sijoitettiin samaan taloon, oli se jo varsin mahtava laitos. Instituutio oli tieteellisesti perusteltu ja siinä ihmisten välinen attraktio oli samassa roolissa kuin gravitaatio Newtonilla.

Joka tapauksessa siellä vaalittiin jokaisen yksilön kykyjen vapauttamista ja tarpeiden toteutumista. Erityisesti korostetaan, että siellä aina juotiin parhaita viinejä. Kulinarismiin kiinnitettiin muutenkin suurta huomiota, kuuluuhan se ihmisen keskeisiin nautintoihin.

Varat tuohon elämään, johon kuului siis tietty määrä myös ylellisyyttä, saatiin kohonneesta tuottavuudesta, kun jokainen sai tehdä sitä, mitä parhaiten osasi ja mikä kiinnosti.

Tärkeintä oli seksuaalisuus, jossa ei vallinnut täysi promiskuiteetti, mutta jossa pyrittiin turvaamaan mahdollisimman suuri vaihtelu sitä tarvitseville ja mahdollisimman suuri tyydytys jokaiselle, iästä ja ulkoisista avuista riippumatta. Esimerkiksi suhteet vanhojen ja nuorten ihmisten väillä olivat hyvin yleisiä aina jonkin aikaa kerrallaan.

Perhettä ei täydellisesti tuhottu, mutta ei siitä paljoakaan ollut jäljellä, kun lapset eivät enää olleet etupäässä vanhempiensa huolena. Kaikki väkivalta lapsia kohtaan oli lopetettu, mikä oli ajan oloissa merkittävä muutos.

Lasten erityisiä kykyjä ja taipumuksia käytettiin hyväksi myös esimerkiksi siten, että ulosteiden ja lannan käsittely annettiin heidän huolekseen, koska se ei heitä inhottanut, vaan innosti.

Sukupuolisuhteet vaihtelivat varsin usein, eikä niissäkään saanut olla pakotusta. Mikäli joku kosiskelija torjuttiin, häntä ryhtyi hoitamaan kokonainen loukko sulottaria, jotka saivat hänet unohtamaan mielipahansa.

Sanomattakinon selvää, että naisten taepeet olivat vähintään yhtä tärkeiksi nostettuja kuin miesten. Tšernyševskillähän utopian ”kuningatar” on aivan keskeinen hahmo.

Kiinnostavaa kyllä, Fourier on järjen vastustaja siinä mielessä, kuin se valistusajalla esitti vaatimuksiaan yhteiskunnan järjestämisestä. Järjen sijasta olennaista olivat tunteet ja vaistot ja niiden päästäminen oikeuksiinsa.

Ihmisillä oli toki monenlaisia viettymyksiä ja jotkut olivat taipuvaisia myös himomurhaajiksi ja ryöväreiksi. Heille löytyi falansterissa paikka teurastajina ja metsästäjinä. Kuten järjen palvojat arvelivat, ettei täysin rationaalinen ihminen voi olla rikollinen, Fourier lähti siitä, ettei sellainen ole myöskään ihminen, jonka emotionaalinen puoli on tyydytetty.

Varsinainen tyydytyksen vihollinen oli ikävystyminen, ennui. Sitä torjumaan oli itse asiassa valjastettu koko falansterin organisaatio. Ihmiset kokivat työssään ja henkilökohtaisessa elämässään jatkuvaa vaihtelua ja he myös harjoittivat kaikista esteistä vapautettua luovaa toimintaa.

Kun kaikkien ihmisten mahdollisuudet luovaan toimintaa oli vapautettu, voitiin todeta maailmaan ilmaantuneen miljoonittain uusia neroja. Noin kolmeksi miljardiksi kasvaneen maapallon väestöstä löytyisi 37 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, saman verran Newronin tasoisia matemaatikkoja ja jälleen saman verran Molièren tasoisia kirjailijoita ja niin edelleen.

Aivan vastaavasti esimerkiksi Trotski uskoi sosialistisen vallankumouksen tuottavan valtavan määrän uusia neroja. Sosialistinen yli-ihminen olisi uuden yhteiskuntansa tuote.

Sivumennen sanoen, periaate ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on lähtöisin juuri Fourier´lta.

Asiaan kuuluu, että Fourier itse oli köyhä kaupparatsu, jolla Manuelin mukaan tuskin edes oli lemmensuhteita ja jolla oli kummallinen tapa alituisesti mittailla kaikkea kyynäräkepillä ja tuijotella tyhjyyteen.

Hänet luokiteltiin usein hulluksi, mikä selittyy osin siitä, että hän tahallaan kätki utopistiset näkemyksensä kosmologisiin fantasioihin ja muun muassa esitti, että maapallon meret aikojen kuluessa muuttuisivat limonadiksi.

Kun vakava tai ainakin vakavaksi tarkoitettu sanoma esitettiin hullutusten seassa, se pystyi välttämään sensuurin. Yhtä ovelasti teki Venäjällä Tšernyševski, joka onnistui saamaan kirjansa ”Mitä on tehtävä” julkaistuksi muka rakkausromaanina.

Joka tapauksessa Tšernyševskin huomatiin pian olevan Fourierin tavoin yksi niitä vaarallisia kommunisteja, jotka oli Venäjältä hävitettävä.

Sellaisten rabulistien sijasta oli älymystölle annettava lukemiseksi vakavaa tieteellistä tekstiä, jossa selvästi todistettaisiin, että sosialistinen vallankumous ei Venäjällä olisi lainkaan mahdollinen sen kehitysasteesta johtuen.

Niinpä sensuuri päästi myös Marxin ja Engelsin halukkaiden luettaviksi ja se ilmestyi laillisesti Venäjällä vuonna 1867.

Olihan siinä terveellinen vastaisku kaiken maailman kommunisteille.

 

maanantai 20. lokakuuta 2025

Ainoa vanhurskas?

 

Hölmöjen keskellä

 

”Ei pienillä ole mitään turvaa”. J.K. Paasikiven päiväkirjat 1934-1939. Kansallisarkiston ystävät -Riksarkivets vänner ry 2004, 363 s.

 

Jos olisin päättämässä poliittisen historian tutkintovaatimuksista, panisin tämän kirjan pakolliseksi. Siihen on monta syytä. Kirja on harvinaislaatuinen erinomaisesti informoidun ja vaikutusvaltaisen aikalaisen tuottama dokumentti, jossa Suomen ja Euroopan ulkopolitiikkaa analysoidaan kulloisenkin tiedon ja odotusten valossa.

Jokaista lähdettä on tietenkin käytettävä kriittisesti ja jokaisella niistä on myös omat rajoituksensa, jotka on ymmärrettävä. On sanottu, että jokainen kirjoittaja, myös päiväkirjan pitäjä aina kirjoittaa jollekin yleisölle, vaikkapa jälkimaailmalle. Kekkosen teksteistä tämä käy hyvin ilmi.

Paasikivelle nämä päiväkirjat olivat ainakin osittain myös työpapereita, eräänlaisia pöytäkirjoja eri tapaamisista, joihin hän talletti sellaista tietoa, jota piti kiinnostavana ja tarpeellisena muistaa. Varmasti myös hän arvasi, että hänen salakirjoituksensa vielä selvitetään, kuten oli tehty esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset )päiväkirjoille.

Pepys näyttää uskoneen salakirjoituksensa pysyvän avaamattomana ja kertoi uskomattoman avomielisesti kaikista naisseikkailuistaan ja muista intiimeistä asioistaan. Paasikiven mielenkiinnon kohteet olivat muualla.  Hän oli poliittinen eläin, zoo politikon, eikä mikään Pepysin kaltainen bon vivant.

Velvollisuudentunto ja pyrkimys tehdä työnsä hyvin olivat hänen tunnuksiaan ja hän paheksui syvästi kaiken maailman lörpöttelijöitä, itsensä tehostajia, juoppoja ja hölmöjä, joita hänen näköpiiriinsä ilmaantui kovin tiheään.

Tässä niteessä Paasikivi ei kuitenkaan enää alinomaa säti suomalaisten erityistä typeryyttä, vaan kohdistaa aggressionsa pikemmin suomenruotsalaisiin ja käväisee välillä nostamassa myös Suomen Ruotsin tasolle joka asiassa, paitsi aineellisessa vauraudessa. Riikinruotsalaisetkin ansaitsivat paljon arvostelua, jota Tukholman-lähettiläämme ei päiväkirjassaan säästellyt.HH

Kuten ensimmäisessäkin osassa (ks. Vihavainen: Haun rumpunen tulokset ) Paasikivi palailee yhä uudelleen sortovuosiin ja vanhasuomalaiseen linjaan, joka oli ainoa viisas ja oikea. Tarton rauhassa taas oli mieletöntä odottaa, että Itä-Karjalaa olisi saatu puhumalla, bolševikkien mahtavista julistuksista huolimatta. Ja kuningas se olisi ollut paras valtionpäämies. Ei se demokratiaa olisi estänyt, eikä meitä Saksan alaisiksi tehnyt.

Tarton rauhassa ei onneksi saatu sitä Itä-Karjalaa, siunailee kirjoittaja. Sitä mahtiinsa palannut Venäjä olisi nyt varmasti hamuamassa takaisin. Sitä paitsi itäkarjalaisia oli niin vähän, Paasikiven tietojen mukaan 120 000 ja venäläisiäkin 40000,joten asia ei ollut kovin tärkeä.

Paasikivi lukee myös itäkarjalaiset suomalaisiksi, kuten tapana tuolloin oli ja johon tietenkin oli hyvät perusteetkin. Tiedot väestömääristä sen sijaan olivat päin honkia. Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan Karjalassa oli venäläisiä 296 000 henkeä, karjalaisia 107000 henkeä ja suomalaisia 8000.

Kaiken kaikkiaan Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluku oli tuolloin 462 000. Vielä vuonna 1926 se oli ollut vain 260 000, joista karjalaisia 99 000, venäläisiä 146 000 ja suomalaisia vaivaiset 2500.

Väestökehitys oli siis ollut uskomattoman nopeaa ja aivan tietyn suuntaista. Kun Karjalan työkansan kommuuni vuonna 1920 perustettiin, oli siellä vielä ollut karjalaisenemmistö.

Paasikivi näyttää olleen aika pihalla Karjalan asioista muutenkin. Suuren terrorin vaikutusta hän ei mainitse lainkaan eikä myöskään suomenkielen lopettamista koko Neuvostoliitossa vuoden 1938 alusta lähtien. Sen sijaan karkotukset raja-alueilta olivat herättäneet Suomessa ikävää huomiota ja maallamme katsottiin olevan sananvaltaa sioissa, jotka koskivat Tarton rauhan määräyksiä. Tästä koitui kitkaa maiden suhteisiin.

Paasikivi on koko ajan vakuuttunut siitä, että Suomen asia on vaaranalainen. Ikävä tosiasia oli, ettei millään muulla suurvallalla kuin  Saksalla ollut intressejä Suomen puolustamiseen.

Saksaan Suomi ei missään tapauksessa halunnut turvautua, mutta Ruotsin saaminen mukaan ainakin taloudelliseksi tueksi oli sekin tyhjää parempi. Varmaa ei ollut sekään, luopuisiko Ruotsi sodan sattuessa puolueettomuudestaan ja toimittaisi Suomelle aseita ja muuta materiaalia, sotilaista nyt puhumattakaan.

Ulkominsteriän arkistossa ovat Ahvenanmaan kysymystä käsittelevät mapit tavallista lihavampia. Paasikivi osallistui noiden asiakirjojen laatimiseen ja myös päiväkirjat todistavat siitä, miten yhteistyötä heräteltiin ja detaljikysymyuksiä vatkattiin yhä uudelleen.

Sotilaallisesti pääsyä Pohjanlahdelle hallitsevan saariryhmän merkitys oli suuri ja sen uskottiin olevan erityisen altis yllätyshyökkäykselle. Suomen panssarilaivat järeine tykkeineen oli mahdollista siirtää nopeasti paikalle, mutta muuten kansainvälisestisovittu Ahvenanmaan neutraliteetti esti linnoittamisen ja joukkojen tuomisen alueelle.

Suomi halusi linnoittaa saaret yhteistyössä Ruotsin kanssa. Kyse oli ensi luokan turvallisuustoimesta.

Ruotsin tuen kovan paikan tullen ymmärrettiin olevan Suomelle elinkysymys, mutta mitä tekivätkään suomenruotsalaiset fanaattiset aktivistit: he pistivät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin, ruikuttivat muka vainosta, vaikka olivat etuoikeutettuja ja sahasivat omaa oksaansa koettamalla kiristää itselleen etuja asialla, jonka olisi pitänyt olla heille itselleen elintärkeä.

Paradoksaalisesti suomenruotsalaisesta väestöstä, joka olisi voinut olla resurssi ja pohjoismaisen yhteistyön kulmakivi, tulikin sen suurin jarru.

Aivan erityinen riita syntyi Ahvenanmaan yhteisen linnoittamisen yhteydessä muodostettavan paikallisen kodinturvajoukon ja paikalle tuotavien suomalaisten sotilaiden komentokielestä. Armeijan komentokieli oli maamme perustuslain mukaan suomi. Itse asiassa ahvenanmaalaisille annettiin tässä suuressa strategisessa kysymyksessä osapuolen ja jopa vaa’ankielen asema, mikä suututti  niin suomalaisia kuin asiaa ymmärtäviä ruotsalaisiakin.

Täytyy todeta, että Paasikivi ei tietenkään niputtanut kaikkia ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia yksiin paketteihin. Hänellä oli paljon ystäviä ja yhteistyökumppaneita molemmissa leireissä. Mutta jaoka tapauksessa joidenkin hölmöjen pienisieluinen poliittinen peli sai tässäkin asiassa määrätä sen, miten edettiin ja mitä saatiin aikaan.

Sen, että Suomen suhteet Saksaan olivat 1930-luvulla huonot, tietää jokainen, mutta harvempi ymmärtää, miten huonot ne olivat. Itse asiassa näyttää siltä, että maassamme on yhä paljon niitä, jotka kuvittelevat, että Suomi tietenkin  oli Saksaan päin kallellaan koko ajan, senhän todistaa jo se, että sieltä sitten haettiin turvaa talvisodan jälkeen ja olihan meillä IKL, joka sai neljä prosenttia eduskunnan mandaateista…

Toivoisi jo, että viimeistään Vesa Vareksen uusi kirja vihdoin antaisi lopullisen kuoliniskun näille kuvitelmille, mutta asian oikean laidan tuntemiseen riittää kyllä jo tämän kirjan lukeminen. Se on vain yhden miehen kirjoittama, mutta hän oli maltillinen oikeistomies, joka tunsi maamme poliittisen kentän ja ulkopolitiikan.

On itse asiassa henkeäsalpaavan jännittävää lukea, millaisia olivat tulevaisuudenodotukset 1930-luvulla, jolloin ne muuttuivat ei vain  vuodesta vuoteen vaan jopa päivästä päivään.

Hitlerin ajattelun primitiivinen raakuus ymmärrettiin ajan myötä yhä selvemmin ja Paasikivi sätti yhä uudelleen Versailles’n rauhan solmijoita, joiden syytä viime kädessä oli tuon miehen nousu valtaan: miksi ihmeessä nuo tolvanat nöyryyttivät Saksaa aivan kohtuuttomasti ja vetivät sellaiset rajat, joita ei edes voitu heidän itse julistamillaan periaatteilla perustella. Ei suurta kansaa voinut kohdella miten tahansa.

Syypäitä hirvittävään tilanteeseen olivat Lloyd George ja Clemenceau, jotka olivat poliittisesti lahjattomia, resoneerasi Paasikivi yhä uudelleen ja varmasti olikin oikeassa Versailles’n politiikkaa moittiessaan.

Kuitenkaan hän ei rupea pohtimaan sitä, millaiset mahdollisuudet noilla miehillä oman kansansa edessä olisi ollut solmia kohtuullinen ja tasapuolinen rauha. Kansojen kärsimykset olivat hirvittävät ja vaativat kostoa. Kaikkeen syyllinen oli tietenkin Saksa. Kuka muu se olisi voinut olla?.

Miten olisi uskallettu ruveta selittämään kansoille, että kyseessä oli yleiseurooppalainen mielettömyys, jossa kysymyksen sodan aloittajasta ei olisi saanut antaa ratkaista kaikkea myöhempää politiikkaa.

Tässä olemme taas enemmän tai vähemmän samanlaisen kysymyksen äärellä. Putinin syyllisyys on kyllä paljon ilmeisempi asia kuin Saksan syyllisyys aikoinaan, mutta yhtä kaikki, rauhan solmiminen, mikä olisi kaikkien intresseissä, ei ole helppo asia, kun monimiljoonaisten äänestäjäjoukkojen tunteet on kuumennettu äärimmilleen ja lupauksia annettu ja valoja vannottu.

Tämä kirja päättyy Moskovan neuvottelujen alkamiseen ja siitä eteenpäinhän me selitämmekin kaiken Suomen omalla politiikalla. Sotaa kuitenkin edelsi monivuotinen epävarmuuden tila. Neuvostoliiton laivaston höyrytessä Hankoniemen ohi länteen, syntyi Helsingissä jo paniikki. 

Jo pari päivää aikaisemmin kertoi Mannerheim Paasikivelle puhelimessa, että sota alkaisi ehkä jo huomenna. Ilmeisesti tiedustelu kertoi, että  Punalippuinen Itämeren lsivasto laivasto oli nostanut höyryn ja kokoontumassa suureen operaatioon.

Mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Tämäkin nide kannattaa siis jokaisen asianharrastajan lukea. Netistä tämäkin löytyy: EI PIENILLÄ OLE MITÄÄN TURVAA | J.K Paasikivi

sunnuntai 4. toukokuuta 2025

Tunnetta tulvillaan

 

Järjen jälkeinen aika

 

Luinpa taas Ari Helon blogin ja suosittelen samaa muillekin (ks. Antirasistien loukatut tunteet | Uusi Suomi Puheenvuoro ). Helon ansiokkaita kirjojahan olen silloin tällöin käsitellyt( Ks. Vihavainen: Haun helo tulokset ).

Kun aikoinaan sattui kasvamaan ja kehittymään ympäristössä, jossa järjen korostaminen ainakin akateemisella tasolla oli ensisijaista ja olennaista, oli ensimmäinen sokki joutua omin silmin näkemään suuri akateemisen nuorison suorittama aivojen heittäminen narikkaan. Sitähän nimitettiin myös taistolaisuudeksi.

Kun siitä päästiin, sain omin silmin nähdä niin sanotun akateemisen nuorison suurten joukkojen makaavan rähmällään Senaatintorilla ja pitävän pystyssä plakaatteja, joissa luki ”I cannot breathe”, ”BLM” ja  muuta vastaavaa. Kyseessä oli suoraan Amerikasta tullut antirationaalinen muoti, johon tartuttiin aivan häpeämättä ja ilman ajatuksen häivää.

Tuntuu siltä, että puhtaan ja avoimen järjettömyyden julistamiselle on nyt jonkinlainen sosiaalinen tilaus. En ryhdy spekuloimaan sillä, missä määrin asiaan vaikuttavat aiemmat intellektuaaliset muodit tai ikäluokkien ja sukupuolten vaihtuvat poliittiset voimasuhteet. Täytyy vain todeta, että näin on.

Järki on yhä halveksitumpaa yhteiskunnallisesas keslustelussa (ks. Vihavainen: Haun tilaus järjettömyydelle tulokset). Tässä vielä erään toisen blogin teksti.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Väärä tietoisuus ja sen oikaiseminen



Väärä tietoisuus

 

Karl Marx kuuluu maailmanhistorian neroihin. Kuten kaikki nerot, hän oli jossakin määrin monomaani ja antoi metodinsa joskus viedä ajatuksen kauas empirian proosallisilta kentiltä, hegeliläisen dialektiikan ilmattomiin sfääreihin.

Joka tapauksessa hänen ajatuksensa yhteiskuntaluokkien merkityksestä ja niiden tavasta toimia mullisti länsimaisen radikaalin ajattelun. Ideologian eli väärän tietoisuuden käsite irrotti kriittiseksi itseään arvelevan radikaalin normaalien empiiristen asioiden muodostaman painovoiman maailmasta. Urotyö oli verrattavissa Newtonin vastaavaan: Let Newton be –and All was Light!

Nyt nimittäin kävi mahdolliseksi kritisoida olevia oloja ja menneitäkin myös muuten kuin vain usein niin tylsien ja vaikeiden tosiasioiden pohjalta. Itse ne henkilöt, jotka niitä esittivät, olivat jo sinänsä , a priori väärässä, mikäli he kantoivat väärää tietoisuutta, mikä taas seurasi heidän luokka-asemastaan.

 Itse asiassa koko porvarillisen yhteiskunnan kulttuuri oli pahasti vino ja valheellinen. Eipä sen vastustajakaan, nousevan työväenluokan maailmankatsomus, mitään absoluuttista totuutta heijastanut, koska sellaista ei ollut olemassa. Se oli kuitenkin tie edistykseen eli uuteen valtaan vanhan kumoamisen kautta ja juuri siksi niin totuudellinen kuin oli mahdollista ja toivottavaa.

Kun Freud vielä omalla tavallaan täydensi ajatusta ihmisen tietoisuuden vääristyneisyydestä, oli ajatus totuudesta jo valmis heitettäväksi naiivien ennakkoluulojen romukoppaan eikä postmodernismille jäänyt paljoakaan tekemistä rationaalisen ajattelun jäänteiden murskaamisessa. Nyt ei ollut enää olennaista, mitä sanottiin, vaan kuka sanoi.

Nykyajan ihminen taitaa aktiivisesti kieltäytyä ymmärtämästä ja hyväksymästä sitä ihmisjärkeä rienaavaa ajatusta, että vain hetki sitten maailmassa oli supervalta, joka julisti edustavansa, ellei nyt absoluuttista, niin ainakin ainoaa mahdollista ja reaalista totuutta. Se omisti puolueeksi kutsutun oraakkelin, joka ex cathedra puhuessaan ei koskaan erehtynyt eikä voinut erehtyä, sillä se palveli oikeaa tietoisuutta.

Se oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Henkilökohtaisella tasolla jokainen puoluetta palveleva saattoi ja hänen myös piti luopua niistä omista vähäpätöisistä, spontaaneista ajattelun ja moraalin iduista, joita hänen omassa päässään saattoi syntyä.

Tarina tämän uuden paavillisuuden, vai pitäisikö sanoa jesuitismin, synnystä on kaikessa paljaudessaan luettavissa Leninin kootuista teoksista, jopa Valituista. Itse asiassa riittää, kun lukee Valtiosta ja vallankumouksesta Leninin argumentoinnin siitä, miksi sosialistinen vallankumous johtaa väistämättä kommunismiin. Voin kertoa. Se johtaa sinne siksi, että Marx sanoi juuri niin, vaikka hänen puheitaan yritetään vääristää. Ihan itse sanoi.

Tässä siis tieteellisen ajattelun huippusaavutus viime vuosisadalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tällaisella voinut olla mitään tehoa esimerkiksi suomalaisen yliopiston jakamaa sivistystä nauttiviin akateemisiin kansalaisiin.

Bolševismin täydellinen haavoittumattomuus ikävien tosiasioiden edessä oli imponoivaa. Kun Venäjä oli ehdoin tahdoin vedetty kansalaissotaan ja tapettu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä nälkään, tauteihin ja teloituksiin, oli saavutuksena ainoastaan sen puolueen pysyminen vallassa, joka tuon kaiken oli saanut aikaan.

Sen sijaan, että olisi häveten luovutettu valta niille, jotka sitä osasivat käyttää, kiristettiin ideologista linjaa ja kiellettiin jopa kaikenlaisten poliittisten vaihtoehtojen esittäminenkin. Vain yksi linja oli oikea, vaikka sitä ei voinutkaan todistaa. Uskoa siihen voi ja pitikin.

Mitä tietoisuuteen tulee, suoritti puolue Herkuleen työn selittäessään pelastaneensa Venäjän ja erityisesti sen työväenluokan uhkaavalta katastrofilta ja antaneensa vallan kansan suurelle enemmistölle.

Tosiasiassa maan työväenluokka marxilaisessa merkityksessä koostui vain parista miljoonasta ihmisestä ja oli sitä paitsi puolittunut kansalaissodan ja sotakommunismin vuosina, kun koko suurteollisuus oli lopulta täysin pysähtynyt.

Mitä kansan suureen enemmistöön tulee, sitä pidettiin avoimesti toisen luokan kansalaisen asemassa ja tämä johtui siitä, että se oli luokka-asemaltaan talonpoikaista eli niin sanotusti pikkuporvarillista.

Tästä taas seurasi väärä tietoisuus ja mikäli tämä määrällinen (mutta ei laadullinen) enemmistö olisi päästetty vallan kahvaan, olisi kommunismin taru loppunut lyhyeen.

Mutta sitähän ei voitu tehdä. Sitä ei voitu tehdä siksi, että Venäjällä oli suurempi missio kuin vain sen kansan typerän enemmistön tahdon noudattaminen, kuten porvarillinen demokratia olisi ideologiansa muotoillut.

Niinpä puolueen jylhäksi tehtäväksi jäi johtaa kansa luvattuun maahan sen tahtoa kyselemättä, sillä tiedossa oli, että se tahtoi vääriä asioita, kun ei muustakaan ymmärtänyt.

Lehdistön ja agitaattoreiden tehtäväksi jäi totuuden kertominen sillä tavalla, että se palveli asiaa. Sitä paitsi miltei mikä tahansa muuttui juuri totuudeksi, mikäli se palveli asiaa. Kukaan ei ollut eikä saanut olla kyllin naiivi kysyäkseen Mikä on totuus? Sen sijaan oli kysyttävä: ketä tämä totuus palvelee?

Sitä paitsi kukaan ei saanut päättää tällaisista asioita itse, koska vain puolueella oli siihen pätevyys. Ajatelkaamme nyt vaikkapa vasemmistolaista poikkeamaa: ajatus kommuunien muodostamisesta saattoi kuulostaa vuonna 1930 hyvinkin oikeaoppiselta, olihan myös Lenin asiaa hyvin innokkaasti kannattanut ja sitä paitsi muuttanut koko puolueen nimenkin juuri kommunistiseksi.

Lenin oli tietenkin oikeassa kuten aina, mutta, totesi nyt Stalin: kommuuni toteuttaisi edistyksellisen roolinsa vasta myöhemmin. Juuri nyt sellaisten perustaminen herätti talonpojissa pelkoa ja suuttumusta ja toimi siis objektiivisesti puolueen asiaa vastaan eli sillä oli taantumuksellinen ja neuvostovastainen merkitys. Kansan viholliset ne nyt niitä kommuuneja halusivat…

Jätettiinpä siis puolueelle sen päättäminen, miten asiat oli esitettävä ja tyydyttiin itse (vaivaiset yksilöt) toimimaan puolueen vähäisinä apulaisina agitaation ja propagandan alueella. Se oli hieno ja uljas rooli, sillä kyseessä oli uuden maailman rakentaminen. Utopiaa, ellei pahempaa olisi sen sijaan ollut jättää yksilöiden päätettäväksi, ja heidän tietoisuudestaan riippuvaksi se, miten ja millaiseksi tuo maailma rakennetaan.

On usein todettu, ehkä hieman hämmästyneenä, että Stalinilta liikeni valtavasti aikaa kirjallisuudelle ja elokuvalle. Mutta ei tämä mikään sattuma ollut. Nämä asiat olivat uuden maailman rakentamisen ytimessä. Tietoisuuden muokkauksestahan siinä oli kysymys ja se on aina totalitarismin keskeisiä huolenaiheita.

Joistakin saattaa tuntua oudolta, että feministipiireissä kiinnitetään niin tavattomasti huomiota siihen, miten vaikkapa jossakin elokuvassa esitetään naisen rooli. Terve järki toki edellyttää, että naiset, kuten miehetkin saattavat tässä elämässä, saati fiktiossa olla lukemattomissa eri rooleissa, enimmäkseen toki sellaisissa, joihin ihmislajin aristotelinen olemus sen vetää, nolens volens.

Tämä ei kuitenkaan sovi totalitaarisen ajattelun kaanoneihin. Kuten Neuvostoliitossa oli välttämätöntä esittää kunkin luokan edustaja oman kategoriansa luomana ja sen mukaisesti käyttäytyvänä ja ajattelevana tyyppinä, niin myös nykyinen, patriarkaattia vastaan taisteleva lahko pitää välttämättömänä esittää sankarinsa toisenlaisina, kuin ne luonnostaan eli siis empiirisesti ovat.

Tarkoituksena on tietenkin maailman muuttaminen, muuttamalla ihmisen vääräksi tuomittu tietoisuus. Venäjällä tähän liittyi marxilainen esivalmistelu eli ns. riistäjäluokkien likvidointi, minkä jälkeen kaiken piti sujua kuin tanssi vain: olihan olemassa enää vain menneisyyden jäänteitä tietoisuudessa, perežitki prošlogo.

Entä miten tulisi julkisuudessa esittää populismi ja sen poliittiset tavoitteet ja kannattajat? Vai pitäisikö vain kertoa, miten asiat ovat?

 

Siinä tapauksessa saatettaisiinkin tukea heidän auktorisoimattomia mielipiteitään. Sanomattakin on selvää, että vaikka populistit kylläkin vain esittävät oman tahtonsa mukaisia poliittisia mielipiteitä, ei kyseessä heidän kohdallaan ole vain normaali mielipide, jollaisten kunnioittaminen on demokratian perusidea.

Tämä johtuu siitä, että on olemassa korkeampi, aikakauden hengen objektiivisesti synnyttämä mielipide, jota kannattaa enemmistö objektiivisesti, joskaan ei vielä subjektiivisesti. Se on muotoiltu EU:ssa, joka vastaa kannattajiensa puolesta ja toimii siis aikamme järkenä ja omanatuntona.

Kuten talonpojalla Venäjällä ei ollut objektiivista oikeutta mielipiteeseensä siitä huolimatta ja juuri siksi (vaarallista!), että se edusti enemmistöä, ei myöskään miessukupuolella, normaaleilla naisilla eikä populisteilla ole oikeutta mielipiteeseensä.

Kyseessä on sama väärän tietoisuuden ongelma, jonka kanssa jo Marx ja sittemmin Lenin ja Stalin joutuivat painimaan. Taistelevan älymystön ylevä tehtävä on suojella kansaa sen omilta mielipiteiltä ja luoda sen sijaan uusi kuva maailmasta sen muuttamiseksi. Joukkotiedotus on se taistelukenttä, jolla asiat ratkaistaan.

 

maanantai 18. marraskuuta 2024

Uuden elämänmuodon pioneerit

 

Yhteisen elämän veljet ja sisaret

 

Teuvo Peltoniemi, Paratiisia rakentamassa. Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa. SKS kirjat, 2024, 459 s.

 

Utopia tarkoittaa sananmukaisesti paikkaa, jota ei ole. Jo Platon lähti siitä, ettei täydellistä valtiota voinut luoda ja nimitti siksi sitä kuvailevaa teostaan Utopiaksi. Siihen voitiin sitten epätäydellistä todellisuutta verrata.

Sen sijaan mikään ei estänyt pyrkimästä niin lähelle täydellisyyttä kuin mahdollista. Sitä paitsi esimerkiksi Lenin, jota kauan haluttiin lukea ns. suuriin ajattelijoihin, uskoi vailla sen kummempia todisteita, että ihmisluontoa oli erittäin helppo muovata erittäin paljon ja että kommunistinen yhteiskuntakin olisi sen takia mahdollinen.

Kun bolševikkipuolue muutti nimensä kommunistiseksi, kuvastui uudessa nimessä uudenlainen ja entistä paljon pitemmälle menevä yhteisyys kommuunin muodossa. Kommuunithan olivat yhtä suurta perhettä, joissa kaikki oli järjestetty kollektiiviselle kannalle, niin tuotanto kuin kulutuskin (vrt.  Vihavainen: Haun kommuuni tulokset).

Mitä seksuaalisuhteisiin tulee, otaksuivat käytännössä kaikki utopistisosialistit, että myös ne järjestettäisiin kommuuneissa uudella tavalla. Se kuului jopa keskeisiin opinkappaleisiin (vrt. Vihavainen: Haun tšernyševski tulokset).

Käytännössä Neuvostoliiton kommunistit tyytyivät maksimaalisesti vapauttamaan sukupuolielämän, ajan oloissa hyvin radikaalilla tavalla. Kommuunejakin perustettiin, mutta niiden osuus tuotannosta jäi aivan vähäiseksi.

Tultuaan valtaan Stalin kirosi koko kommuunin aatteen ja nimitti sitä antimarxilaiseksi pikkuporvarilliseksi tuholaisuudeksi. Jo maatalouden täyskollektivisoinnin alkuvaiheessa jäljellä olevat kommuunit lopetettiin harvoin poikkeuksin. Myös seksielämä palautettiin reaalisosialismin kehittyessä vanhoihin puritaanisiin kaavoihin jo 1930-luvulla.

Neuvostoliitto oli loppuunsa saakka valtaan päässyt utopia (Utopija u vlasti), kuten historioitsijat Mihail Geller ja Aleksandr Nekritš sitä nimittivät. Ajan myötä sen utooppinen aines vain oli saanut  yhä maanläheisemmät tulkinnat ja usein säilynyt vain puheen (uuspuheen) tasolla. Käytännössä elettiin yksinkertaisesti komentoyhteiskunnassa ja komentotaloudessa.

Todellisessa utopiassa kaikki sen sijaan todella vastasi ihmisen syvimpiä tarpeita ja vapautti hänet kaikesta pakkovallasta. Sellaisia olivat kommuunit, joita pienet ja suuremmatkin ryhmät perustivat maailmaan tuhansia, etenkin 1800-luvulta lähtien.

Suomalaisia utopiayhteisöjä on Peltoniemi löytänyt kaksikymmentä. Mukana oli sekä sosialistisia, uskonnollisia, suomalaisnationalistisia että luontoon paluuta harrastavia yhteisöjä. Joukko oli siis sangen heterogeeninen eikä kaikkia voi suinkaan mitata samalla mitalla. Myös utooppisuuden ja yhteisöllisyyden aste vaihteli.

Varhaisin suomalainen utopia näyttää olleen yltiöpietisten maanpakoretki ympäri Eurooppaa 1700-luvun alkupoliskolla. Samalle vuosisadalle ajoittuu myös toinen uskonnollinen yhteisö Uusi Jerusalem Sierra Leonessa. Se oli sidoksissa swedenborgilaiseen mystiikkaan ja sen perustaja harrasti myös alkemiaa.

Suomalaisia utopiayhteisöjä oli kaikissa maanosissa. Aasiaan syntyi tunnettu kapteeni Höökin johtama yhdyskunta Vladivostokiin ja Matti Kurikka perusti yhteisöjään peräti kahdelle mantereelle, sekä Australiaan että Kanadaan. Sointula (vrt. Vihavainen: Haun sointula tulokset) lieneekin suomalaisista tämän alan yrityksistä tunnetuin.

Pohjois-Amerikassa yhteisöjä oli useita ja myös Paraguayhin ja Brasiliaan perustetut yhteisöt tunnetaan yleisesti ainakin nimeltä (Colonia Finlandesa, Penedo). Vähemmän tunnettu sen sijaan on domnikaaniseen tasavaltaan erustettu Viljavakka (Villa Vásquez), josta yllättäen tuli yksi menestyneimpiä.

Perustajat olivat kauttaaltaan sivistyneistöä, mutta jäseniksi tuli ihmisiä kaikista yhteiskuntauokista. Maanviljelijöitä oli kuitenkin vähän, mikä oli suuri puute, koska yhteisöt yleensä elivät maanviljelyksestä tai ainakin yrittivät elää.

Huomattavan paljon oli Etelä-Amerikkaan siirtyneiden siirtolaisten joukossa vegetariaaneja ja rokotuksen vastustajia. Paradoksaalisesti rokotus oli kuitenkin maahan saapumisen ehtona.

Teoksessa on paljon pikantteja yksityiskohtia kolonioiden elämästä. Koska ne yleensä olivat varsin eristyneitä ympäristöstään, ei kieltäkään opittu ja esimeriksi Dominikaanisessa tasavallassa saivat paikalliset vaimot opetella puhumaan Kiteen murretta, kun miehet eivät oppineet heidän kieltään.

Ajan mittaa kieli toki opittiin ainakin jo seuraavassa sukupolvessa, sikäli kuin yhteisö ei olut jo ennen sitä hajonnut, kuten usein kävi. Keskinäiset riidat olivat yleisin syy yhteisöstä lähtemiseen. Heikot elinolot vallitsivat lähes kaikissa yhteisöissä.

Yhdessätoista koloniassa sovellettiin yhteisasumista yhteisruokailua ja samapalkkaisuutta. Itsekannattavuus oli tavoitteena eikä tukea muualta yleensä saatukaan. Siten ajatus näistä kolonioista suomalaisen kolonialismin ilmentymiä on sangen huvittava, mutta ajallemme tyypillisesti niitä on yritetty tutkia myös siltä kannalta.

Mitä tulee kolonialismiin määriteltynä pyrkimykseksi elää vieraan ympäristön kustannuksella omia arvojaan noudattaen ja levittäen, kannattaa sen tutkijoiden etsiä esimerkkejä paljon lähempää.

Kiintoisasti siirtolaisten joukossa oli henkilöitä, joita veri veti yhä uudelleen noihin yteisöihin ja jotka siirtyivät yhdestä hajonneesta toiseen.

Kiinnostusta utopistisiin kokeiluihin näyttää esiintyneen myös suvuittain. Ainakin sulkavalaisen Paul Collanin vaimonsa Eva Ingmanin kanssa mainitaan valmistautuneen lähtemään kapteeni Höökin mukaan Amurinmaahan, mutta jääneen rannalle avioliittokuulutusten myöhästyttyä. Joka tapauksessa Collanin pojanpoika Clas oli sitten se henkilö, joka löysi amerikansuomalaiselle Kylväjä (Sejatel) kommuunille paikan Donin varrelta ja asettui sinne.

Ellen erehdy, ovat kyseiset Collanit peräisin Sulkavan Linkolan hovista, jonka mukaan Kaarlo Linkola, Helsingin yliopiston rehtori sitten muutti nimensäkin. Hänen pojastaan Pentti Linkolasta tuli sitten eräänlaisen yhden hengen utopian rakentaja Päijänteelle, jonka kalakanta ei oisi kestänyt kovinkaan monta samanlaista ekologia.

Kaiken kaikkiaan kirja on sangen viihdyttävää lukemista, vaikka sivuuttaakin aivan lyhyesti yleensä sen ideologian, joita kulloinkin harjoitettiin ja johon uskottiin. Se on kyllä puute, sillä juuri usko uudenlaiseen elämänjärjestykseen lienee aina ollut keskeisellä sijalla noissa yhteisöissä. Harvemmin niihin pelkän leivän ja helpon elämän toivossa mentiin ja jos mentiin, saatiin aina pettyä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Kansakunnista

 

Kansakunnat ja niiden alueet

 

Sosiologia on hyvä ja tarpeellinen tiede. Se on jopa niin merkittävä, että se aikoinaan Neuvostoliitossa kiellettiin, koska se saattoi helposti antaa aivan vääränlaisia tuloksia ideologisesti tärkeisiin kysymyksiin.

Tämä oli lähinnä 1950-luvulla, jolloin sosiologia Neuvostoliitossa miellettiin ennen muuta mielipiteiden tutkimiseksi.

Kuten meikäläiset sosiologit ovat todenneet, tällä tieteellä oli meilläkin hyvin suuri merkitys, se kun tuli radikaalien merkittävimmäksi aseeksi, kun se syrjäytti historiallisen selityksen mukanaan kantaman rationalisaation ja nosti sen tilalle korrelaatiot.

Niiden mahdollinen kausaalinen arvo toki oli aina erikseen todistettava, mutta joka tapauksessa ne jo sellaisenaan toivat mukanaan kysymyksiä, joiden ratkaiseminen näytti edellyttävän radikaalia politiikkaa.

Historia miellettiin menneisyyden tutkimiseksi ja 1960-luvulla oli jo liikkeellä mielialaa, jonka mukaan sen voisi kokonaan lopettaa tai ainakin riistää siltä se tieteellisyyden status, jota se monessa tapauksessa itselleen vaati.

Kun oli siirrytty ajasta riippumattomiin malleihin, voitiin lakata tuijottamasta menneisyyteen, jota sopi toki yhä käyttää esimerkkivarastona ihmiskunnan menneen typeryyden ja primitiivisyyden osoittamiseksi.

Uusi aika toi sen sijaan mukanaan aivan uudet kysymykset ja vastaukset, joita kannatti hakea niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Menneisyyden ajatuskummitukset, sellaiset kuin kansakunta, oli syytä unohtaa.

Mitä lisäarvoa ne itse asiassa voisivatkaan tuoda sille rationaaliselle tulevaisuudelle, jota nyt oltiin viimeinkin rakentamassa?

Tällaiselle mentaliteetille oli tilausta. Yhteiskunnallinen murros oli niin nopea ja voimakas, ettei vanhalla kulttuurilla, joka oli palvellut pääosin talonpoikaista, alkeellista pientuotantoa, ollut enää mitään käyttöä uudessa, urbaanissa maailmassa.

Sosiaalinen murros Suomessa kuului maailman suurimpiin ja nopeimpiin ja tapahtui pääosin suurten ikäluokkien elinaikana. Siihen kuuluivat suuri muutto, yhtenäiskulttuurin hajoaminen, koulutuksen räjähdysmäinen nousu ja niiden mukana normittomuuden tila, anomia.

Sitä paikkaamaan saatiin kuin tilauksesta primitiivinen marxilais-leniniläinen ideologia, joka oli itse asiassa aidosti 1800-luvun tuote, mutta sattuneesta syistä kelpasi meillä autoritaarisuutensa ansiosta kai niin erinomaisesti nuorison aktiivisimmalle osalle. Sille ei kyllä muutakaan ollut tarjolla.

Sittemmin sosiologia on suistunut jalustaltaan, mutta kulttuurin vitkan takia monet 1950-60-lukujen perusasiat jatkavat yhä kulttuurimme pohjalla. Avantgarde on nyt omaksunut intersektionaalisuuden ja woken tapaisia ilmenemismuotoja.

Älyllinen taso ei ole noussut, vaan romahtanut Anna Kontulan merkittävän arvion mukaan. Tässä asiassa olen taipuvainen olemaan hänen kanssaan samaa mieltä.

Irrationalismi ja infantiilisuus ovat palanneet voimalla ja ne, kuten aikoinaan uskonto tai omalla tavallaan myös marxismi-leninismi, ovat immuuneja rationaaliselle kritiikille.

Suurten ikäluokkien kulttuuriseen perintöön kuuluu, että nationalismia pidetään takapajuisuutena ja se torjutaan kokonaan ilman sen kummempaa ajattelua. Sellaisia käsitteitä kuin kansakunta ei pidetä edes tutkimisen arvoisina, ainakaan, mikäli kysymys on suomalaisuudesta.

Muutos lienee jo ilmassa, mikä voi liittyä siihen, että nationalismista on entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan alueella tullut vaikuttavin tämän ajan ideologia. Meille asti tämä uusi suuntaus on tullut vasta tipoittain.

En tiedä, miten paljon asiaa on syytä valittaa, kun nationalismi saattaa helposti muuttua myös järjettömäksi chauvinismiksi, mikäli suuren yleisön arvostelukyky ja mielipidejohtajien typeryys ja häikäilemättömyys edustavat sellaista tasoa, kuin nykyään.

Koska asia ja erityisesti kysymys kansakunnan olemassaolosta ja valtion rajlista ovat taas suurpolitiikasa kovin ajankohtaisia, pistän tähän uusintana hieman vanhempaa pohdintaa kansakunnan ja nationalismin merkityksestä ja niiden asemasta Suomen kannalta vielä aivan hetki sitten.

 

maanantai 26. marraskuuta 2018

Nationalismi ja Suomi

 

Nationalismin ontologiaa

 

Bolševikkien VIII puoluekokouksessa vuonna 1919 Lenin tokaisi muutamalle ultravasemmistolaiselle, että olisi pelkkää tyhjää puhetta kieltäytyä tunnustamasta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa pakottaa tunnustamaan itsensä.

Aikaansa seuraavan nykyisen postmodernistin mielestä Leninin puhe taas oli hölynpölyä. Mitään kansakuntaa ei tietenkään ole olemassa, ellei niin haluta olettaa. Kyse on sosiaalisesta konstruktiosta, joka häviää sen siliän tien, kun dekonstruktion mestarit tarttuvat toimeensa ja tekevät selvää siitäkin aivokummituksesta.

Kansakunnan todentaminen voidaan tietenkin operationalisoida ja asettaa tietyt kriteerit sellaiselle ihmispopulaatiolle, jota voidaan kutsua kansakunnaksi, latinaksi natio.

Näinhän teki Stalin, joka edellytti, että ihmisjoukon, ollakseen kansakunta, piti omata tiettyjä ominaisuuksia, mukaan lukien oma kansallinen alue, kieli ja myös kansanluonne.

Esimerkiksi juutalaiset eivät olleet kansakunta, sillä heiltä puuttui oma kansallinen alue, katsoi Stalin ja päätti sitten lahjoittaa heille sellaisen. Se on nimeltään Birobidžan ja löytyy Venäjän Kaukoidästä.

Monet muutkaan kansalliset ryhmät eivät täyttäneet kansakunnan kriteereitä, sillä kansakunta oli pitkälle kehittyneen taloudellis-sosiaalisen alarakenteen ilmentymä. Kapitalismi kehitti sellaisia.

Kansanryhmät, jotka eivät olleet kehityksessään saavuttaneet kapitalismin astetta, saivat Neuvostoliiton oloissa tyytyä statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa vähäisempiin kansallisiin instituutioihin. Toisin kuin edellisissä, niissä ei omalla kielellä voinut esimerkiksi opiskella korkeakoulussa. Jossakinhan se mahdollisuuksien rajakin kulkee.

Pienet, saati nyt pikkuruiset kansalliset yhteisöt eivät myöskään tietysti olleet tasa-arvoisia suurten ja jopa valtavien neuvostotasavaltojen kanssa. Ne nauttivat sen sijaan kulttuuriautonomiaa kansallisilla alueilla, autonomisissa tasavalloissa tai kansallisissa piirikunnissa. Olikohan niillä edes oikeutta erota Neuvostoliitosta? Eipä tietenkään.

Eihän noilla kansallista statusta määrittävillä lakipykälillä useinkaan ollut sen kummempaa käytännön merkitystä ennen Neuvostoliiton hajoamista, mutta sitten ne mullistivatkin koko poliittisen kartan.

Kaikki neuvostotasavallat lähtivät omille teilleen, Neuvostoliittohan oli ollut nimenomaan niiden muodostama valtiollinen yhteisö.

Mikäli vanha kuvernementtijako sen sijaan olisi aikoinaan säilytetty, olisi kaikki varmasti käynyt aivan toisin.

Statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa alemmat autonomiat, kuten Karjala, eivät irtautuneet Venäjästä, sillä Venäjä ei hajonnut. Ei sittenkään, vaikka sitä vielä vesi kielellä monella taholla odotettiin kautta 1990-luvun.

Joka tapauksessa valtioilla näyttää olevan kummallinen taipumus pitää kiinni alueestaan, siis sen eheydestä. Tämänhän me näemme vaikkapa Espanjan, Italian ja Ison Britannian tämänpäiväisistä esimerkeistä.

Ja aikoinaan jopa USA:n pohjoisvaltiot aloittivat mieluummin verisen sodan kuin sallivat Konfederaatin itsenäistyä. Ja onhan näitä esimerkkejä.

Mutta onko kansakuntia sittenkään oikeasti olemassa ja jos on niin miksi? Onko niitä aina ollut?

Toki niiden synty nykyaikaisessa mielessä sijoittuu enimmäkseen 1800-luvulle, jolloin kansat pystyttiin lukutaidon leviämisen myötä aatteellisesti mobilisoimaan. Siihenhän tuo tunnettu Benedict Andersonin letkautus kuvitelluista yhteisöistä liittyy.

Mutta oliko kansakuntia lainkaan olemassa ennen kapitalismia, ennen lukutaidon yleistymistä ja kansallisuusaatetta ja ellei ollut, niin mitä se merkitsi?

Ellei niitä ollut, eivät venäläiset ainakaan siis sortaneet Puolan kansakuntaa, espanjalaiset Hollannin tai englantilaiset Irlannin. Ei voida sanoa, ettei sorto olisi ollut kansallista, mutta pitäisikö sanoa, ettei se ollut kansakunnallista? Todellisena se varmaan kuitenkin koettiin.

Itse epäilen suuresti, että kansallista sortoa on ollut iät ja ajat ja että siitä ovat kärsineet niin pienet kuin suuret ryhmät ja erityisesti ne, joissa nationalismi on ollut heikkoa. Nationalismi, joka pyrki kokoamaan kansakunnat samaan valtioon, oli suuri vapautusliike nimenomaan kansallista sortoa ja muuta alennustilaa vastaan.

Epäilemättä myös Neuvostoliitossa oli tarkoituksena tykkänään lopettaa kansallinen sorto ja tässäkin asiassa siellä myös lienee saatu yhtä jos toistakin positiivista aikaan, vaikka myönteiset piirteet helposti hukkuvat kielteisten alle ja ne saatetaan kokonaan kieltääkin. Näinhän on tapahtunut myös esimerkiksi Saksan historiassa.

Suomen asema Venäjän imperiumissa antoi hyvät mahdollisuudet suomalaiselle nationalismille ja aikaan saatiin vaikuttavia tuloksia, kuten myös Leninin oli todettava, mutta mikä oli sittemmin suomalaisten tilanne neuvostoimperiumin kannalta?

Jokaisella Neuvostoliiton kansalla tuli olla oma kansallinen nimikkoalueensa, joka kansakuntien kohdalla oli neuvostotasavalta, alemmalla kehitystasolla olevilla kansallisilla ryhmillä se oli autonominen tasavalta, sen alapuolella olivat sitten kansalliset alueet ja kansalliset piirikunnat.

On huomattava, ettei Neuvostoliitossa ollut mahdollista muodostaa kansallista neuvostotasavaltaa, mikäli kilpaileva saman kansakunnan valtio jo oli olemassa Neuvostoliiton ulkopuolella. Suomalainen kansakunta olisi siis sopinut joko omaksi neuvostotasavallakseen tai sitten itsenäiseksi tasavallaksi.

Tertium non datur. Tai tässä vaikka иного не дано, jos kerran herrastella pitää ulkomaankielisillä fraaseilla. Tosin vielä 1930-luvun loppupuolen suursiivoukseen saakka oli olemassa kansallisia kyläneuvostoja ja jopa rajoneja. Esimerkiksi Kuivaisten piiri Inkerissä. Mutta neuvostotasavalta oli sentään vielä ihan toinen juttu.

Neuvostojen maassa oli esimerkiksi pari miljoonaa enemmän tai vähemmän saksalaista saksalaista, lähinnä 1700-luvulla muuttaneiden jälkeläisiä, mutta heillä oli vain autonominen neuvostotasavalta Venäjän federaation alaisuudessa. Aluksi se oli nimeltään ajan sosialistisia haihatuksia kuvastaen työkommuuni (trudovaja kommuna).

Työkommuuniksi (suom. työkansan kommuuni) nimitetty hallintoalue perustettiin myös Itä-Karjalaan vuonna 1920. Kolmen vuoden päästä sen nimeksi tuli Karjalan autonominen neuvostotasavalta, siis Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan osana.

Tämän alueen nimikkokansallisuus olivat karjalaiset. Sattuneesta syystä heidän kansalliseksi kielekseen tuli suomi, koska karjala tulkittiin siellä suomen murteeksi.

Kuten tunnettua, tämä suomalaisuuskausi sai kaamean lopun vuosina 1937-1938, jolloin ”väärää” kansallisuutta olevat suomalaiset niin sanotusti likvidoitiin. Samalla vaihdettiin suomen kieli karjalaan.

Mutta sitten tapahtui parin vuoden kuluttua aivan ennenkuulumattomia mullistuksia, jotka koskivat sekä tieteellistä kansallisuuspolitiikkaa, kielitiedettä että tavallisten ihmisten tavallista elämää. Niin karjalaisuus kuin suomalaisuuskin kuviteltiin perin juurin uudelleen, Andersonin termiä käyttääkseni.

Meillä on ollut tapana mieltää aivan väärällä tavalla se, mitä talvisodassa tai paremminkin sen yhteydessä tapahtui.

Meillä ymmärrettiin aivan oikein, että Neuvostoliitto aikoi neuvottelujen päätyttyä ratkaista Suomea koskevan niin sanotusti geopoliittisen ongelmansa voimakeinoin, sodalla. Tämä ymmärrys seurasi pian ensimmäisten pommien pudottua ja viimeistään muutaman seuraavan päivän aikana.

Naapurilla ei ollut mitään kiinnostusta sotatoimien lopettamiseen, vaan tarkoitus oli tulla Helsinkiin uuden hallituksen kanssa.

Se oli kansallisuudeltaan täysin suomalainen hallitus täydennettynä yhdellä karjalaisella (Prokopjev, jonka nimi muutettiin Prokkoseksi).

Tämä hallitus teki välittömästi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja otti siltä vastaan huikean lahjan: Karjalan autonomisen neuvostotasavallan kansallisuudeltaan karjalaiset osat.

Siinä siis muodostettiin tuo nuorison touhuama Suur-Suomi. Parasta kaikessa oli, ettei kyseessä ollut mikään lupaus, vaan sopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen. Tuo historiallinen kuva allekirjoitustilaisuudesta onkin kaikille tuttu.

Mutta sopimus oli vielä ratifioitava Helsingissä ”mahdollisimman pian”.

Siitä on jo aikaa vierähtänyt ja taitaa olla niin, että sen, mikä tässä maailmassa on mahdollista, määräävät useinkin vallan muut asiat kuin diktaattorin tahto. Näin on ainakin joissakin tapauksissa, myös tässä.

Ihminen päättää, Jumala säätää, sanoo suomalainen sananlasku. Человек предполагает, а Бог располагает, toteaa venäläinen saman asian.

Mistä kaikesta me mahdoimmekaan jäädä paitsi, kun suhtauduimme tuohon historiassa ainutlaatuiseen lahjoitukseen niin nuivasti kuin tapahtui?

Se on kiinnostava kysymys, johon ei ole eikä voi olla selvää vastausta, todennäköisyyksiin perustuvia arvauksia kyllä. Neuvostotasavallan status meitä ei olisi ainakaan välittömästi odottanut. Mutta eihän se heti tullut myöskään Viron ja Baltian maiden osaksi.

Mutta kun kaikki sitten kävikin vastoin odotuksia, syntyi todellinen khimaira: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta. Sen rinnalla jatkoi olemassaoloaan porvarillinen Suomen tasavalta, jossa asusteli suomalainen kansakunta ja kehitteli nationalismiaan ajan tarjoamien niukkojen mahdollisuuksien puitteissa.

Proletaarinen internationalismi oli sen väestön pääosalle aivan vieras ajatus, mutta reaalipolitiikka sen sijaan alkoi saavuttaa yhä suurempaa suosiota.

 

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Hidasta kuolemaa

 

Agonia

 

Teatteriryhmä Helsinki 98: Neuvostoihmisen loppu. Svetlana Aleksijevitšin kirjaan perustuva näytelmä. Vuosaaren tilajakamo. Näyttelijät: Sami Lanki, Elli Närjä.

 

Tämän näytelmän teema tai edes yksityiskohdat eivät yllätä millään tavalla. Päin vastoin, ne kaikki ovat jo tuhannesti kerrottuja, mutta eihän se tarkoita, että ne kuuluisivat yleiseen ymmärrykseen neuvostoajasta.  Tässäkin käy, kuten aina: se, mikä on aikanaan itsestään selvää, muuttuu jossakin vaiheessa historiaksi, joka on uudelle suupolvelle käsittämätöntä.

Ensimmäisessä näytöksessä vanha mies on vuodeosastolla, kaikesta arvokkuudestaan riisuttuna ja myös nuoren polven maailmasta irronneena, askarrellen syömisen ja ulostamisen ongelmien kanssa. Nuori hoitaja ei anna hänelle arvoa.

 Kumpikaan osapuoli ei käsitä toista. Ukko on sovok, kommunistiänkyrä, joka uuden sukupolven silmissä on pelkkä reliikki kirotulta ajalta, joka merkitsi väkivaltaa ja puutetta. Räkäänsä kuoleva ukko on hyödytön ja jopa harmillinen palanen vastenmielistä menneisyyttä.

Mutta menneisyys tai sen jäänteet elävät yhä kituvaa elämäänsä, vaikka ilman niitä elementtejä, jotka sitä aikoinaan ruokkivat. Kuin kala kuivalla maalla ukko vaeltaa muistoissaan ja toistelee mielettömiksi muuttuneen elämänsä vaiheita.

Me olimme olemassa -My byli- on erään tuollaisen reliikin julkaiseman kirjan nimi. Muistutus siitä, että vielä äsken oli olemassa jotakin aivan muuta, on paradoksaalisesti välttämätön.

Nuori polvi ei ymmärrä, mitä itse koko eläminen merkitsi sille, joka tuli kommunistiksi jo heti tuon komennon alkuvaiheessa. Ei kyse ollut yrityksestä hankkia korkeaa elintasoa -vaikka sinäkin suhteessa luvattiin pian ohittaa kaikki muut. Ei kyse ollut edes vallasta vallan vuoksi, vaan koko ihmiskunnan kohtalon ottamisesta ihmisen omiin käsiin, selvää uskontoahan se oli.

Tämän uskonnon ytimessä oli kieltäymys ja kilvoittelu -podvižnitšestvo. Sitä korosti pyhien ihmisten kohdalla myös ortodoksinen uskonto, mutta tässä metodit olivat aivan toiset.

Maksim Gorki kirjoitti Epäajankohtaisissa ajatuksissaan vuonna 1917, että Lenin sai kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Toisin kuin hurskaan ortodoksin kilvoittelu tai musulmaanin suuri Jihad, jotka suuntatuvat omassa sielussa kärkkyvää Saatanaa vastaan, oli kommunismin paha ulkoistettu konkreettiseksi viholliseksi -ihmisiksi, jotka edustivat pahaa.

Tuon pahan ilmentymiä olivat riistäjäluokat, kulakit ja kapitalistit, joita oli kohdeltava armottomasti. Mitkään kompromissit eivät olleet edes teoriassa mahdollisia. Härkävaunun ovesta saattoi nähdä kaamean näyn, kun kulakkiperhe oli ajettu saastaisen eläimellisyyden aseteelle. -Mutta ei sitä tarkoitettu katsottavaksi. Ovet oli pidettävä kiinni.

Riistäjäluokkien likvidoinnin jälkeen oli vuorossa se vihollinen, joka sabotoi sosialismin rakentamista tuholaiset. Myös ne oli tuhottava armottomasti. Osoittautui, että silloin kohteeksi joutuivat myös itse muistelija ja hänen vaimonsa. Mutta eihän se tehnyt tyhjäksi suurta asiaa.

Stalin oli sanonut vuonna 1931, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä länttä ja että välimatka oli kurottavan umpeen kymmenessä vuodessa (siis vuoteen 1941 mennessä…) -muuten Neuvostoliitto tuhottaisiin.

Jostakin syytstä näytelmässä puhutaan kymmenen sijasta neljästäkymmenestä vuodesta. Itse asiassa sellaisia lukuja ei koskaan esitetty. Kommunistinen yhteiskuntakin piti rakentaa sosialistisen pohjalle kahdessakymmenessä vuodessa, aloittaen vuodesta 1961.

Sosialistinen yhteiskunta käy aina koko ajan sotaa ja on sotilaallisesti järjestetty. Ulkoisia vihollisia riitti aina sen tarpeisiin ja itsensä uhraavia kommunisteja houkuttelivat kärsimyksen laakerit. Yltäkylläisyys kaikille oli aivan käden ulottuvilla, mutta sitä ennen oli kestettävä ja kieltäydyttävä. Elämällä oli tarkoitus.

Sosialismin rakentamisen aikoihin oli suurssa huudossa laulu, jossa kehitettiin ”veturiamme lentämään eteenpäin, kommuuniin!” ((5) Наш паровоз, вперёд лети! - YouTube).

Kommuuni tarkoitti yhteiselämää, joka oli rakennettu radikaalisti uudelle pohjalle, entisen elämänmuodon kaikki lainomaisuudet hyläten, silloin ihmiset olisivat yhtä suurta perhettä, jossa kaikki ovat onnellisia ja tasa-arvoisia.

Vuonna 1930 Stalin kuuluisassa artikkelissaan ”Menestys panee pään pyörälle” kirosi koko kommuunin, jollaisia oli -ylimmän tahon käskystä- alettu perustaa maataloutta kollektivisoitaessa. Sen jälkeen koko asiasta lakattiin puhumasta, vaikka se yhä jäi jopa puolueen nimeenkin. Sen sijaan puhuttiin kommunismista, johon puolue virallisesti pyrki aina lakkauttamiseensa saakka.

Todettakoon, että kommunistipuolueeseen luotti kyselytutkimusten mukaan vielä vuoden 1990 keväällä enemmistö Neuvostoliiton asukkaista. Syksyllä samana vuonna, kaappausyrityksen jälkeen enemmistö olkin yhdellä iskulla muuttunut vähemmistöksi, jopa melko pieneksi.

Neuvostoihminen näytti siis tulleen lyödyksi ikään kuin yhdellä mahtavalla nuijan heilautuksella.

Mutta eihän se menneisyyden ja oman elämän arvon kieltäminen niin kivuttomasti käy. Neuvostoihmisen agonia vain jatkui ja jatkui. Vanhan menon puolustajiksi ilmaantui aivan hämmästyttäviäkin tahoja, kuten Suomessakin tuttu filosofi, akateemikko Aleksandr Zinovjev, joka oli lanseerannut käsitteen Homo sovjeticus ja tullut leimatuksi yhdeksi ilkeimmistä neuvostovastaisista.

Nyt Zinojev väitti, ettei hän koskaan ollut kirjoittanut satiiria, vaan kuvannut tosissaan neuvostoelämän arkipäivää, jolla oli suuret ansionsa. Hän julkaisi nyt kirjan Nuoruutemme lento (viittaus siihen, että Stalin oli antanut nuoruudelle siivet: Stalin, našej junosti poljot).

Toisessa näytöksessä sovok kertaa nuoruuttaan, johon siis kuului myös joutuminen sen systeemin hampaisiin, joka ylpeili armottomuudellaan ja joka nyt etsi ja vainosi tuholaisia ja ulkomaiden agentteja, kun omat riistäjäluokat oli jo tuhottu. Jonkunhan täytyi olla syyllinen loputtomiin vastoinkäymisiin ja järjettömyyksiin.

Myöhemmin, sodan aikana olivat vihollista ainakin ”objektiivisesti” jollakin tavalla auttavat ainekset hyvä maalitaulu koneistolle ja sen jälkeen voitiin suuntautua taistelemaan pikkuporvarillisuutta vastaan – tuota sisäistä vihollista, jonka kukistaminen oli vielä sosialismissakin mitä ajankohtaisinta.

Kärsimystä ja kuolemaa ja siinä samassa tilaisuuksia sankaruuteen ja kilvoitteluun neuvostoelää tarjosi yllin kyllin. Se ei kuitenkaan auttanut saavuttamaan päämäärää, joka aina van häipyi horisonttiin. Kuten näytelmässä huomautettiin: eiväthän veturit lennä…

Näyttelijäntyö ja muukin toteutus ovat kyllä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavia.

Mainittakoon, ettei ohjaaja halua kertoa nimeään. Tämä viittaa yhteyksiin Venäjälle, jossa koneisto on taas täysissä voimissaan, aivan kuten neuvostoajan, tuon sovokin menneisyyden nostaminen jälleen arvoon arvaamattomaan.

Ei historia koskaan kuole eikä menneisyys häviä. Se vain muuttaa muotoaan.

 

 

torstai 30. kesäkuuta 2022

Yhteisen elämän sisaret ja veljet

 

Utopisti

 

Lannistumaton. Matti Kurikan haaveet ja haaksirikot kolmella mantereella. Toimittaneet Sami Suodenjoki, Kirsti Salmi-Niklander, Mikko-Olavi Seppälä, Päivi Salmesvuori, Anna Rajavuori, Mikko Pollari ja Anne Heimo. SKS 2022, 293 s.

 

Matti Kurikka, inkeriläistaustainen teosofi, sosialisti ja utopisti oli aikansa politiikan väriläiskä, joka onnistui pelottamaan milloin porvareita ja milloin sosialisteja ja joutui usein molempien hampaisiin pilalehtien suosikkihahmona. Häntä syytettiin joskus myös tsaarin kätyriksi, mutta itse asiassa hän jopa puuhasi aseellisen aktivismin puolesta.

Ennen muuta Kurikka epäilemättä oli utopistisosialisti, jonka suurin projekti Sointula on yhä monille tuttu. Siitä muuten teki Masalan nuorisoteatteri muutama vuosi sitten näytelmän, joka oli erittäin onnistunut. Sitä käytiin sitten esittämässä jopa tuon utopistiyhteiskunnan tapahtumapaikoillakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sointula ).

Utopistisosialisteja yhdisti yleensä kommunismin aate eli pyrkimys elää kommuuneissa (lat. communis, yhteinen). Lenin kuvitteli vielä Venäjän vallankumouksen aikaan, että kommuuni olisi myös tulos ns. tieteellisen sosialismin mukaisesta kehityksestä ja hänen ansiostaan myös Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ns. enemmistösiipi eli bolševikit, alkoi käyttää itsestään kommunistipuolueen nimitystä.

Kommunismissa on paljon houkuttelevaa, etenkin teoriassa, siinähän eletään kuin yhdessä suuressa perheessä, jossa kaikista pidetään huolta tarpeidensa mukaan ja jokainen tuo yhteiseen pesään sen, mitä omilla kyvyillään kykenee.

Koko yhteiskunnan muuttuminen kommunistiseksi oli aika vaativa tukevaisuuden päämäärä, kuten kaikki ymmärsivät, mutta pienen yhteisön kohdalla ei periaatteessa voinut olla mitään erityisiä ongelmia. Tämä piti paikkansa etenkin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa, jossa maata oli halukkaille tarjolla hyvin edullisesti.

Tuon ajan perspektiivistä hyvinvointi, joka voitaisiin saavuttaa maataloustyöllä pienessä yhteisössä, oli täysin mahdollinen: leipää, voita ja sosiaalista turvaa voitiin hankkia riittävästi ja jopa tarvittaessa kahvia, sokeria ja vehnäpullia. Kulutusyhteiskunta, jossa jokaisella piti olla oma auto, määrättömästi erilaista muotivaatetusta ja ties millaisia ajanvietteeseen ja statukseen härpäkkeitä, ei ollut vielä syntynyt edes Amerikassa. Ei utopiaa voinut pitää mahdottomana asiana.

Mitä ihmisen perustarpeisiin tulee, nälkä ja vilu oli ainakin periaatteessa helppo kukistaa. Seksin ja lisääntymisen kanssa asiat olivat vieläkin paremmin. Nimenomaan kommuunien ulkopuolella haittasivat elämää kapitalistien, valtiovallan ja muiden rosvojen lisäksi myös kirkko ja yleisen mielipiteen ahdasmielisyys.

Naisista tuli Kurikan pääasiallinen mielenkiinnon kohde myös utopioita kaavaillessa ja toteuttaessa. Naiset olivat hänen käsityksensä mukaan yhteiskunnassa altavastaajina, mikä tosin pitkälti perustui heidän ominaisuuteensa negatiivisen sähkön passiivisina lähteinä, mutta olisi ollut helppo asia muuttaakin. Olihan nimenomaan naisissa toki niin paljon kaikkea sitä, mikä maailmassa oli ihaninta, ymmärsi Kurikka monien muiden tavoin. Ja positiivinen sähkö oli naisille ehdottoman välttämätön asia.

Kurikka oli komea mies mahtavine, mustine kuontaloineen ja hänen esiintymisissään oli magnetismia, itse asiassa siinä lienee ollut runsain mitoin myös hänen kuvaamaansa positiivista sähköä, sillä naiset ja Kurikka vetivät toisiaan niin vastustamattomasti puoleensa, että siitä tuli yhä uudelleen ongelmia.

Naiskysymys oli yleensä kaikkien utopistien agendalla keskeisenä ja myös naiseuden ihailu ja usko sen voimaan utopian liimana. Charles Fourier ja Henri de Saint Simon, jotka tuohon aikaan tulivat kaikille mieleen silloin kun kuultiin sana ”kommunisti”, pitivät vapaata tai ainakin rationaalisesti järjestettyä seksiä aivan keskeisenä asiana uuden elämänmuodon luomisessa.

Utopiayhteisöjä oli syntynyt paljonkin, mutta harvoin ne jaksoivat kukoistaa kauan. Kukaties asia liittyi siihen, että ne käytännössä henkilöivät sosiaaliset suhteensa. Ei mikään yleinen vapaa seksi näytä sopivan ihmisille, joilla on taipumusta leimautua tiettyihin yksilöihin. Se, että vaihtelu virkistää, on eri asia.

Kurikankaan kommuuneissa ei itse asiassa seksi ollut rajoituksista vapaata eikä promiskuiteettiin edes pyritty. Sen sijaan luovuttiin kyllä porvarillis-kirkollisesta avioliitosta, jota pidetiin virallistettuna haureutena. Myös erinäiset tekopyhät käsitykset ja mielettömät ja jopa normaalia järkeä loukkaavat rituaalit, kuten naisen kirkottaminen, hylättiin inhoten.

Kaikuja samoista käsityksistä näemme monilla tuon ajan kirjoittajilla, muun muassa Kiannolla, johon vaikutti myös Tolstoin uskomattoman ahdasmielinen ja luonnoton siveyskäsitys. Tolstoilaisuudella oli merkitystä myös Kurikalle ja esimerkiksi kapteeni Johan Kockille. Voi sanoa, että elettiin jonkinlaisessa synkretismissä, jossa tärkeiksi nousivat myös teosofiset opit apokryfisine teksteineen. Koko tarjonnasta poimittiin usein eklektisesti sitä, mitä kulloinkin tarvittiin.

Seksuaalinen vapautus ja rationaalinen lasten kasvatus vanhemmista erillään olivat utopiayhteiskuntien tärkeitä tavoitteita, mutta Kurikkaa kiehtoi myös ajatus Suomen vapauttamisesta Venäjän vallasta ja vieläpä aseellisesti. Tämä idea jäi kyllä tavallistakin enemmän paperille.

Amerikassa toimi salaseura Kalevan ritarit, joka ei suinkaan ollut mikään huumorimielessä syntynyt kerho, vaan usean tuhannen jäsenen organisaatio, jolla oli omia taloja eli ”majoja” ja rahoja, jolla se saattoi auttaa tarvitsevia suomalaisia. Viimeisinä vuosinaan Kurikka toimi aktiivisesti tässä seurassa, joka myös hautasi hänet, yhdessä kahden muun jäsenensä kanssa samaan hautaan.

Loistavalahjainen, mutta myös niin sanotusti tuulella käyvä puuhamies Kurikka oli koko Suomessa tunnettu ja hänen maineensa tunnettiin myös Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Aikansa lapsena Kurikka innostui samanlaisista aatteista kuin monet muutkin tulisielut. Ihanneyhteiskuntiahan perustettiin jopa tuhansia.

Kun Venäjälle vallankumouksen jälkeen perustettiin kommuuneja, myös ne perustuivat aluksi jäsentensä entusiasmiin -ja myös purkautuivat pian. Vasta kollektivisoinnin aikana, vuodesta 1929 lähtien sellaisia alettiin perustaa myös pakolla. Se tarkoitti, että kaikki talonpojan vähäiset tuotantovälineet kanoja myöten otettiin yhteiseen omistukseen ja pyrittiin muutenkin yhdistämään kaikki mahdollisimman tarkoin, päällekkäisyydet hävittäen.

Pyrkimys oli siis samanlainen, kuin nykyisillä pölhöbyrokraateilla ja tuloksena oli katastrofi: vuoden 1930 alussa ymmärrettiin, että oli tulossa nälkävuosi, kun kevätkylvöt epäonnistuisivat.

Silloin Stalin piti kuuluisen puheensa ”menestys panee pään pyörälle” ja pilkkasi siinä kommuunien perustamista idiotismina, mainitsematta, että oli itse siitä määrännyt. Nyt kommuunit purettiin, eikä uusia sen jälkeen Venäjälle perustettu ainakaan valtiollisella määräyksellä ns. tieteellisen sosialismin merkeissä.

Mutta onhan niitä sellaisia nuorisolla tänäkin päivänä ja varmaan tässäkin maassa. Ehkäpä niiden suuri aika on vielä tulossa, kun yhä laajemmalle leviää käsitys siitä, että riittävä elintaso voidaan ihan hyvin saavuttaa alkeellisella maataloustyöllä, luontoa säästäen.

Se seksipuoli vain saattaa yhäkin muodostua kompastuskiveksi ja myös yhteinen lasten kasvatus. Tulokset sellaisesta eivät useinkaan ole olleet rohkaisevia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=r%C3%B6hl ). Tosin nykyinen päivähoitojärjestelmä on kyllä pitkä askel siihen suuntaan, mikäli vertailukohteena käytetään noita yli sadan vuoden takaisia aikoja, mutta onhan se vielä eri asia. Kohtuus säilyttäen utopistien ideoissa saattaa olla järkeäkin.