Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kulttuurin arvo. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kulttuurin arvo. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 17. marraskuuta 2026

Kulttuuri ja arvot

Sukupolvien ketju ja ideoiden todellisuus

 

          Style -c’est l’homme même, sanoi joskus Georges-Louis Buffon ja hänen jälkeensä miljoonat muut. Ehkäpä tämä lause on pikemminkin ranskalaiset henkevä, kuin syvällinen ja liittyy ennen kaikkea yläluokan seuraelämään, jossa tyhjänpäiväinen henkevyys lopultakin aina osoittautui ajattelun syvällisyyttä tärkeämmäksi.

       On siinä kuitenkin totuuden siemen myös kirjallisia tuotteita arvioitaessa. Tylsyys kavaltaa itsensä tyylissä, vaikka kirjoittaja vannoisi korkeimpien arvojen nimeen ja lainaisi suuria esikuvia.

        Toki on olemassa myös monen tyylin hallitsijoita. Joskus saman henkilön esiintyminen eri tyylilajeissa suorastaan hämmästyttää ja sitä alkaa ihmetellä, onko kyseessä ollenkaan sama henkilö.

        Kun katsoo Teemu Keskisarjan esiintymisiä eduskunnassa ja lukee sitten vaikkapa hänen kirjoittamaansa Kulttuurirahaston historiaa, tuntuvat tyylit olevan jo aivan eri planeetalta käyttääkseni tällaista henkevää ilmausta.

       Kulttuurirahaston historian kirjoittajan ajattelua ja esitystapaa on pakko pitää hienostuneena ja se kertoo aihepiirin syvällisestä ymmärtämisestä hienovaraisella ja tasokkalle tutkijalle sopivalla ulkokohtaisella otteella.

         Eduskunnassa lyhyitä palopuheita pitävä agitaattori Puntarpää sen sijaan pyrkii porvarin (poroporvarin, vrt. épater le bourgeois) säikäyttämiseen rahvaanomaisilla kärjistyksillä, jotka tosin eivät ole tyhjän päälle rakennettuja, mutta silti tyyliltään rujoja.

       Jotenkin tuntuu siltä, että esiintyjä nauttii nimenomaan siitä, että saa mahdollisimman rahvaanomaisesti esitettyä totuuden, jota herraskaisemmin puhuvat kollegat eivät asiaperusteilla voi kumota, mutta eivät uskalla sanoakaan,

       Mutta politiikkahan ei pyri totuuden etsimiseen, vaan valtaan ja moukkamaisuus karkottaa varmasti sen suuren enemmistön, joka ei halua ajatella itse asioita, eikä siihen kykenisikään, vaan pyrkii sen sijaan assosioitumaan sellaisiin tahoihin, joita pitää hienoina ja itsensä arvoisina.

        Sellaiset ihmiset saattavat suorastaan sairastua joutuessaan vastakkain totuuden kanssa ja joutuessaan väkisinkin tekemään johtopäätöksiä, jotka ovat samoja, kuin niiden tahojen, joiden halveksimisesta he saavat identiteettinsä.

        Tuossa mainitussa Keskisarjan kirjassa oli, kuten sanottu, sangen hienostunut ote ja näkökulma ja kirjoittaja tuo esille sen perustavan tärkeän seikan, että kulttuurin kohdalla olennainen kysymys on ylisukupolvisten asioiden kunnioitus. Ihminen on barbaari, ellei hän tunne lojaalisuutta myös menneitä ja tulevia sukupolvia kohtaan.

        Koko nykyajan läntisen maailman kulttuurista rappiota voidaan lähestyä myös tältä suunnalta. Se uusprimitiivisyys, joka ilmenee yksilöä suurempien kokonaisuuksien ja hänen halujaan korkeampien asioiden kieltämisessä, käy nykyään syvällisyydestä. Sen adeptit valmistuvat yliopistoista, joissa he eivät opi korkeampien arvojen kunnioittamista, vaan nihilismiä.

       Alkeellinen ja infantiili ”ruumiillisuus” ja hedonismin korottaminen kvasipyhyyden tasolle ovat tämän asian ilmentymiä paljaimmillaan.

       Jo Dostojevski ”Riivaajissaan” oivalsi sen, että ihmisen nouseminen eläimellisyyden yläpuolelle edellyttää sellaisten ikuisten ja ehdottomien arvojen olettamista, joihin vajavaista todellisuutta on verrattava. Ihmisen korottaminen jumaluudeksi on sen sijaan on suorin tie barbariaan.

      Mutta tästä aiheesta voi puhua loputtomasti. Tässä nyt esimeriksi muuan blogi, jossa sitä on käsitelty:

 

tiistai 30. elokuuta 2011

Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio

 

Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio

      1900-luvun ensi puoliskolla vaikuttanut C.E.M. Joad uskoi aikoinaan voivansa jäljittää aikansa kulttuurisen rappion yhteen selkeään perusilmiöön: olemuksen sijasta oli ryhdytty keskittymään ilmiöihin.

       Tähtäimessä oli tietenkin se filosofiassa ikivanha periaate, josta jo Platon lienee sanonut kaiken olennaisen (oletan nyt siis, että on olemassa ”olennainen”…). Tämän periaatteen mukaan ideat ovat todellisempia kuin ilmiöt, jotka vain vajavaisesti heijastavat todellisuutta.

       Niin, itse asiassa ilmiöt, jotka kuuluvat ajan ja avaruuden piiriin, tuskin ovat varsinaisesti edes olemassa, nehän kuuluvat ”nykyisyyteen”, joka ei ole sen enempää kuin abstraktio siitä olemassaolomme pisteestä, jossa menneisyys muuttuu tulevaisuudeksi.

     Todellisuuden piiriin kuuluvat ideat, jotka ovat täydellisiä. Sellaisia ovat totuus, kauneus ja hyvyys, jotka eivät esiinny täydellisinä missään inhimillisessä, ajallisessa havainnossa tai elämyksessä.     

       Kokemukset näistä ovat aina vajavaisia, mutta se ei tarkoita, että ne itse olisivat sitä ja etteivät ne olisi tavoittelemisen arvoisia. Päinvastoin. Inhimilliset kokemukset ja se abstrakti ”nykyisyys”, jossa ne tapahtuvat juuri ovat itse epätäydellisiä ja siksi juuri ne on ymmärrettävä toisarvoisiksi.

       Joadin mielestä kulttuurin rappion ydin on ”kohteen hukkaamisessa” (dropping the object). Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa.

        Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat ideoita, jotka ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia.

       Saavuttamattomuudesta ei seuraa, että itse kohteeseen ei tulisi pyrkiä, päinvastoin juuri se osoittaa, ettei nykyisyyden harhoihin ole tyytyminen: juuri ne ovat vajavaisia ja vääristyneitä.

        Joadin mielestä ihminen on kolmen valtakunnan asukas: hän on aineellinen olento, mikä antaa omat reunaehtonsa, mutta samalla hänellä on myös mieli ja sielu, jotka tekevät hänet osallisiksi animaalista vegetaatiota korkeammista todellisuuksista.

        Koska nämä kyvyt ovat vain ihmisellä ja ne erottavat hänet eläimistä, tarjoavat myös ne hänelle todellisen toimintakentän, toisin kuin ”elämysten” tai ”ilmaisun” arvostaminen niiden itsensä takia.

       ”Objektin hävittäminen” hävittää myös ajatuksen ikuisista totuuksista. ”Philosophia perennis”, joka antoi ihmiselle osallisuuden korkeammista maailmoista, madaltuu älyn, tunteen, vaistojen, halujen ja mieltymysten setvimiseksi.

       Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus, niin myös filosofia ja taide.

        Rappeutumattomassa yhteisössä nämä kaikki nähdään suhteessa niiden ”objekteihin”, ideoihin. Rappeutuneessa kulttuurissa ajatus ”objektista” on hävinnyt.

       Älymystö alkaa silloin askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä. Kansanjoukot puolestaan menettävät uskonnon mukana spirituaalisen kokemuksen. Tämä muuttaa myös suhtautumisen taiteeseen, josta häviää ihmistä ylemmän elementin kunnioitus.

        Rappeutunut taide alkaa askarrella toisarvoisen, kiihottavan ja epänormaalin parissa. Novelleissa näkyy humalaisuuden, lapsellisuuden ja idiotismin kultti, joka heijastelee kulttuurin tilaa syvemmältikin.

        Kun kaikki kokemukset ovat periaatteessa arvokkaita, seuraa ennen pitkää, että lasten, neurootikkojen ja perverssien kokemukset ovat kaikkein arvokkaimpia.

        Näyttämötaiteessa ilmenee kyvyttömyys keksiä mitään sanottavaa ja niinpä katsojan kiinnostusta koetetaan lisätä erilaisilla tehosteilla.

        Joad ehdottaa näytelmille neliosaista kieltoluetteloa tason nostamiseksi: Kukaan istuutunut ei saa nousta kolmeen minuuttiin ilman pätevää syytä. Mitään puheenaihetta ei saa keskeyttää alle kahden minuutin. Ainakaan yhdessä näytöksessä ei saa olla tulitikkujen sytyttelyä, ryyppyjen tarjoamisia eikä puhelinsoittoja. Missään vaiheessa ei taustalta saa kuulua radion tai levysoittimen ääntä.

       Joadin tarkoituksena oli ilmeisesti pakottaa näytelmä keskittymään johonkin syvälliseen kysymykseen tyhjän ”actionin” asemesta. Joad itse esiintyi 1940-luvulla huippusuositussa radio-ohjelmassa The ”Brain Trust”, jossa englantilainen viisasten kerho pohdiskeli syntyjä syviä.

         Keskittyminen ja vallankin suuriin peruskysymyksiin keskittyminen ovat noista ajoista tulleet yhä epämuodikkaammiksi. Suomessakin radion ohjelmatarjonta on jo kauan koostunut lähes pelkästä teini-ikäisten hölötyksestä sikäli kuin se ei ole rääkyvää tai jumputtavaa musiikkia, jota on tarjolla kaikkialla halusipa tai ei.

         Termi ”sisällöntuotanto” on kuvaavasti koominen: ”sisältö” on alistetussa asemassa siihen putkeen verraten, jonka kautta sitä pursotetaan vastaanottajille. Sisällön koostumuksella ei ole väliä, tärkeää on sen maksimaalinen leviäminen. Tämän vuoksi on hyvin luontevaa, että mainostajien ja veronmaksajien rahoilla kustannetaan hyvin samanlaista sisältöä.

       Joadin sanomaa on kiinnostavaa pohtia myös nykypäivänä. Sanomattakin on selvää, että hänen kannaltaan rappiota edustaa pyrkimys valtaan vallan itsensä vuoksi. Samaa voi sanoa arkkitehtuurista, joka on keksinyt, että tarkoituksenmukaisuus on kaunista ja nostaa siis koneen kauneusihanteeksi.

         Arvo ei ole inhimillisessä vaan ei-inhimillisessä eli yli-inhimillisessä. Mikäli ymmärrys tästä kokonaan hukataan seuraavat viehtymys ylellisyyteen, väsähtäneisyys, taikausko ja uppoutuminen omaan itseen.

       Rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta. Oireyhtymään kuuluu, että byrokraattinen valtio kasvaa kasvamistaan ja yhä kehittyvä työnjako latistaa paikalliset yhteisöt materiaalisen hyödyn nimissä.

       Spesialisaatio johtaa kasvatuksen ja oppineisuuden halveksimiseen. Välitön tarpeentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon, lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin.

       Kaikki nämä rappion ainekset ovat epäilemättä luonnollisia, niitä voinee pitää jopa autenttisina ja ilman pienintäkään epäilystä ne ovat löydettävissä Afrikan viidakoista siinä kuin Peräpohjolan peruskoulusta.

        Rappion ideana on kuitenkin putoaminen (de-cadere), suistuminen korkeammalta tasolta matalammalle. Se, joka on siellä valmiiksi, tuskin voi enää rappeutua, mutta toki hän voi toimia esikuvana.

       Kulttuurin rappion merkitys on juuri siinä. että ”luonnollinen” korvaa käsitteen ”arvokas”. Rappeutuneessa kulttuurissa idealistisesti ymmärretyt arvot saavat osakseen vain ylenkatsetta ja halveksuntaa, koska kulttuuri on menettänyt sen aistin, joka joskus yhdisti ihmisen siihen, mikä oli häntä korkeampaa. Rappiossa palataan takaisin luontoon. Sorrutaan.

        Onko Joad oikeassa löytäessään kaikkialta rappiota ja nähdessään idealismista luopumisen rappion ytimenä?

       Hän ainakin osasi havainnoida ne trendit, jotka ovat läntisessä maailmassa huimasti kehittyneet sitten 1940-luvun. Sana ”rappio” on jo kauan ollut epämuodikas, mikä ei välttämättä todista muuta kuin ettei kaikkialle ulottuva ilmiö enää kaipaa erityistä termiä ja ettei arvottavia käsitteitä nykyään haluta käyttää.

        Itse asiassa ”essentialismi” on niin sanotuissa postmoderneissa piireissä pahimmanlaatuinen haukkumasana, jolla erotetaan taantumukselliset ja takaperoiset näkemykset vakavasti otettavasta kulttuurintutkimuksesta. Kuinka ollakaan, ydinasiaksi tulee näin kysymys ideoista, ”objektista” aivan kuten Joadillakin.

       Amerikkalainen konservatiivi J.R. Johnston Jr. on huomannut yhtäläisyyden Joadin ja amerikkalaisen Richard Weaverin välillä.

       Vanhan Etelän arvojen kannattaja Weaver, joka oli Joadin aikalainen, on aivan samaa mieltä kulttuurin ytimestä kuin tämäkin: universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota.

        Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi, sentimentalismi ja hedonismi ovat ne ”pehmeät” arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne.

       Weaver tuntuu Joadin lailla jo varhain havainneen hallitsevan trendin, joka vasta nyt on kasvanut täyteen ja ehkä lopulliseen mittaansa. ”Pehmeys” arvona sinänsä on ollut muodikasta jo vuosikymmeniä ja epäilemättä se kuulostaa miellyttävältä ja tuottaa mukavuuteen liittyviä mielikuvia.    

       Kaikenkattavana arvojen kuninkaana pehmeys ei kuitenkaan voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa. ”Pehmeä” ei hyökkää, vaan reagoi ja se mahtuu menemään siitä, missä aita on matalin, mutta siitä myös puuttuu terä eikä se pysty tunkeutumaan pintaa syvemmälle.

       On tuskin sattuma, että ”pehmeys” kulkee käsi kädessä ”tasa-arvon” kanssa ja molemmat ovat ainakin 1960-luvulta lähtien julistautuneet suurimmiksi positiivisiksi arvoiksi, summum bonum.  

       Rappeutuneessa kulttuurissa näyttää sisäiseltä mahdottomuudelta löytää näille vasta-argumentteja, vaikka fysikaalisen analogian mukaan niitä on pidettävä arvojen puutteena eikä arvoina sinänsä.

       Kuten pimeys ei ole yksi väreistä tai absoluuttinen nollapiste yksi lämpötila, eivät pehmeys tai tasa-arvo ole arvoja sinänsä, vaan niiden puuttumista osoittavia tiloja.

        Itse asiassa on yllättävää, miten selkeästi Joad ja Weaver jo yli puoli vuosisataa sitten huomasivat sivilisaationsa keskeiset trendit. Ne vielä uudet ja tuoreet kulttuuri-ilmiöt, joita he silloin arvostelivat, ovat sittemmin jo ehtineet muuttua koskemattomaksi totuudeksi.

        Ne asiat, joita he arvostivat, ovat puolestaan painuneet marginaaliin tai kokonaan hävinneet yleisestä tietoisuudesta.

  

perjantai 30. lokakuuta 2026

Demokratian kysymyksiä

 

Demokraattinen harvainvalta?

 

     Demokratian maine on viime vuosina tainnut aika lailla kärsiä, kun olemme saaneet todistaa aivan uudenlaisia ilmiöitä erityisesti USA:n politiikassa.

       Vielä pari vuosikymmentä sitten voitiin ylpeästi lausua, että demokratia on paras ja varmin rauhan tae: koskaan ei demokraattinen maa ollut aloittanut hyökkäyssotaa, ainakaan uusimmalla ajalla.

      Tässä oli epäilemättä vähän liioittelua, mutta vain vähän. Sen verran erilaisessa maailmassa joka tapauksessa eletiin, että tuollaisen väitteen saattoi esittää verrattain uskottavasti. Nykyään se ei kelpaisi edes huonoksi vitsiksi.

      Niinpä näyttää taas olevan maailmassa yksi syy vähemmän uskoa demokratian olevan kaikille kansoille paras, ellei ainoakin tie onneen ja kukoistukseen. Sitä paitsi demokratian nimikkeen alla on ruvennut näkymään toinen toistaan kummallisempaa vallankäyttöä.

      Lapsikin ymmärtää, ettei esimerkiksi meillä perustuslakiin kirjoitettu demokratian mekanismi käytännössä toimi, vaan sitä rikotaan täysin avoimesti ja vakain tuumin siinä kohtaa, jossa julistetaan, ettei kansanedustajan äänestyspäätöksiin saa vaikuttaa ulkopuolelta. Vain hänen oma käsityksensä oikeudesta ja totuudesta saa muka määrätä hänen äänestyskäyttäytymisensä.

      Mikäli tätä periaatetta ihan oikeasti kunnioitettaisiin, jäisivät eduskuntaryhmien piiskurit vaille töitä, elleivät sitten menneiden syntiensä takia joutuisi peräti tiilenpäitä lukemaan. Onhan perustuslakien vastainen toiminta mitä ankarimmin tuomittavaa.

     Mutta aika hurjaksi saattaisi sellaisessa demokratiassa meno käydä: valtakunnan valitut narsistit ja demagogit poukkkoilisivat ja sooloilisivat kuka minkinlaisia asioita julistaen, eikä mistään asiasta voitaisi sopia. Vanha Puolan valtiopäivien tilanne olisi taas edessämme (vrt. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset).

      Mutta elämä on, mitä on. Puolueissahan ne demokratian nimissä tehdyt päätökset syntyvät ja taktiikalla ja vaikutusvallan maksimoinnilla taitaa niissä yleensä olla paljon suurempi rooli kuin periaatteilla. Joka tapauksessa demokratiassa valtaa ainakin käyttävät monet eikä vain yksi taho ja sitä valvotaan koko ajan mustasukkaisesti.

     Kuitenkin demokratia lakkaa jossakin kohden ansaitsemasta kansan valtaa tarkoittavaa nimeään silloin, kun sen puitteissa systemaattisesti estetään jonkin kansan suurta kannatusta saaneen ryhmän vaikutusvalta.

       Mikäli kyse on aidosti antidemokraattisista liikkeistä, asian voi ymmärtää, kuten Suomessa maailmansotien välisenä aikana, jolloin kommunistit olivat naapurimaan käsiohjauksessa ja pyrkivät avoimesti koko järjestelmän kaatamiseen.

      Kun kumouksellinen puolue kiellettiin, sen jäsenet saattoivat saada äänensä kuuluviin sille ideologisesti sukua olevan puolueen kautta, joka tunnustautui demokratiankannattajaksi ja oli asian myös käytännössä osoittanut.

      Sellaiset nykyajan ilmiöt, kuin Saksan AfD:n systemaatiinen vainoamien ja pois sulkeminen huolimatta sen sitoutumisesta demokratiaan, ovat paljon rumempaa kansanvallan periaatteiden rikkomista.

       Niille, joiden mielestä demokratia tarkoittaa vain aivan tiettyjen mielipiteiden sallimista, on asiasta tietenkin turha puhua. Ja se tarkoittaa, etteivät he ole kypsiä tähän vaativaan järjestelmään. On outoa havaita, että tällainen ajattelutapa leviää yhä laajemmalle ja saa yhä absurdimpia muotoja.

       Yllättävää kyllä, jopa maailman vanhimmassa demokratiassa, USA:ssa on järjestelmä selvästi rappeutunut aristotelisittain sanoen demagogisen oklokratian suuntaan ja ainakin osin jo menettänyt alkuperäisen ominaisluonteensa.

      Mutta jokainenhan tuntee sen vanhan periaatteen, jonka mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys (vrt. Vihavainen: Haun plebiscite tulokset ). Sen arvovalta on ansaittava, eikä se automaattisesti onnistu, olipa syy sitten sysissä tai sepissä, vallan käyttäjissä tai itse kansassa, joka koulutuksen ja tiedon valtavasta kasvusta huolimatta on käynyt yhä typerämmäksi.

       Siitä on tietenkin lähdettävä, että demokratia, kaikissa tähänastisissa muodoissaan on ollut ja on vajavainen järjestelmä, kuten kaikki ihmisen laatimat. Parhaiten toimiessaan se joka tapauksessa on tuottanut erinomaista jälkeä ja onkin syytä välillä vilkaista sen vanhoja ihanteita ja verrata niihin omaa käytäntöämme.

      Klassisen demokratian puolustuspuheen, toki antiikin kaupunkivaltion oloissa, piti aikoinaan Perikles ja sen johdosta palautan taas mieleen hänen puheensa, jonka esille tulevasta käännösongelmasta mielelläni kuulisin asiantuntijan mielipiteen.

    Tämän vanhan blogin loppuosa liittyy aikansa poliittiseen tilanteeseen, eikä ole sellaisenaan ajankohtainen. Koska en arvosta jälkiviisautta, panen nyt joka tapauksessa vielä senkin tähän mukaan:

 

maanantai 3. huhtikuuta 2023

Muuttuuko jokin?

 

Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialta

 

      Maassamme on vallinnut demokratia jo yli sata vuotta. Demokratiaa eli kansanvaltaa on määritelty monella tavoin. Sen joitakin muotoja on syystä halveksittu, mutta aina sitä on pidetty yksivallan ja jopa myös varsinaisen harvainvallan vastakohtana.

      Koska demokratia tässä mielessä voi toteutua lukemattomissa eri muodoissa ja milloin enemmän, milloin vähemmän vastata edes tuota perusvaatimusta, on sen keskeiseksi tehtäväksi joskus määritelty, että se on tapa vaihtaa johtajia äänestämällä.

       Muinaisen Ateenan demokratiaa pidettiin aikoinaan esikuvallisena, vaikka tiedämme, millaisia epäkohtia siihen kuului vaikkapa sikäli, että epäluuloinen ja herkkäuskoinen kansa saattoi ostrakismoksella karkottaa todelliset sankarinsa ja äänestää valtaan lurjuksia.

       Jotakin myös nykyisen demokratian perusarvoista lienee joka tapauksessa Perikles tavoittanut tunnetussa, Thukydideen sommittelemassa hautajaispuheessaan sodassa kaatuneille (tässä wikipedian mukaan):

Valtiotamme sanotaan demokratiaksi: siinä on päätösvalta kansalaisten enemmistöllä eikä vähemmistöllä. Yksityisiä riitoja ratkaistaessa ovat kaikki kansalaiset tasa-arvoisia lain edessä, mutta arvonanto, jota henkilö jostakin syystä saa osakseen, ei perustu [...] kansanluokkaan, vaan hänen persoonallisiin ansioihinsa. Köyhääkään miestä ei hänen vaatimaton säätynsä estä etenemästä virkauralla [...] Olemme vapaamielisiä julkisessa elämässämme ja kartamme myös kansalaistemme jokapäiväiseen elämään kuuluvan toiminnan epäluuloista urkkimista.

       Tämä wikipedian tarjoamasta suomalaisesta versiosta otettu kohta poikkeaa yllättäen merkittävästi englanninkielisestä versiosta, joka kuuluu seuraavasti:

       It is true that we are called a democracy, for the administration is in the hands of the many and not of the few. But while there exists equal justice to all and alike in their private disputes, the claim of excellence is also recognized; and when a citizen is in any way distinguished, he is preferred to the public service, not as a matter of privilege, but as the reward of merit. Neither is poverty an obstacle, but a man may benefit his country whatever the obscurity of his condition. There is no exclusiveness in our public life, and in our private business we are not suspicious of one another, nor angry with our neighbor if he does what he likes; we do not put on sour looks at him which, though harmless, are not pleasant. While we are thus unconstrained in our private business, a spirit of reverence pervades our public acts; we are prevented from doing wrong by respect for the authorities and for the laws, having a particular regard to those which are ordained for the protection of the injured as well as those unwritten laws which bring upon the transgressor of them the reprobation of the general sentiment.

        Kreikan taitoni ei riitä näiden kiinnostavien erojen selvittämiseen, mutta minua miellyttää englanninkielisen version muotoilu, jonka mukaan demokratiassa hallintoa hoitavat monet, eivätkä harvat.

       Milloin, jos koskaan, päätösvalta on kansalaisten enemmistöllä, on kiistanalainen asia. Mikäli enemmistö sentään edes voi vaihtaa niitä harvoja, jotka hallitsevat, on sillä jo olennainen merkitys, joka erottaa systeemin tyranniasta.

        Mikäli vielä kunnioitus valtaapitäviä kohtaan, eikä pelkkä pakko, estää meitä tekemästä väärin, voimme kiittää sekä itseämme, että poliittista järjestelmäämme, kuten Perikleskin kiitti omaansa.

       Pitäisikö sitten myös valtaapitävien kunnioittaa kansaa? Hallitusmuotomme mukaan valta kuuluu kansalle ja sitä saavat sen hallitsijat asemastaan kiittää. Kautta aikojen on kuitenkin ollut tapana, että kansaa, joka kaikki elättää ja tekee koko valtion ja sen mahdin mahdolliseksi, halveksitaan vallan kammareissa ja niiden liepeilläkin.

        Nykyisinä aikoina tuollainen asiain tila kannattaa ainakin salata, vaikka se olisi tottakin. Kansan ilmaisemasta mielipiteestä ei silti meikäläisessäkään demokratian inkarnaatiossa ole todellisuudessa tarvinnut paljon lukua pitää, koska sen manipulointi on nykymaailmassa helppoa, ainakin sille, jolla on joukkotiedotusvälineet hallussaan.

      Kenen hallussa ne ovat, en viitsi ruveta pohdiskelemaan. Kaipaisin asiasta kunnon tutkimusta, vaikka jo tieto toimittajien puoluekannoista on varmastikin tärkeä suuntaa antava tieto.

       Yhtä kaikki, valta maassamme ei ainakaan ole keskittynyt yhdelle henkilölle, vaikka ei se toki tasankaan ole jakautunut. Juuri tällaisella hetkellä, kansan enemmistön lausuttua mielipiteensä, on kuitenkin se harvinainen hetki, kun pitäisi kuunnella sitä.

         Äänioikeutetuista suomalaisista äänesti vain hiukan yli 70 prosenttia, mikä on sentään selvä enemmistö ja loput saavat tyytyä heidän päätöksiinsä, koskapa eivät itse vaivautuneet uurnille. Ehkä kannattaa sentään muistaa, ettei jokin 20 prosenttia äänestäneistä ole suinkaan vielä viidesosa kansasta. Ne, jotka nyt pääsevät hallintoa hoitamaan, saavat joka tapauksessa sentään mandaattinsa äänestäjiltä eivätkä peri sitä.

       Juuri nyt, hallitusta muodostettaessa, on siis se suuri totuuden hetki. Ketkä pääsevät valtaan?

       Meidän järjestelmässämme ei ole amerikkalaista spoils-systeemiä, jossa virat jaetaan voittajille ja voittaja saa kaiken. Meillä voittajia, kuten häviäjiä, on useampia. Nyt voittajia on paradoksaalisesti jopa hävinneessä hallituskoalitiossa. Joka tapauksessa kansan ääni kertoo, keitä se on halunnut kiittää ja keitä rangaista.

       On selvää, että edellisen vaalikauden hallituskoalitio ei voi jatkaa, mikäli kansan ääntä kunnioitetaan ja tuskin haluaisikaan.

       Hallinnut pääministeripuolue ei kuitenkaan hallituskumppaniensa tapaan hävinnyt vaaleissa, vaan jopa lisäsi kannatustaan. Tätä paradoksia voinee pitää uudentyyppisen, aivan irrationaalisen imagopolitiikan ilmauksena.

      Demareihin kuuluminen ei koskaan menneisyydessä ole ollut hienoa, saati houkutellut muotitietoisia naisia. Nyt on. Hienomman väen piirissä puolue on niin sanoakseni in vogue.

       Tuskin tämä varsinaisesti vain sitä tarkoittaa, että äänestäjien tyhmyys olisi lisääntynyt. Äänestämisessä vain alkaa yhä useammin olla pikemmin kysymys halusta identifioitua johonkin tahoon, kuin omien etujen ajamisesta.

      Sellaiseen on yhä enemmän varaa tai näin kuvitellaan olevan. Miljardien suruton kylväminen johonkin identiteettipolitiikkaan ei sureta lainkaan identiteettiäänestäjää. Tuntuu vain hienolta.

       Tämän kaikkea hyvää kaikille kannattavan eturientoisen puolueemme halu hallitukseen taitaa yhä olla selviö. Tosiasiahan on, että keskeisen tärkeää on päästä sinne hallitsevien joukkoon. Kansa on aina kyllin tyhmää palkitsemaan sen, joka osaa esiintyä suurena hyväntekijänä, tekipä se mitä tahansa.

       Mutta miten vaalien suurimatkin voittajat saataisiin hallitukseen? Millainen ohjelma voitaisiin tehdä? Sosialidemokraatit kyllä voisivat ilmeisesti tehdä mitä tahansa vanhaan tapaansa. Mutta ketkä suostuisivat sen kumppaneiksi? Tuolla puolueella näyttää olevan tappava syleily.

       Kansallinen koalitiopuolue, joka aikoinaan perustettiin nimenomaan suomalaiskansallista linjaa ajavia yhdistämään, ei ole ollut missään mielessä kansallinen enää vuosikymmeniin. Ehkä se siis olisikin valmis mihin tahansa?

       Amerikassa se sijoittuisi jonkinlaiseksi sosialistipuolueeksi ja sen epäkansallinen linja maahanmuuttokysymyksissä näyttää olevan sen ideologisia kulmakiviä. On turha mainitakaan, ettei perustamisen aikoihin aktuellia kielikuilua ruotsinkielisiin enää ole mutta eipä ole varauksellista asennetta edes englannin kielen suuntaan, päin vastoin.

       Koska puolue monella mittarilla saattaisi kuulua poliittisen kenttämme kaikkein epäkansallisimpiin, sopii kysyä, mitä arvoja se oikeastaan edustaa. Vastaus näyttää aika helpolta: it’s the money, stupid!

        Velkaahan saa rajattomasti, kuten erovuorissa oleva hallitus havaitsi, joten se tuskin voi olla todellinen kynnyskysymys. Puolueen puheenjohtaja väläytti, että sellainen olisi ilmasto. No, sehän lienee luonnostaan Suomen hallituksen hoidettavaksi lankeava kysymys ja sattumalta myös sopii demarien kunnianhimoiseen imagoon.

        Perussuomalaiset, joista on väen vängällä koetettu vääntää populistista ja äärioikeistolaista puoluetta (tahtoivat tai eivät…), edustaa selvästi kokoomukseen ja demareihin verrattuna vanhakantaista poliittista ajattelua, jossa maanläheiset palkansaajien ja pienyrittäjien toimeentulokysymykset liittyvät kansallisiin perinteisiin. Sellaisessa ei vain ole mitään glamouria eikä maailmaa halaavaa kunnianhimoa.

        Perussuomalaisten äänestäjäkunnassa on paljon niitä, joihin hienommat ihmiset varovat visusti assosioitumasta. 1980-luvun uudissanaa käyttääkseni kyseessä on junttien puolue. Voidaan puhua myös rahvaasta, rasvanahkaisista jne.

        Mutta toisin kuin muissa puolueissa, tämän puolueen ehdokkaista meni läpi myös intellektuelleja. Toki vasemmalla kovin moni perinteisesti identifioi itsensä intellektuelliksi ihan vain imagosyistä. Se tuntuu epäilemättä niissä piireissä hienolta, vaikka asiasta ei oikeastaan olisi mitään sen kummempaa näyttöä.

       Luulen kuitenkin, vasta alustavasti vaalituloksia silmäiltyäni, että intellektuelleja oli ehdokkaina nyt kovin vähän ja läpi meni tietenkin vielä paljon vähemmän. Yliopistolla hehkutettiin kovasti muutamaa ehdokasta, joiden äänisaaliit jäivät vähäisiksi. Perussuomalaisista läpi menivät sentään Teemu Keskisarja ja Jussi Halla-aho.

       Toki intellektuelli politiikassa on jonkinlainen elävä paradoksi. Onhan meillä näitä ollut, Jörn Donnerista Arvo Saloon ja jopa Kalevi Sorsaa ja erkki Tuomiojaa voinee pitää ainakin jonkin sortin intellektuelleina, vaikka poliittisen eläimen vaistot näyttävät heissä olleenkin vallitsevina.

       Intellektuellien huono puoli on, että he ajattelevat itse, mikä jokseenkin varmasti tuottaa tuskaa politiikassa. Siellähän lauman mukana meneminen on olennaista, ainakin eduskunnassa. Toisaalta he myös saattavat filosofoida ääneen, mitä demagogit aina heti käyttävät hyväkseen ja saavat tyhmät kauhun valtaan.

        Platonin mielestä filosofien eli sen ajan intellektuellien pitäisi olla hallitsijoina. Sellaista mahdollisuutta pelkään, sillä he saattaisivat hyvinkin taas kerran yrittää utopian perustamista maan päälle. Demokratia luultavasti kuitenkin pystyy sen estämään siinä aina ilmenevän maalaisjärkeä edustavan joukon ansiosta.

       Perikleen ajatuksia tulkiten, olisi varmaan ainakin toivottavaa, että sentään edes joihinkin kulttuurin avainasemiin, erityisesti virkoihin saataisiin intellektuelleja.

        Perikles väitti, että Ateenassa hallitsivat monet, eikä harvat. Kaikki on toki suhteellista. Aika harvat ne ovat, jotka sitä yhteistä konjakkiamme nauttivat koko kansan puolesta. Tärkeintä on, että kansaa edes sen verran kuunnellaan, että selvä muutos tuohon edelliseen nyt tapahtuu.

 

maanantai 19. lokakuuta 2026

Kohti kaaosta

 

Ranska -eurooppalaisen kulttuurin johtava maa?

 

      Emmanuel Macron on sanonut, ettei ole mitään erityistä ”ranskalaista kulttuuria”. Sen sijaan on kulttuureita Ranskassa, joka on monikulttuurinen maa. Tämä oli merkittävä lausunto ja arvokas tunnustus monessakin mielessä.

    Sovitaan nyt sitten vaikka siitä, että puhutaan ranskalaisesta sivilisaatiosta. Sillä maalla oli ennen ns. mission civilisatrice, sivistystehtävä koko maailman ja varsinkin tapapajuisten kansojen keskuudessa.

       Ajatus missiosta olisi epäilemättä nykymaailmassa rienaava, kuten Macronin repliikistä ymmärrämme, mutta pelottavana aavistuksena on, että tuo maa siitä huolimatta saattaa yhä olla läntisen sivilisaation johtava maa ja tiennäyttäjä.

     Pariisissa on yhä uudelleen tapahtunut monenmoista hulinaa jo 1700-luvulta lähtien. Ei vain vallankumous, vaan jopa sellaisen surkea matkiminen päättömällä mellakoinnilla näyttää kansallisessa alitajunnassa nousseen jotenkin periaatteessa arvokkaaksi asiaksi.

     Kun Suuren vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin, totesi muuan sitä läpikotaisin tunteva historioitsija, että asia oli pikemmin surkuttelun kuin juhlinnan aihe. Kyseessä oli ennen muuta yhteiskunnan sairaus, eikä sellaisista ole syytä ylpeillä.

     En tiedä, miten moni ranskalainen ylpeilee tänään siitä läpeensä anti-intellektuaalisesta älämölöstä, joka Ranskassa nyt on saatu aikaan. Kannattaa joka tapauksessa huomata, että tällaisia kollektiivisen mielisairauden puuskia sattuu siellä yhä lyhyemmin väliajoin.

     Gustave Le Bonin luonnostelema laumapsykologia kuvaa hyvin ikuisen roskajoukon (foule) kaikkialla ilmenevää järjenvastaista olemusta (vrt. Vihavainen: Haun foule tulokset), mutta kyllä Ranskalla on tässä asiassa vielä ihan oma profiilinsa.

     Muistakaamme nyt erityisesti nuo keltaliivimellakat (ks. Vihavainen: Haun keltaliivit tulokset). Annastiina Heikkilä julkaisi aiheesta varsin hyvän kirjan (ks. Vihavainen: Haun heikkilä tulokset).

Itse satuin Nizzassa jokunen vuosi sitten ihan lähelle mellakoita, mutta ne eivät päässeet silloin paisumaan suuriksi (ks. Vihavainen: Haun macron xi tulokset).

    Selitysyrityksiä on, mutta eivät ne ole tainneet oikein riittää koko tätä yhä kiihtyvässä tempossa ilmenevää sairautta selittämään (ks. Vihavainen: Haun todd bras tulokset ).

      Tässä uudelleen muuan vuosikymmenen takainen juttu, ettei tarvitse kirjoittaa uudelleen:

 

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Barbarian paluusta

 

 Barbaria palaa, joukkojen hurratessa

 

*****

Gustave LeBonin kuuluisa teos Joukkosielu kuvaa joukon (foule) älyllisiltä kyvyiltään hyvin matalatasoiseksi, mutta toisaalta erittäin emotionaaliseksi olioksi, jolla on merkittävästi taipumusta kaikenlaiseen raakaan idiotismiin, mutta toisaalta myös siihen, jota nimitämme sankaruudeksi.

     Ilman joukkopsykologiaa maailma olisi rationaalisempi ja rauhallisempi, mutta puuttuisiko siitä jotakin arvokasta?  Kun tässä ajattelen Goebbelsia kysymässä Saksan kansalta, halusiko se totaalista sotaa ja massoja, jotka villinä riemusta kiljuivat ”Ja!”, luulen että itse asiassa juuri se barbaria ja vähä-älyisyys, joka joukoissa ilmenee, ovat muuan aikamme todella suuria ongelmia.

     Samaa vapautumista järjen kahleista voimme yhä uudelleen nähdä suurissa kansankokouksissa, olipa kyseessä gutmenschien kokoontumisajot oman itsensä erinomaisuuden todistamiseksi tai erilaiset ”vapauden” manifestaatiot.

      Olipa paikka sitten ”itsenäisyyden” tai ”vapauden” aukio, sen nimi tahriintuu ennen pitkää sen kanaljan (canaglia –koiratappelu) toimesta, joka on sinne kokoontunut päästäkseen jonkin helppoheikin johdettavaksi.

       Pariisin Tuileries-puistossa on ryhmä nimeltä Joukko (Foule), joka näyttää tunkevan paikalle jostakin penkan uumenista. Täällä se on oikealla sijallaan. Juuri tämä kanaljahan se aikoinaan poltti Tuileries-palatsin, jonka paikalla turistit nyt pääsevät pasteeraamaan vapaassa tilassa.

       No, joka tapauksessa ikävä totuus on, että me olemme taas palannet järjen valtakunnasta torikokousten aikaan. Kysymys ei ole edes siitä, että tuollaiset matalan intelligenssin manifestaatiot vain hyväksyttäisiin tietyille kansanryhmille sopivana toimintana, vaan jopa siitä, että niitä ihannoidaan, ainakin jonkin aikaa, kunnes järki ja realismi alkavat palailla.

       Eriväriset vallankumoukset ovat nousseet yhä uudelleen intellektuellien suosikeiksi 1990-luvulta lähtien ja arabimaiden tolkutonta riehuntaa kunnioitettiin tässä hiljattain ”kevään” epiteetillä. Mutta taisihan se syksykin tulla.

       Arabikeväässä on jotakin samaa kuin vuoden 1848 kaikkialle Eurooppaan levinneessä hysteriassa. Ennen muuta kyseessä on naiivi usko täysin tyhjiin ideoihin ja katteettomiin lupauksiin. Niiden epäilijät la foule sitten tietenkin aina demonisoi ja saattaa lynkatakin, jos saa siihen tilaisuuden.

       Mitäpä tämä 2000-luvun kehitys on politiikan alalla ollut muuta kuin paluuta vanhoihin, jo nähtyihin ja huonoiksi havaittuihin väkivallan muotoihin.

       Radikalismi hurmaa tyhmimmät jo pelkällä nimellään ja joukon ominaisuudet joukkona, joka siis ei ole osiensa summa, hoitavat loput. Tuloksena on intellektuaalisesti ala-arvoinen, mutta emotionaalisesti sitäkin palkitsevampi hurmosliike, joka pystyy mihin tahansa törkeyteen.

       Kun näkee, miten vähän ihmiskunta on oppinut sodistaan ja vallankumouksistaan, alkaa edistysajattelu kolmannella vuosituhannella tuntua ontolta. Tämä siitä huolimatta, että tiede ja tekniikka ovat nostaneet ihmiskunnan valtaosan elintason huimasti korkeammalle kuin koskaan.

       Mutta kenties aikamme länsimainen sivilisaatio sentään palvoo suuria ideaaleja? Sen sijaan, että pöyhkeästi julistaisi ylemmyyttään alkuperäiskansojen ja toisten sivilisaatioiden arvoille ja traditioille, se on nyt ottanut johtotähdekseen multikulturalismin.

       Kaikille ihmisille tulee antaa sama arvo, ymmärretään nyt Euroopassa vuorisaarnan hengessä. Sitä julistaa EU ja sitä se toteuttaa käytännön politiikassaan. Eikö tämä ole edistystä? Ehkäpä kaikki kulttuuritkin ovat samanarvoisia?

       Valitettavasti näin ei ole. Yhtä komeaa tunnuksilla pöyhistelyä on historiassa ollut ennenkin. Uutta nykyään on lähinnä se, että eurooppalaisen kulttuurin oma arvo kielletään yleisen nihilismin merkeissä.

       Niinpä tänne tulijoilta ei edellytetä minkään oppimista tai noudattamista, saati kunnioittamista, vaan sen sijaan liehakoidaan heidän kaikkein alkeellisimpiakin tapojaan ja uskomuksiaan.

       Tällaista voi nimittää kulttuurin konkurssiksi. Mistä se johtuu, voitaneen kiistellä loputtomasti. Itse asia joka tapauksessa tulee vastaan kaikkialla.

       Ajatelkaamme  yhtä sinänsä banaalia tapahtumaa. Tanskassa muuan lehti julkaisee pilakuvan ja sen seurauksena koko Euroopan muhamettilainen kansanaines alkaa liikehtiä ja kokoustaa, vaatien ankaraa rangaistusta sille, joka on kuulemma (tuskin kukaan oli kuvaa nähnyt) loukannut heidän idoliaan.

      Sen sijaan, että maamme ylin taho olisi jyrähtänyt ja kohdellut näitä ihmisiä täysikasvuisina järkiolentoina, se esitti omassa maassaan absurdin anteeksipyynnön, joka kohdistui toisessa maassa vapaiden ihmisten tekemään asiaan, joka ei omassa kulttuurissamme ollut enempää rikos kuin sellaisen yritys, olipahan vain tavanmukainen journalistinen kannanotto.

       Selvempää esimerkkiä siitä, miten rationaalinen länsimainen kulttuuri on antautunut vierasta barbariaa edustavien maahan saapuvien vieraiden (!) normien liehakoijaksi, tuskin voi kuvitella. Valitettavasti esimerkki vain ei suinkaan ole ainoa.

      Kummallisinta on, että yhteen ja samaan sekavaan rationaalisuuden jälkeiseen ideologiasoppaan mahtuvat niin humanismina esiintyvä kolmasmaailmalaisuus, terveen järjen kauas taakseen jättänyt feminismi ja queer-ideologia kuin myös uudellensyntynyt väkivallan ja militarismin ihailu, jota aina lienee mukana joukkoliikkeissä, kätkettynä tai avoimena. Vegaanius kaikessa ylevyydessään tietenkin pyrkii ja pääsee myös tähän pandemoniumiin.

       No, uutta tässä ei paljon ole. Se, joka tuntee maailmansotien välisen pyhiinvaeltajaliikkeen Venäjälle, löytää sieltä jokseenkin kaiken saman. Paul Hollander on kuvannut ilmiötä perusteellisesti. Jos asiaa voisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi itseinho. Eihän tuo yksi sana tosin kauaksi kanna.

       Joka tapauksessa ilmiöllä on tänä päivänä aivan toisenlainen kantavuus kuin vielä sukupolvi tai pari sitten.

      Kyse ei ole vain siitä, että Euroopan talousnäkymät ovat kovin vaatimattomat ja että se tulee nopeasti jäämään uusien jättiläisten varjoon.

      Tärkein yksittäinen uusi tekijä on väestönkasvun romahdus. Kun siihen liitetään oman kulttuurin vihaaminen ja barbarian liehakointi, on ovien avaaminen primitiivisyydelle aivan konkreettisestikin ainoa vaihtoehto. Sitäpä sitten juhlitaankin aidossa joukkopsykoosin hengessä.

      Eivät ne muualla maailmassa asuvat ja sieltä tänne tulevat ihmiset ole sen huonompia kuin muutkaan. Tämä alkeellinen totuus näyttää tulleen monille korkeassakin asemassa olevalle suoranaisena ilmestyksenä.

      Se, mitä johtopäätöksiä asiasta on syytä tehdä, on taas tykkänään toinen kysymys. 1800-luvulla ja vielä 1900-luvulla Euroopan kohtalo oli sen omissa käsissä ja eurooppalainen sivistys oli yleensäkin sivistyksen synonyymi. Sitä voitiin profanoida ja halventaa, mitä ranskalaiset taiteilijapiirit tekivätkin työkseen, muistaen aina laskuttaa ivansa kohdetta kunnolla.

      Sen sijaan ei edes tulevaisuuden dystopioissa kuviteltu mahdolliseksi eurooppalaisen sivistyksen korvautumista keskiaikaisella barbarialla tai sellaisen kumartamista ja siihen sopeutumista, alistuen siihen, että tämä kehitys tulisi jäädäkseen ja jatkuisi ja voimistuisi vuosisadoiksi eteenpäin hamaan tulevaisuuden hämärään.

       Pariisi on paikka, jossa Euroopan etulinja nyt sijaitsee. Joskus maailmassa sanottiin, että maailman kohtalo ratkaistaan kolmessa talossa: Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia.

       Saattaa olla, että nyt olisi oikeampaa sanoa, että se ratkaistaan niissä afrikkalaisissa savimajoissa, joissa Euroopan tulevan väestön valtaosan juuret sijaitsevat.

       Eurooppa ottaa tuon väestön joka tapauksessa luokseen, sillä eihän se kykene edes sellaiseen päättäväisyyteen, että palauttaisi merelle lähteneet laittomat tunkeutujat sinne mistä he ovat lähteneet, vaan palkitsee heitä ”pelastamalla” ilmaisella kyydillä omalle maaperälleen.

      Yksittäiset tapahtumat vaikuttavat niin pieniltä, että niistä on miltei noloa puhua. Tuolla ammutaan pari poliisia, täällä ajetaan muutaman lapsen päälle ja siellä räjäytetään pommi ihmismassa keskellä. Jos me suhteutamme nämä asiat asianomaisten maiden kokonaiskuolleisuuteen, ymmärrämme, miten naurettavasta asiasta on kysymys.

      Sama koskee tuota kumiveneväkeä. Se, joka vähänkin osaa laskea, ymmärtää, ettei tuollainen muuttoliike maailmaa mullista. Kaikki tämä on nyt vain sitä uutta normaalia, jonka kanssa on opittava elämään. Muistammehan, mitä Lontoon pormestari sanoi.

       Mutta siitä huolimatta kyse on jostakin uudesta. Tätä ei ennen ollut eikä sillä olisi koskaan edes voinut olla samaa merkitystä. Olemme menossa eteenpäin, mutta emme kohti järjen valoa ja ihmisen kasvua. Suunta on toinen.

     Paluu barbariaan tuskin tapahtuu pamahtaen, vaan pikemminkin kitisten, vaikka eri mahdollisuudet on toki syytä pitää avoimina. Luulen, että olemme joka tapauksessa tuleville polville vastuussa siitä, mitä heille teemme, vaikka emme voisikaan historian virtaa kääntää. Miettikäämme sitä.

 

sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Kansainvälistymisen polkua

 

Kun yliopistomaailma globalisoitui

 

Marjatta Hietala. Karjalaisella sinnikkyydellä. Matkani tiedemaailman huipulle. Gaudeamus 2026, 351 s.

 

     Yliopistomaailman suuren murroksen on kuvannut Matti Klinge perusteellisessa  muistelmasarjassaan, jota tälläkin palstalla on käsitelty usein (ks. Vihavainen: Haun klinge tulokset).

       Moni on kuitannut Klingen itselleen rakentaman muistomerkin yhden miehen narsismina, joka ei ketään kiinnosta, mutta olen asiasta eri mieltä.

      Moniosainen muistelmien ja päiväkirjojen rypäs on ehkä Klingen suurin anti jälkipolville. Se on täysin subjektiivinen ja narsistinenkin, mutta ei se asiaa muuta. Hän kertoo yhdestä historian suuresta murroksesta eräästä, sinänsä kapeasta, mutta paradoksaalisesti ei silti ahtaasta näkökulmasta. Luulen, että sen arvo tulevaisuudessa vain nousee.

       Kuulun itse vähän nuorempaan sukupolveen kuin Klinge, mutta sain kaukaa seurata samoja prosesseja ja hieman tutustua samoihin ihmisiinkin, vaikka en oikein ymmärtänytkään heidän maailmaansa, ikuinen ulkopuolinen kun olen. Silti sentään tajusin aikamme historian muutoksena, myös itse historian tutkimuksessa.

      Ystäväni Marjatta kuului tuttavapiiriini jo 1970-luvulta ja tämän kirjan monista henkilöistä ja asioista minulla on ollut jonkinlainen käsitys, tosin vain siltä osin, kuin se liittyy Helsingin yliopistoon. Kirjoittajan urahan urkeni suurelta osin muualla ja jopa keskittyi tietyssä vaiheessa ulkomaille, erityisesti Amerikkaan.

       Klinge puolestaan suuntautui Ranskaan, mutta käytännössä teki koko elämäntyönsä Helsingissä. Klingelle kansainvälisyys merkitsi lähinnä asiaa, jolla hän saattoi loistaa kotiyliopistossaan, eikä hän ollut kiinnostunut ”metodiniilojen” uutuuksista, vaan pysyi siinäkin suhteessa perinteiden kannalla.

     Hietala sen sijaan liikkui paljon maailmalla ja käytti työkielenään Klingen inhoamaa englantia, vaikka väitöskirja vielä olikin saksaksi saksalaisista lähteistä ja siis kuului aika ahtaastikin saksalaisen kulttuurin piiriin. Kansainvälisten kongressienkin kieli vahtui Hietalan aikana ranskasta ja saksasta englanniksi.

      Englanti tunkeutui muutenkin yhä yksinomaisemmin koko globaalin tiedemaailman lingua francaksi. Lyhyessä ajassa sen omaksuivat myös esimeriksi saksalaiset. Pakko se oli, jos halusi mukaan kansainväliseen tieteelliseen kanssakäymiseen.

      Olin itsekin mukana samassa Aira Kemiläisen lisensiaattiseminaarissa kuin Hietala. Siellä käsiteltiin muun muassa väitöskirjatöitä Hitlerin heroismikäsitteestä ja Ernst Jüngerin nationalismista. Oli täysin luonnollista, että jokaista merkittävää historiallista ilmiötä oli yritettävä oppia ymmärtämään. Jotakin tärkeää sanoo tästä aikakaudesta se, että nykyään tällaisia asioita luultavasti yritettäisiin oppia mahdollisimman suuresti pöyristelemään.

     Joka tapauksessa Hieatala teki Jünger-väitöskirjansa tilastollisin menetelmin, monimuuttuja-analyysillä, mikä oli sosiologiassa muodikasta ja jota minäkin jouduin sen alan opinnoissani silloin opettelemaan. Se oli valttia myös historiassa ja esimerkiksi Erkki Sinkko käsitteli tilastollisesti 1800-luvun taitteen suomalais-venäläistä lehdistöpolemiikkia ja Viljo Rasila torpparien osuutta vuoden 1918 sodassa.

     Kuten kakki uutuudet, tämä lähestymistapa sai -syystäkin- osakseen vastustusta, vaikka se oli anglosaksisessa maailmassa jo niin muodokas, että jotkut kuvittelivat sen jyräävän kaikki muut historialliset metodit komeassa ”eksaktisuudessaan”. Näinhän ei käynyt. Monenlaista ”uutta historiaa” on kyllä sittemmin tullut ihmisten iloksi ja valistukseksi, mutta vanhat poliittisen historian metodit ovat yhä kaiken perusta, ellen ole ymmärtänyt asioita ihan väärin.

      Kansainvälistyminen tuli voimalla yliopistoihin varsinaisesti vasta 1990-luvulla. Toki sitä oli aina ollut ja laskeskelin joskus siihen aikaan suomalaisten näkyvyyden kehittymistä alan kansainvälisisä julkaisuissa hieman pitemmässäkin perspektiivissä. Yllätyksekseni en huomannut siinä odottomiani jyrkkiä muutoksia.

      Mutta 1990-luvulla alettiin yliopistoja kansainvälistää määrätietoisesti ja panostettiin asiaan oikein rahallisesti ja antamalla lisäpisteitä vieraskielisten kurssien suorittamisesta. Aluksi noteerattiin myös esimerkiksi venäjänkielinen opetus, jolla löytyi yhä enemmän kuulijoita siirtolaisvirran alettua.

       Toki vieraiden kielten harrastus oli aina ollut yleisen historian alalla tärkeää. Kuten Hietala, tentin minäkin kaikki sen alan tenttikirjani jollakin vieraalla kielellä, englanniksi tai saksaksi ja minullehan myös ruotsinolki vieras kieli. Vaihtoehtona olisivat olleet luennot, mutta pidin niitä ajan tuhlauksena. Tenttiessä oppi myös kieliä.

       Samaan aikaan historia-aineiden seminaarihuoneessa pidettiin kielikursseja mm. ranskassa espanjassa ja venäjässä ja niihin hieman osallistuttuani suoritin niissäkin pro exercition, kuten myös englannissa, latinassa ja saksassa. Eihän se hääppöistä kielitaitoa vielä merkinnyt, mutta oli hyvä alku harrastuksille.

    Tuo uusi kansainvälisyyden aalto vei Hietalan ja monet muut Amerikkaan ja sille tarjosikin hyvän pohjan laitoksellemme saatu McDonnell-Douglas-yhtiön rahoittama Pohjois-Amerikan tutkimuksen professuuri. Tämän oppituolin haltijat olivat puolestaan isäntinä amerikkalaisille vieraileville professoreille, jotka kotiutuivat yleensä hyvin laitoksellemme (Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos/Renvall-instituutti).

       Tie Amerikkaan, jota sodan jälkeen aloitetut ASLA-stipendien järjestelmä voimallisesti siivitti, aukesi tästä erityisen luontevasti. Sotakoneiden valmistaja oli saanut aikaan myös hyvin merkittävän intellektuaalisen instituution.

      Myös Venäjän tutkimuksen puolella ainakin minä olin sitä mieltä, että tarvitsisimme samanlaisen professuurin myös Venäjältä. Rahat saataisiin niistä Neuvostoliiton miljardiveloista, joita sen ei uskottu koskaan kykenevän rahalla maksamaan. Professorien henkilöllisyyden päättäisimme me ja saisimme sieltä sen maan korkealaatuisinta älyllistä kapasiteettia, joka auttaisi meitä ymmärtämään paremmin Venäjää. Ja sitähän me tässä maassa tarvitsemme, jos mitä.

     Tätä ideaa kannatti kuulemani mukaan myös presidentti Halonen, mutta byrokraattien sotkuiset kähminnät, mukaan lukien kuulemma ”budjettiraamit” kai ne sitten viimein estivät yliopistoamme saamasta tätä ulkopuolista rahaa ja kullan arvoista virkaa.

      Sen sijaan saatiin kyllä erittäin käyttökelpoinen venäläinen Integrum-tietopalvelu, jota etenkin Arto Mustajoki runsaasti hyödynsi lingvistisissä tutkimuksissaan. Politiikan alalla se olisi korvaaaton, mutta en ole nähnyt viitteitä sen käyttöön niissä yhteyksissä.

     Mutta tämä vie jo syrjään päivän aiheesta. Hietalan kirja varsinainen pihvi on kansainvälisissä kongresseissa ja nimenomaan sen maailman historioitsijoiden kattojärjestön (ICHS) toiminnassa, jonka puheenjohtajana Hietala jonkin aikaa toimi. Se antaa myös katetta kirjan otsikon maininnalle ”tiedemaailman huipusta”.

       Instituutio tuli minullekin tutuksi sikäli, että muodollisiesti sen alaisena toimi myös maamme historiantutkijoiden kansallinen komitea, jolla oli myös Venäjä-jaosto, jonka puheenjohtajanakin olin erinäisiä vuosia. Se järjesti suomalais-venäläisiä historiantutkijoiden symposiumeja, joista olen silloin tällöin kirjoittanut ja joita rohkenen itää erittäin hyödyllisinä.

      Mutta Hietalan oma ura tosiaan muodostui sekä hyvin menestykselliseksi ja monenkirjavaksi että kansainväliseksi. Kriitikot viranhauissa puhuivatkin ”itsensä hajottamisesta” kuin suurestakin synnistä.

      Viranhauissa tuli tietysti myös paljon vastarintaa ja vehkeilyjäkin ja kirjoittaja puhuu myös naisvastaisuudesta. Se on täysin mahdollista, mutta ainakin itse ymmärrän kirjan perusteella, että Hietalan tärkeimmät kannattajat olivat aina miehiä. Eihän tiede, edes historiantutkimus nyt sentään mitään politiikkaa ollut silloinkaan.

     Noista vehkeilyistä jäin aina viattoman ulkopuoliseksi, mitä moni lienee pitänyt tyhmyytenä, mutta selvää toki on, että niissä kyseessä usein olivat myös henkilökohtaiset sympatiat ja antipatiat eikä mikään matalamielisyys liene ollut vierasta koko tuolle ammoiselle professorihallinnolle noin yleensäkään.

     Kuitenkin minusta vielä tämänkin kirjan jälkeen tuntuu siltä, että olennaisempaa kuin hakijan sukupuoli on silloinkin ollut käsitys siitä, mille uralle hakija aikoo oppituolinsa toiminnan suunnata. Esimerkiksi tuo vanha ja hieman eksentrinen, ellei nyt suorastaan misogyyninen Jutikkala oli tilastomiehiä ja kannatti lämpimästi Hietalaa, kun taas perinteisemmin ajattelevat vastustivat. Tämä nyt vain Helsingin tapauksesta.

     Mieleenikään ei tulisi yrittää ruveta vielä yhdeksi asiantuntijaksi noissa yhteyksissä. Kaiken kaikkiaan nuo viranhaut olivat usein aivan merkillisiä tapahtumia, joissa jokainen asiantuntija saattoi päätyä aivan erilaiseen näkemykseen, kuten tämäkin kirja osoittaa.

Ei tästä enempää tällä erää. Kirjoittaja lienee kantapään kautta oppinut sen, ettei akateemisessa maailmassa auta panna kynttilänsä vakan alle. Ansioiden vähättelystä pitävät kollegat kyllä tarpeen tullen huolta vaivojaan säästelemättä.

      Niinpä kirjan lopussa onkin varmemmaksi vakuudeksi tekijän varsin imponoiva CV. Sellainen kuukuu yleensä juhlakirjaan, mutta aihepiirin vuoksi sopii kyllä tähänkin kirjaan.

     Tässä nyt vain yksi kapea näkökulma aiheeseen, mutta jatketaan juttua, kun tavataan ja onnea kirjasta, Marjatta!

lauantai 10. lokakuuta 2026

Ritareita ja rotareita

 

Hiearkioiden Venäjä

 

Christopher Hurley, Russian Orders, Decorations and Medals under the Monarchy.  Including a  Historical résumé and Notes. Harrison and Sons, s.a. (1934/1985). Foreword by Nikita, Prince of Russia

       Pietari Suuri oli yrittänyt tehdä maastaan maailman meritokraattisimman valtion ja vähäksi aikaa siinä onnistuikin. Hänen maassaan kukaan ei saanut nousta johtavaan asemaan pelkän sukuperänsä avulla. Kaikki ylennykset oli ansaittava, määräsi tsaari ja näytti itse esimerkkiä. Hänen lähin miehensä, ruhtinaaksi nostettu Menšikovkin oli entinen piirakanmyyjä Moskovasta.

      Ennen pitkää tuloksena kuitenkin paradoksaalisesti oli äärimmäisen byrokraattinen valtio, jossa jokainen tiesi asemansa ja alistussuhteensa yhtä hyvin kuin armeijassa. Itse asiassa se aina näkyikin uniformussa, joiden määrä Venäjällä yleensä hämmästytti vierailijoita, kuten Juhani Ahoa vielä 1800-luvun lopulla.

     Venäjä ei olut suinkaan ainoa maa, jossa oli säädetty rankijärjestys. Sellainen oli meilläkin, mutta sen merkitys oli vähäpätöinen ja lähinnäs seremniallinen. Venäjällä ranki -tšin- oli kirjaimellisesti kirjoitettu ihmisen päälle ja näkyi jo kauas.

     Neljätoistaluokkainen rankijärjestys eli arvoasteluettelu käsitti kaikki virat vänrikistä ja ylioppilaasta kansleriin eli ulkoministeriin (ks. Vihavainen: Haun rankijärjestys tulokset ).

      Kaiken perustana olivat sotilasarvot, joihin verrattiin myös siviiliarvoja ja hoviarvoja. Hengellisen hierarkian arvoasteet olivat nekin olennaisen tärkeitä ja nekin edellyttivät erilaisia eri arvoluokille erilaisia puhuttelumuotoja (teidän korkeahurskautenne jne.), mutta ne olivat asia erikseen eivätkä sotilasarvoihin verrattavia.

      Nuo erilaiset puhuttelumuodot olivat tärkeitä. Vasta vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen alettiin armeijassa ”herroitella”, mikä vanhan liiton miesten silmissä oli sietämätöntä egalitarismia. Valkoisessa armeijassa ja emigraatiossa sentään olivat vanhat ”korkeajalosukuisuudet” kunniassa.

      Suomen vanhassa väessäkin oli opittava puhuttelemaan upseereita venäjäksi ja ymmärrettävästi sanat sellaiset kuin ”Vaše vysokoblagorodije”, tuottivat maalaispojille vaikeuksia, kuten Ilmari Kianto upseerinuraltaan muistelee.

       Pietari oli halunnut hävittää perinnöllisen jalosukuisuuden tuoman ansiottoman eriarvoisuuden, mutta se tuli takaisin kuin vieteriukko: nyt miehistön oli kutsuttava vänrikkiökin puhuttelusanoilla ”Tiedön jalosukusuuteenne” (vaše blagorodije). Hänet jopa myös laskettiin hyenkilökohtaiseen aateliin, joten tuo suvun ”jalous” ei periytynyt.

     Mutta kyllä perinnöllinen aateluuskin voitiin hankkia kyvykkyyden osoituksilla, kun oli päästy nousemaan 14. arvoasteesta aina seitsemänteen (eversti, kollegineuvos). Muualla tällaista automaattia ei ollut.

      Vanhojen sukujen perinnölliset etuoikeudet oli ennen pitkää taas pakko tosiasiana tunnustaan ja ne jäivät de facto kaikkialla vaikuttavaksi periaatteeksi. Niille myönnettiin myös virallinen erityisasma tietyissä yhteyksissä, muun muassa kunniamerkeissä. Aatelittomat eivät voineet saada niistä kaikkia.

       Käsillä oleva pikku kirja on varustettu alkusanoilla, joiden kirjoittaja tituleeraa itseään nimikkeellä ”Prince of Russia”.

     Kyseessä on ilmeisesti hyvin harvinaiseksi historiassa jäänyt titteli, joka tässä tapauksessa kuului suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitšin pojalle, Nikitalle, joka oli isänsä tavoin onnistunut pakenemaan länteen ja eleli aluksi sukulaistensa hoivissa hovielämää, mutta ansaitsi lopulta leipänsä opettamalla venäjää Yhdysvaltojen armeijassa toisen maailmansodan jälkeen.

      Hänen isänsä suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitš oli viimeisen keisarin serkku ja sangen intelligentti ja kyvykäs upseeri, joka muun muassa toimi Venäjän lentoaseen ensimmäisenä komentajana.

      Hänen mustelmansa, jotka suomennettiin jo 1930-luvulla, ovat erittäin kiinnostavat. Englanniksi ensimmäisen osan nimi on ”Once a Grand Duke” ja seuraava, emigraatioaikaa käsittelevä on nimeltään ”Always a Grand Duke”.

       Siinä oli mukana hieman englantilaista sanaleikkiäkin, mutta joka tapauksessa hän ei käyttänyt titteliä ”Prince”, eli pelkkä ”ruhtinas”. Ehkäpä Nikitan titteli sen sijaan olisi suomennettava ”Venäjän ruhtinas”. Aleksanteri III:n tyttärenpoikana äidin puolelta ja Nikolai I:n pojanpojanpoikana isän puolelta hänellä oli myös ambitioita Venäjän hallitsijaksi.

      Mutta ei siitä sen enempää. Venäjän ritarikuntien historia sinänsä on hyvin tunnettu, eikä niitä ole kovin monta. Tiedot löytyvät helposti wikipediasta, eivätkä tässä kirjassa olevat pari huolimattomuusvirhettä herätä sitä kohtaan erityistä luottamusta. Ilman arkistoja se onkin aikoinaan kirjoitettu.

       Joka tapauksessa tämä pikku kirja kirjoitettiin aikana, jolloin noiden Venäjän ritarikuntien uskottiin kadonneen ikuisiksi ajoiksi, mutta niinhän eii tapahtunut.

       Jo Leninin aikana, jolloin arvomerkit oli armeijastakin poistettu ja upseerinarvotkin korvattu niitä tosiasiallisesti vastaavilla erilaisilla ”komentajan” titteleillä, otettiin käyttöön jo ensimmäiset uudet kunniamerkit. Stalinin aikana entinen egalitaristinen poseeraus heitettiin sitten jo tykkänään yli laidan ja palautettiin vanhat muodot kultakaluunoista lähtien.

      Nyt riitti jälleen myös ritarikuntia, joista korkein oli kultaisen tähden ritarikunta (Orden Zolotoj Zvezdy), johon liittyi Neuvostoliiton (myöhemmin Venäjän Federaation) sankarin arvo ja joita marsalkka Žukov keräsi peräti viisi kappaletta. Saman teki sittemmin myös Brežnev, mutta sille naurettiin yleisesti.

      Saman niminen ritarikunta on myös Ukrainassa ja tuo kantajalleen ”Ukrainan sankarin” arvon.

      Joka tapauksessa Stalinin aikana vanhat tsaarin ajan sotapäälliköt nousivat arvoonsa ja omat kunniamerkkinsä perustettiin niin marsalkka Kutuzoville, amiraaleille Nahimov ja Ušakov, kuin myös generalissimus Suvoroville, lisäksi oli Työn Punaista lippua ja muuta aatteellista.

       Putinin aikana henkiin on herätetty myös useimmat keisarivallan aikaiset ja kerran jo haudatut ritarikunnat, niin Pyhän Andreas Ensinkutsutun (korkein),  Aleksanteri Nevskin kuin Georgios Voittajan (Pyhän Yrjön)ja vielä ”Pyhän Suurmarttyyri Katariinan” (Jekaterina) ritarikunnat (ordena).

Uudempien joukosta mainittakoon Gagarinille nimetty, ”Sotilaallisista ansioista”, ”Työuljuudesta”, ”Ansioista kulttuurin ja taiteen alalla”, ”Rohkeudesta”,  ”Kunnian ritarikunta” (Orden potšota), sekä Ystävyyden kunniamerkki(orden), joka voidaan antaa myös ulkomaalaisille. Neuvostoaikana se oli nimeltään ”kansojen ystäyyyden kunniamerkki”.

       Vanhaan on siis palattu ja nykyoloissa on ehkä erityisesti huomattava Pyhän Yrjön ritarikunta, jonka ristin saa vain taistelukentällä osoitetusta urheudesta ja jonka kaikki ovat aina joutuneet aloittamaan neljännestä luokasta, minkä myös Mannerheim ansaitsi ja oli asiasta erityisen ylpeä.

      Tässä kirjassa on myös luettelot eri ritarikuntien ”pääsymaksuista” ja niihin kuuluvista eläkkeistä. Sellainen seurasi lähes jokaisen ritarikunnan jäsenyydestä, jopa Pyhän Annan alimmista asteista, jollaisia suomalaisillekin virkamiehille myönnettiin runsaasti.

      Varsin erikoinen on Venäjän valtiolle siirtyneiden puolalaisten ritatikuntien tarina. Valkoisen Kotkan ritarikunta oli perustettu peräti vuonna 1325, kun Puolan kuningas Vladislavin poika meni naimisiin Liettuan ruhtinattaren kanssa. Sen tunnus oli ”Pro fide, Rege et Lege” eli uskon, hallitsijan ja lain puolesta. Sattumoisin kaikki nuo olivat Venäjällä erilaisia kuin Puolassa.

     Ritarikunta hävisi Puolan hävitessä kartalta vuonna 1795, mutta Napoleon, joka perusti vuonna 1807 Varsova herttuakunnan, herätti sen henkiin. Aleksanteri I jakoi sitä sitten puolalaiselle alamaisilleen.

      Puolan vuoden 183i kapinan jälkeen Nikolai I teki siitä venäläisen ritarikunnan ja Puolan uudelleensyntymisen jälkeen siitä tuli taas puolalainen ritarikunta.

       Tässä kirjassa on jonkin verran hyödyllistä tietoa näistä asioista yhteen koottuna, mutta toki venäläisen wikipedian ja googlen käyttäjä pääsee pitkälle ilman sitäkin.

       Minusta erityisen kiinnostavaa on tuo myös ritarikuntien historiassa ilmenevä Venäjän historialle niin tyypillinen etatismi ja hierarkioiden korostaminen. Sehän näkyy myös jokapäiväisessä elämässä, kuten sikäläisessä johtamistavassa (vrt. Vihavainen: Kulttuurikartta).

       Paradoksaalisesti jopa sosialismi, jonka luultiin merkitsevän ennen muta tasa-arvon maksimaalista lisäämistä, synnyttikin Venäjällä mahtavan ja jäykän hierarkian, joka näytti kuuluvan suorastaan eri vuosisadalle, kuin länsimaisen demokratianm1900-luvulla yhä kasvava egalitarismi.

       Ritarikunnat ovat olleet lähinnä miesten kerhoja, joissa kulttuurin leikkiaines on saanut ilmauksensa (vrt. Vihavainen: Haun leikkivä ihminen tulokset ). Toki nuo ritarikunnat ovat olleet ennen muuta fiktiivisiä yhteisöjä, mutta kyllä niillä kokouksiakin on ollut.

     Suomalaisetkin Yrjönristin ritarit kävivät 1800-luvun lopulla Talvipalatsissa tapaamassa vanhoja kollegoitaan, kuten tuon ajan lehdissä kerrottiin. Vaikka Suomen separatismi oli jo emämaan lehdistön propagandakeskityksen kohteena, kollegat suhtaituivat entisellä sympatialla suomalaisiin kollegoihin.

       Kuten esimerkiksi Mannerheimin esimerkki osoittaa, lojaalisuus saattoi suomalaisellakin puolella olla rikkumatonta niin kauan kuin sen kohde yksinvaltiaan hahmossa oli olemassa.

       Mitä tulee naisten kunniamerkkeihin, sellaisen perusti jo Pietari Suuri, jonka puoliso ”tšuhonka” Katariina seurasi häntä Turkin sodan rintamalle ja auttoi hänen armeijaansa pääsemään uhkaavasta katastrofista luovuttamalla kaikki korunsa (mahtoi ollakin melkoinen kokoelma) lahjuksiksi suurvisiirille.

      Tuon ritarikunnan nimi oli Pyhän Kartariinan ritarikunta, jonne otettiin vain naisia ja sen tunnuksena olii ”Za ljubov i otetšestvo” -Rakkaudesta isänmaahan. Kirjaimellisestihan se on ”Rakkaudesta ja isänmaasta”, mutta ilmaus on ymmärrettävä latinan kielen hendiadyoinin tapaan, näinhän tapahtuu joskus myös esimerkiksisaksan kielessä.

       Kuten huomasimme, se on jälleen olemassa.

 

lauantai 3. lokakuuta 2026

Naiset, koirat ja robotit

 

Kun koira käveli kahdella jalalla

 

       ”Se on kuin näkisi koiran kävelevän kahdella jalalla. Eihän se nyt hyvin mene, mutta hämmästystä herättää, että se yleensä onnistuu”, sanoi Samuel Johnson kunneltuaan naisen saarnaavan kirkossa (ks. Vihavainen: Haun kahdella jalalla kävelevä koira tulokset ).

      Tuota samaa hämmästelyä olemme saaneet seurata ja siihen myös osallistua jo kauan. Naistenlehdet ja niistä aivan erityisesti Helsingin Sanomat ovat pitäneet huolta asian päivittäisestä hehkuttamisesta.

     Vaikka naisten siirtyminen kodosta tuotantoelämään oli vallankumous, jonka läpimurto itse asiassa tapahtui jo maailmansotien aikana, on yleinen naisistuminen erityisesti johtavissa tehtävissä ollut vasta parin viime vuosikymmenen asia.

     Kyseessä on tietenkin kulttuurin vitka ja kehitystä on koetettu määrätietoisesti nopeuttaa erilaisilla kiintiöillä. Vielä tänä vuonna kuuluu suuri määrä tutkimusprojekteja tulleen Suomen Akatemiassa hylätyksi, koska ne eivät täyttäneet ”tasa-arvon edistämisen nimellä kutsuttua tehtävää eli naisten määrän lisäämistä joka alalla.

     Kahdella jalalla kävelevän koiran efekti on jo menettänyt merkityksensä. Kukaan ei hämmästy nähdessään naisen vaikkapa liikennekoneen ohjaamossa, rekkaa ajamassa, saati nyt kirkossa saarnaamassa.

      Ainakin minä höristäisin jo korviani, mikäli jonkin kirkon saarnastuolista kuuluisi miesääni. Ensimmäinen ajatus olisi, että kyseessä mahtanee olla transu tai sitten jonkin marja-siskon hoidot ovat pettäneet.

      Nyky-yhteiskunta on valkoisen miehen luoman teknologian ansiosta tullut sellaiseksi, ettei sen ylläpitämiseen tarvita enää fyysistä voimaa. Vielä pari sukupolvea sitten tilanne oli toinen.

     Perheen elättämiseen tarvittiin maataloudessa välttämättä mies ja hevonen ja vielä 1800-luvun lopulla valtaosa ihmisistä oli tuomittu repimän niukka elantonsa maasta lihasvoimin. Vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.

      Nainen oli traditionaalisessa yhteiskunnassa kuitenkin hyvin merkittävässä valta-asemassa: hän oli suvun ja kansan kultavaranto ja lähes sananmukaisesti se portinvartija, joka saneli yhteisön geneettisen kehityksen ja siirsi kulttuurin seuraavalle sukupolvelle (ks. Vihavainen: Haun belle dame tulokset).

     Toki moniaalla eli muutamissa paikoissa naisen päätösvalta oli kaapattu tarkoin suvulle, joka piti portin avaimet hallussaan ja tämänkin päivän arkaaisissa kulttuureissa tämä jatkuu.

      Pohjoismaissa tilanne on ollut toisenlainen jo viikinkiajalla, sikäli kuin voidaan päätellä. Suvun ja klaanin valtakin päälle päätteeksi murrettiin jo keskiajalla. Vaikka Hollywoodia ei vielä ollut, romanttinen rakkauskin saattoi näytellä jotakin roolia, toissijaista roolia, mutta kuitenkin.

      Naisistuminen on aikamme yksi merkittävin megatrendi, joka näyttää olevan lähes luonnonlakiin verrattava, vaikka ne kulttuurit, jotka World Wide Surveyn kartalla (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) ovat takapajuisimpia, yhä pitävät kiinni vanhoista tavoistaan, minkä voi ennustaa olevan ajan mittaan kestämätöntä.

     Naisistuminen ei ole vain maailman kulttuurikehitystä WVS:n mielessä johtavan lännen erikoisuus, se on tavalla tai toisella toteutunut myös toisten kulttuurien alueella, aina Etelä-Amerikasta Japaniin. Viimemainittu kannattanee panna erityisesti merkille, ainakin siellä on kuljettu matka olut erityisen pitkä.

     Maailman uudessa johtajamaassa, Kiinassa kehitys sen sijaan näyttää ainakin pintapuolisesti katsoen olleen hitaampaa, mikäli nyt lähdemme siitä postulaatista, että kehityksellä on objektiivinen perustansa ja että suunnan on sielläkin oltava sama. Sen käytännön toteutus ainakin voi vaihdella kuten se on  vaihdellut ennenkin.

     Tässä ei ole tarkoitus ryhtyä muutamalla lauseella ratkaisemaan mitä tämä kehitys merkitsee meidän ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Luultavasti asian merkitys kasvaa yhä ja sen vaikutus ulottuu yhä laajemmalle, hyvässä ja pahassa.

    Samaan aikaan sattuu nyt tekoälyn vallankumous, joka näyttää tekevän suurimman osan nykyisistä naisvaltaisista työpaikoista tarpeettomiksi. Poikkeuksena on ainakin toistaiseksi lasten synnyttäminen ja hoivatyö, joiden arvostus ehkä nousee.

      Poikkeuksena ovat ainakin aluksi myös ne tietyt miesvaltaset alat, joihin robottien käyttö ei sovellu, toki robotiikan kehittyminen muuttaa tilannetta koko ajan. Niin sanotut persvakoäijät korvaa varmaan vielä joskus myös robotti.

     Kehitys tekee mahdolliseksi sellaisen yhteiskunnan, jota ennen nimitettiin kommunistiseksi ja jota ei koskaan kyetty toteuttamaan.

      Kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen antaa yhteiseen pottiin kykyjensä mukaan ja saa hyödykkeitä tarpeensa mukaan. Vuonna 1961, jolloin kommunistista yhteiskuntaa alettiin Venäjällä rakentaa, koko yritys oli selvästi mahdoton (vrt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ). Nyt se on mahdollinen ja luulen, että meidän kannattaa ruveta uudelleen miettimään kommunistisen yhteiskunnan potentiaalisia hyötyjä ja vaaroja. Nuo edelliset ovat historiallinen mahdollisuus niin naisille kuin miehille ja vielä lapsillekin.

      Mutta tässä nyt naisistumisesta, mikä näyttäisi olevan jonkinlainen välivaihe matkalla kohti robotisaatiota:

 

Maanantai 2. tammikuuta 2017

Naisvaltikka

 

Naisvaltikka

 

      Kaikkia meitä lienee joskus huvittanut Nummisuutarien kanttoori Sepeteuksen historiantulkinta, jonka mukaan itse Rooman valtakunta kerran tuhoutui naisvaltikan takia. Tarkemmin sanoen se tapahtui siksi, että portot, narssut ja naassikat pääsivät määräilemään asioista:

 Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ. -- Topias! minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja -- (katsoen merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.

     Topiasta oli näet Martta ohi mennessään käväissyt tukistamassa ilman sen kummempia seremonioita, tuosta vaan, niin kuin läpihuutojuttuna. Olipa siis syytä alkaa pohtia maailman järjestystä tuoltakin kantilta. Maailma ei ollut kuten ennen, vai oliko?

     Toki Sepeteus ei ollut ainoa tarkkailija, joka on kohdistanut huomionsa nimenomaan naisten aseman muuttumiseen koko kulttuurin mullistajana ja hekumaan ja huvitukseen turmion lähteinä, jopa Roomankin tuhon ja turmion merkkeinä ja ehkä syinäkin.

     Kuitenkaan ei esimerkiksi Tacitus, aikansa rappioilmiöiden kuvaaja ottanut erityisesti naisia tähtäimeensä. Monen muun tavoin myös hän näki ylellisyyden ja velttouden -sinänsä naisellisiksi usein ymmärretyt asiat-  rappiona ja arveli sen mukaisesti, että joskus maailmassa vallitsi tasa-arvo ja ihmiset elivät nuhteettomasti ilman rangaistuksia ja pakkokeinoja, sillä heidän luontaiset ominaisuutensa saivat heidät toimimaan hyveellisesti. Se oli se vanha hyvä aika.

       Samaisesta asiasta todisti vieläpä myös kanttoori Sepeteus, itse sankarillisesti vanhaksi pojaksi jäänyt: Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.

     Tosiasiahan on, että naiset ovat kautta aikojen käyttäneet aivan olennaisen suurta näkymätöntä valtaa. Tähän viittaa omalla tavallaan myös vanha suomalainen sananlasku: ”ensin pannaan miehelle säkki päähän ja sitten sille annetaan akka!”

      Tässä puhe on tietenkin rakastumisesta, joka tosin on molempia osapuolia koskettava ilmiö. Joka tapauksessa se on tilanne, jollaisessa erityisesti tavoitellun morsiamen arvo on jo muinaisina aikoina arvioitu valtavaksi, vaikkapa sodan arvoiseksi, kuten tarut kertovat.

      Intohimojen onkin yleensä katsottu kuuluvan naisten hallitsemiin alueisiin, sikäli kuin ihminen ylipäätään kanttoori Sepeteuksen tavoin hallitsee väkeviä intohimoja sen sijaan että itse joutuisi niiden hallitsemaksi. Sellaiset ihmiset ovat harvat, liian harvat.

      Itse asiassahan Topias oli aikoinaan joutunut Eskon takia maksamaan katontervausrahojakin. Olipa näet Esko syntynyt liian aikaisin vihkimisen jälkeen. Hekuman ja hillittömyyden matkaan saattama oli tämäkin häpeä.

     Juuri intohimoa on kulttuurissamme joka tapauksessa alettu palvoa yhä enemmän hyveiden sijasta ja tämä kehitys liittyy aivan ilmeisesti naisen nousemiseen yhä hegemonisempaan asemaan. Milloin muuten viimeksi kuulittekaan julkisuudessa sanan ”hyve”?

     Ja mihin asemaan olikaan Topias kodissaan joutunut? Martan tervapamppu tanssi vuorotellen kaikkien könsikkäiden selässä, olipa kyseessä Esko tai Iivari tai jopa itse isäntä.

      Sepeteukselle tosin isäntä selitteli tilannetta hämmästellen tukistuksen tavatonta nopeutta, joka aiheutti sen, ettei hän ehtinyt asiaan puuttua. Martan hän kyllä panisi järjestykseen, vaikka juuri nyt ei ollut sopiva hetki, luoja paratkoon.

     Mikseivät edes taloon miehenpuolet yhdessä saaneet pahansisuista akkaa kuriin, vaan antoivat piestä itseään ja humalapäissään jopa lukita sikolättiin, kuten Topiasta uhattiin vieläpä juhlallisella häiden hetkellä?

     Lasten kohdalla asia oli ymmärrettävä ja itse jumalan säätämä, mutta Topias oli tässä se syntinen, joka oli astunut pois herran hänelle suomalta istuimelta ja luovuttanut sen vääriin käsiin.

     Kuten muistamme ja nykyajastakin tiedämme, äidit ovat olleet lasten suhteen pääkurittajan roolissa. Itse Stalin joutui myöhemmin ihmetellen kysymään äidiltään, miksi tämä oli häntä, pikku Sosoa niin ylen kovasti pieksänyt.

     Vastauksessa ei tainnut olla sen kummempaa tolkkua, kuin tämä iänikuinen periaatteellinen velvollisuus: а, придется! Siitäpä kruunusi kirkastui!

      Mutta Topiaksen velvollisuuksiin olisi kuulunut pitää nuhteessa Martta, jotta Jumalan määräämä hierarkia olisi toteutunut eikä naishahmoinen usurpaattori olisi rohjennut häiritä miehiä jopa siinä tilanteessa, kun nämä olivat syventyneinä maailmanrakenteen perimmäisten kysymysten äärelle parin pienen ja viattoman ryypyn kera.

     Ennen maailmassa, jopa Iivana Julman ajan Venäjälläkin, säädettiin Domostroin (kodin järjestys) kaltaisissa kristillisen elämän oppaissa, että perheissä piti vallitseman hierarkia ja siellä ylin valta kuului miehelle, kuten hallitsija oli valtion pää ja Jumala koko maailman. Vastaava hierarkia toimi tietenkin myös muualla.

     Itse asiassa jo noita opuksia huolellisesti lukiessa paljastuu, että vaimon hallittavaksi jäi kuitenkin koko talo ja mies sai tyytyä edustamaan perhettä sen ulkopuolella.

     Vaimolla oli kotona käytännössä diktaattorin valtuudet, ellei anoppia ollut niitä käyttämässä, mutta kristillisen hierarkian takia hänen piti tunnustaa ylemmäkseen miehensä, jonka yläpuolella taas oli Jumala. Toki yhteiskunnassa ja valtiossa, kodin ulkopuolella oli otettava lukuun myös Herran voideltu ja hänen hierarkiansa. Ihmisten kotiin niillä ei sentään ollut asiaa. Siellä hoidettiin asiat suoraan Jumalan kanssa.

     Vasta yhteiskunnan teollistuessa havaittiin, että naiset kannattaisi ottaa kodista pois tehokkaampaan tuotantoon. Ongelmaksi jäi vain se, miten ihmeellä hoidettaisiin koti. Vai jätettäisiinkö lapset tekemättä ja kuoltaisiin sukupuuttoon?

     Näinhän sitä sittemmin päätettiin tehdä ja tuloksena oli, ettei naisten määräilemiselle enää ollut mitään rajaa missään, ei edes kodin ulkopuolella.

     Se, minkä Topias ja Sepeteus kohtasivat vain poikkeuksena ja ympäristön pilkkaamana anomaliana, kehittyi vihdoin säännöksi ja uudeksi normaaliksi.

     Kukapa nykyään, suu mytyssä ja käsi nyrkissä, Sepeteuksen tavoin kävisi sotia himojensa valtaa vastaan? Eikö niitä pikemmin vain koeteta lietsoa kaikin keinoin? Entä mikä odottaa meitä tämän menon päätepisteenä?

Haj daj!

Todella luonnonmukainen ja vanhurskas meno oli olennaisesti hierarkkista. Tämä koski tietenkin yhtä hyvin kotitalouden piiriä kuin koko maailmaa. Asia käsitettiin yleensä tällä tavoin kaikkialla kehittyneessä maailmassa. Trobriand-saaret olivat sitten erikseen (ks. Vihavainen: Haun trobriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Meidän päiviimme saakka on säilynyt hyvin kiinnostava venäläinen kodin järjestyksen opas, domostroi. Siinä voi sanoa sepeteuslaisen maailmankatsomuksen täysin määrin toteutuneen.

En viitsi lisätä sitä tähän koko tekstinä, mutta halukkaat löytävät sen tämän linkin kautta: Vihavainen: Haun domostroi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)