Sivistys ja herrojen metkut

 

Takatalvet tulevat ja menevät

 

     Kuin tässä taas katsoo ikkunasta ulos, näyttää kaikki kovin lohduttomalta. Lumipeite maassa on yleensä kaunis asia, mutta väärään aikaan laskeutuneena se näyttä irvokkaalta ja tuntuu tekevän pilkkaa niistä odotuksista, joita varhainen kevään tulo oli jo antanut. Miten mahtanevat muuttolinnutkaan tulla toimeen.

     Joskus säät ovat oikutelleet tässäkin maassa ja juhannuksena on saatettu mennä kirkkoon reellä. Joulukirkkoon taas on päästy soutamalla. Tämä nykyinen takatalvi ei näytä ainakaan vielä ihan yhtä pahaenteiseltä, useinhan meillä on vappuna lunta santanut, vaikka joku onkin keksinyt julistaa vapun kesän ensimmäiseksi päiväksi.

     Eivät satunnaiset akanvirrat pysty pitkäaikaisia trendejä muuttamaan, vaikka usein meilläkin on nälkävuosia koettu ja ilmastokin on välillä muuttunut aika rajusti, tosin melko lyhytaikaisesti, syynä kaiketi suuret tulivuorenpurkaukset jossakin kaukana.

     Historiaa on tullut tavaksi pitää lineaarisena, siinä on jo muutaman sadan vuoden ajan haluttu nähdä kehitystä ja vieläpä edistystä. Kuvitelmat ihmissuvun, etten sanoisi ihmisrodun kehittymisestä aina vain parempaan suuntaan eivät ole olleet tyhjän päällä. Kyllä nykyihminen on ainakin paljon tehokkaampi kuin esi-isänsä.

     Mutta edistyksen ideologit (ks. Vihavainen: Haun condorcet tulokset) pitivät aina keskeisenä ajatusta ihmisen henkisestä kasvusta, hänen tietoisuutensa kehittymisestä myyttisistä ja uskonnollisista vaiheista tieteelliseen, hänen muuttumistaan rationaaliseksi ja autonomiseksi persoonallisuudeksi (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Suuri tehtävä niin ihmiskunnalla kuin kansakunnillakin oli sivistymisen projekti: koulutus. Ennen muuta koko kansan opettaminen ja vasta toissijaisesti pienen kansallisen eliitin nostaminen inhimillisen kehityksen korkeimmille taosoille.

     Kansa saatiin meilläkin koulutettua, suurin ponnistuksin. Kansakouluaate koki ensimmäisen suuren voittonsa jopa nälkävuonna ja seuraavina vuosikymmeninä se kukisti kilpailijansa, taantumuksen ja klerikalismin kaikilla paikkakunnilla. Kiertokouilun sijasta kansakoulu saatiin vajaan sadan vuoden sisällä jokaisen henkiseksi omaisuudeksi.

     Toisen maailmansodan jälkeen räjähti myös oppikoulun käynti ja toisen asteen koulutuksesta tuli selviö koko kansalle.

     Kaikkiallahan näin ei ole tänäkään päivänä, eikä meilläkään ole syytä ilman muuta uskoa, ettei maahamme kehity sellaista slummiväestöä, joka yksinkertaisesti kieltäytyy opetuksesta ja elää mieluummin omassa, erillisessä elämänpiirissään, jossa koulua pidetään vieraan kulttuurin vihattavana elementtinä.

     En puhu nyt yhden tai kahden vaalikauden perspektiivistä, vaan vuosisadoista. Vielä noin kaksisataa vuotta sitten, e,i siis vbain muutama sukupolvi sitten suomenkielinen kulttuuri oli vielä aivan kehittymätöntä, sikäli kuin siitä saattoi edes puhua. Sen jälkeen seurasi herätys, mutta hyvin pian myös tukahduttaminen -takatalvi.

    Ehkä sitäkin voi lyhyesti muistella juuri nyt, kun luontokin taas osoittaa, ettei se kulje aina suorinta tietä, ekä mikään todista, että edessämme olisi ikuinen kulttuurin kesä.

 

Valitun kansan olemus

Juhani Aho, Kevät ja takatalvi (1906), SKS 2006, 571 s.

 

     Kun Juhani Aho kirjoitti historiallisen romaaninsa suomalaisuusliikkeen alkuajoilta, oli kansakunnan kohtalo taas valinkauhassa. Sortokausi oli kirjan ilmestyessä takana ja toiveet olivat taas suuret, mutta Suomen tulevaisuus imperiumin osana ei välttämättä ollut edes silloin turvattu.

    Ensimmäinen sortokausi oli ehdottomasti tyrmäävä takaisku, mutta vuonna 1906 voitiin jo toivoa, että se olisi vain ohimenevä takatalvi.

     Selvää on, että vielä äsken eli kirjan kirjoitushetkellä tulevaisuus oli näyttänyt paljon synkemmältä. Toki kirjaa ei ollut vuonna 1906 kirjoitettu -näin laajaa teosta ei olisi voitu saada aikaan muutamana optimismin kuukautena, marraskuun manifestin jälkeen.

     Kirjoittamisprosessi olikin ilmeisesti varsin pitkä ja oli enimmäkseen tehty Tirolin ja Italian alppimaisemissa vuodesta 1903 lähtien. Vuosina 1906-1907 kirjoitettu kirja olisikin varmaan ollut erilainen kuin Bobrikovin aikana aloitettu.

     Yhtä kaikki. Se suomalaisen kansakunnan ja suomenkielisen kulttuurin luominen, josta Snellman oli puhunut ja jonka alkuvaiheita kirjassa kuvataan, oli 1900-luvun alkuun mennessä saavuttanut jo erittäin merkittäviä edistysaskelia, vaikka kaikki näytti jo vuonna 1850 valuvan hukkaan, kuten kirjassa kuvataan.

     Tuolloinhan säädettiin pahamaineinen sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta, kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Loppujen lopuksi sitä noudatettiin vain viisi vuotta, Nikolai I:n kuolemaan saakka, vaikka se kumottiin vasta 1860.

     Joka tapauksessa kyseessä oli yksi tuon aikakauden uskomattomimpia kansallisia sortotoimia, vaikka sen merkitystä suuresti vähensi se, että koko sivistyneistö osasi ruotsia -suomea vain harvat. Suomen kielen ja sitä puhuvan kansan tuon asetuksen taustavoimat joka tapauksessa halusivat syystä tai toisesta jätettävän sivistyksen ulkopuolelle.

     Ahon kuvaama kevät on Snellmanin Saiman ja Lönnrotin Kalevalan aikaa. Silloin nuorison entusiastit kuvittelivat uuden suomalaisen kulttuurin syntymistä kalevalaiselle pohjalle ja kansanvalistuksen uskottiin vapauttavan syvien rivien uinuvan potentiaalin.

     Takatalvi taas oli hallitsevan virkavaltaisuuden kosto, joka iski sekä Snellmania että heränneitä, jotka itse asiassa edustivat sitä todellista kansaa ja jolle kalevalaiset runot olivat pelkää pakanuutta.

     Todellinen isänmaallisuus olisi kansan palvelemista, ymmärsi nuoriso, mutta ei aluksi tiennyt, millaista tuo kansa oli ja mistä se löytyisi.

     Lopulta se löytyi herännäisyydestä, joka oli aitoa kansan riveistä noussutta liikettä, omanlaistansa vapaa-ajattelua, joka perustui itse pohdittuun ja perusteltuun Raamatun tulkintaan. Kansasta vieraantuneelta herrasväeltä ei sen piirissä oppia otettu.

     Ahon romaania on sanottu naiiviksi ja sen henkilöitä suorastaan lastenkamarimaisiksi, mikä pitää paikkansa, mutta siinä suhteessa se on melko hyvässä seurassa. Tolstoin Ylösnousemus tunnettiin meilläkin.

     Ymmärrän kyllä, että Eino Leino tunsi tarvetta pilkata kollegaansa romaanillaan Tuomas Vitikka. Ahon romaani edusti paljolta juuri niitä aineksia, joita vastaan hyökkäämistä Leino piti velvollisuutenaan.

     Luultavasti hänen sympatiansa olivat aika lailla tuon Ahon kuvaaman liberaalin herrasväen puolella ja körttiläisiä vastaan. Kysymys kansasta oli kuitenkin aikanaan monimutkaisempi ja ehkä Aho ymmärsi asian syvemmin.

     Aho antaa ymmärtää, että vanhan virkavaltaisen eliitin joukosta lähti se takatalvi, joka uhkasi sekä kansallista että uskonnollista herätystä. Muistan Heikki Ylikankaan esittäneen, että körttiläisten kimppuun itse asiassa kävivätkin kansalliset herättäjät, Lönnrot takapirunaan. Muistaakseni tälle näkemykselle löytyi kuitenkin vain aihetodisteita.

     Aholta, joka oli aikansa länsimaiseen sivistykseen hyvin perehtynyt maailmanmies, olisi joka tapauksessa odottanut toisenlaista otetta aiheeseensa. Mutta ehkäpä hän tunsi nuo asetelmat niin hyvin kotinsa pappilamiljööstä, että tunsi tarvetta eläytyä nimenomaan ihannoimaansa herännäisyyteen, joka itse asiassa lienee ollut hänelle vierasta. Melkoisena boheeminahan häntä taidettiin pitää.

     Aholla kansallinen liike ja talonpoikien uskonnollinen liike käyvät tavallaan käsi kädessä. Kansa oli jotakin hienoa ja ylevää, ainakin noin periaatteessa. Se oli vain saatava tulemaan siksi, mitä se oli.

     Luulen, että romaanin avainkohtia ovat ne pohdiskelut, joissa luonnehditaan Suomen kansaa. Se oli varsin erikoinen kansa. Sen luvattu maa oli köyhä, karu erämaa, ”joka oli sille annettu sen tähden että se oppisi Herraa seuraamaan”. Se oli kovaa koulua, mutta tuotti aivan erityisen tuloksen:

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä… ehkä juuri se (on) antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maalisenkin onnen täyttymistä. ..

Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut miltei yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan kuin hanki auringon edessä…

Ei se ole keisari, vaan Jumala, joka on korottanut Suonen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä ei kansakuntien joukosta keisarikaan voi pyyhkiä pois.

     No, tällaiset puheet olivat toki myrkkyä aikansa liberaaleille eli siis Ahon aikakaudelle, eikä ole takeita siitä, että ne heijastelisivat kovin autenttisesti myöskään kuvatun, menneen aikakauden henkeä.

     Silti ne kannattaa mielestäni ottaa vakavasti. Suomalaisen nationalismin luomisessa oli toki erilaisilla vapaa-ajattelijoilla ja liberaaleilla omat ansionsa, mutta kansan syville riveille harras kristillisyys oli usein varsin tyypillistä.

     Mutta ainahan meitä on ollut joka junaan. Jos joku jaksaa lukea, on tässä vielä kuvaus opin tielle lähtijästä, josta ihanteellisuus on kaukana.

….

Kulttuurisen luopion kuvaus

     ”Kansankynttilöiden” uhrautuva työ kansan sivistämiseksi on yleinen teema vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka meillä on ihmetelty koulua käsittelevää kirjallisuutta olevan vähän, kun se taas Virossa pistää silmään.

     Luulen, että kyseessä on perspektiivivirhe. Suomessa on näkökulma usein ollut abstraktimpi ja oppilaiden sijasta opettajat ja kansanopistolaiset ovat olleet useammin kohteena. Kuitenkin merkittäviä opuksia riittää esimerkiksi Järnefeltin ”Isänmaasta” aina Eino Säisän moniosaiseen romaaniin (ks. Vihavainen: Haun suuri murros tulokset ). Muistelmissa koulu on tietenkin esillä sadoissa kirjoissa. Ehkäpä niistä kannattaisi tehdä jonkinlainen kooste? Tutkimuksia varmaan onkin.

     Joka tapauksessa kansakoulun idea koettiin ennen mutta ihanteelliseksi: kansa oli nostettava primitiivisestä raakuudestaan sivistyksen piiriin.

     Oppikoulu sen sijaan oli etenkin 1800-luvulla ja vielä hieman toisen maailmansodan jälkeenkin tie herraksi, hyväpalkkaiseksi virkamieheksi, jollaisiksi talon nuorimmat veljekset haluttiin maksaa pois jakamasta pienentyvän tilan maita.

     Herrat taas olivat tunnetusti taipuvaisia puhaltamaan yhteen hiileen ja ajattelemaan ja toimimaan epäkansallisesti eli rahvasta polkien ja siitä hyötyen, elleivät olleet saaneet isänmaallista herätystä.

     Jälkimmäinen tyyppi oli kirjallisuudessa paljonkin esillä, mutta vaihtelun vuoksi kannattaa ehkä nostaa esille myös se mitalin toinen puoli. Kaikkialta, itsepä Savoin sydämestäkin löytyi opportunisteja ja narsisteja, joille korkeampi oppi tarjosi samanlaisen tilaisuuden elää kansan kustannuksella kuin politiikka nykyään, mikäli asia ilmaistaan populistisen diskurssin mukaisesti.

Tässä esimerkki:

 

Laivamatkan kuvaus

  

Juhani Aho, Kosioretkestä Maailman murjomaan. Yhdeksän kertomusta. WSOY 1948, 409 s.

 

     Toki Aho oli aikaansa seuraava lehtimies ja siis tavallaan politiikan palvelija, joka osasi piirtää hullunkurisen myrkyllisiä kuvia aikansa mahtimiehistä. Kansanihmisten elämää kohtaan hän sen sijaan tunsi aitoa kiintymystä ja pyyteetöntä myötätuntoa ja hänen hahmonsa vaikuttavat usein täysin todellisilta, olkoonkin, että kaunokirjallisia hahmojahan ne ovat. Mikään kansanryhmä ei ole hänen vihansa kohde.

     Tässä kokoelmassa on sattunut montakin epäonnista ja suorastaan traagista tyyppiä keskushenkilöiksi: vanhapoika, joka saa aina vain rukkaset, kievarinpitäjä, joka tyhmyyttään keljuilee aivan väärälle kohteelle, räätälin oppipoika, joka ylpeilee kellostaan, kunnes kadottaa sen, lahjakas kansanrunoilija, jonka harrastukselle vaimo ei anna mitään arvoa.

      Koomisia ovat tuittupäinen Hellmanin herra, jolle hyvät veljet tekevät kelpo kepposen ja nuori pappismies, joka ajan muodin mukaisesti on jättänyt alkoholin nauttimisen ja yrittää tupakkalakkoakin.

     Lohduton tarina on onnettomalla Maailman murjomalla. Hän on pilkattu ja syrjitty mies, jonka elämäntyön tuhoaa uuden ajan ihme -rautatie. Mutta lähes yhtä surkea taitaa olla se nuori ylioppilas, joka matkustaa Kuopiosta Helsinkiin, ensin laivalla Lappeenrantaan ja sieltä junalla päämäärään.

     Parin päivän matkan aikana siirrytään huolettoman ja lupaavan tulevaisuuden odottelusta onnettomuuden syövereihin.

     Kuvaus on laatukuvamaista ja psykologisesti uskottavaa, vaikka saattaahan siinä olla karrikointiakin mukana. Joka tapauksessa Helsinkiin -novellin keskushenkilö on liki valokuvamaisen tarkasti kuvattu aikansa ilmiö ja myös ajan uudet suuntaukset maalaisylioppilaineen, kielitaisteluineen ja uusine ja vanhoine asenteineen ovat hyvin todentuntuisia.

     Ruotsinkieliselle puolelle ajan suuressa kielitaistelussa asettunut poika pääsee nyt ensi kertaa elämässään irtautumaan perheestään ja laivan salongissa hän yrittää ryhtyä oitis maailmanmieheksi, joka juo totia ja polttaa sikaria sinä kuin muutkin herrasmiehet, laivan kapteeni mukaan lukien. Tietenkin myös kauniimman sukupuolen salaperäiset houkutukset kiinnostavat erittäin paljon.

     Tällaista nuorten ylioppilaiden saapumista uuteen maailmaansa on kirjallisuudessa ja muistelmissa kuvattu runsaasti hamasta Topeliuksesta lähtien. Yleensä kuvaus keskittyy itse kaupunkiin, mutta tässä tapauksessa jo laivamatka merkitsee aivan uuteen maailmaan astumista.

     Laivalla maailman houkutukset alkavat vaikuttaa jo Kallaveden puolella, mutta vasta Savonlinnasta lähtien alkaa todellinen myllytys. Sinne saapuu muutamia muita Helsinkiin menijöitä, varsinaisia juupeliyliopilaita, kuten ennen sanottiin.

     Kuvaus laivan pysähtymisestä Savonlinnassa on jo sellaisenaan aivan verraton sketsi koko tämän pienen kaupungin herroista: kun laiva pysähtyy, he tapansa mukaan tulevat miehissä salonkiin juomaan niin monta konjakkia kuin ehtivät.

     Virantoimitukseen nämä kansan palvelijat menevät useinkin tuhdisti päissään ja ryyppäävät rutiininomaisesti useamman päivän putkia. Välillä sentään syödään Nälkälinnassa, mikä todistaa, ettei kyseessä ilmeisesti ole vielä krooninen alkoholismi.

     Savonlinnasta laivan matka jatkuu uudessa seurassa Lappeenrantaan. Junamatka ravintola-asemineen Kaipiaisissa ja eksoottisine matkustajineen on tai olisi jo uusi ja ihmeellinen kokemus, mutta vahvasti liikutetussa seurassa sankarin tajunta alkaa jo toimia puolivaloilla.

     Helsingissä ajetaan heti Kappeliin eikä sen sulkeuduttuakaan mennä hotelliin, vaan erääseen noista sen ajan ilopaikoista, joissa oli seikkailuja tarjolla hyvästä maksusta. Äidin Kuopion laiturilla antama setelikäärö joutuukin pian muihin taskuihin. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, ymmärtää lukija.

Novellin voi siis ymmärtää vaikkapa moraliteettina, mitä se saattaa ollakin, mutta joka tapauksessa sen ns. sanoma ei tunnu häiritsevältä. Eihän kirjoittajakaan ollut mikään puritaani, vaan pikemmin boheemi polyamoristi, jolle ajan tapaan normaalit ruokajuomat kyllä maistuivat.

 

Kun järki korvasi tunteen

 

Viran viettelys ja kulttuurivaara

 

Eino Leino, Olli Suurpää. SKS 1998 (Routavuositrilogia s. 333-526). Alkuteos 1908.

 

Suomalaisen kirjallisuuden seuran merkittäviin kulttuuritekoihin on kuulunut vanhojen kirjojen julkaiseminen uusina nidottuina laitoksina, joita vielä täydentävät julkaisuajan arvostelut.

Eino Leinon routavuositrilogian kahta kirjaa, ”Tuomas Vitikka” ja ”Jaana Rönty” onkin tällä palstalla jo käsitelty n(ks. Vihavainen: Haun jaana rönty tulokset ). ”Olli Suurpää” täydentää aikansa kuvausta erinomaisesti.

Nämä romaanit ovat ilmestyneet vuosina 1906,1907 ja 1908 ja tuntien Leinon nopeuden kirjoittajana, varmaankin noina vuosina tai ainakin lähiaikoina kirjoitettukin.

Juuri tuona aikana idän paine suuriruhtinaskuntaa kohtaan hellitti, keisari joutui antamaan periksi liberaaleille voimilla ja perustettiin duuma, Suomen perustuslakien rikkominen lopetettiin ja lailliset olot palautettiin. Näin se ainakin aikalaisten silmin nähtiin.

Tuskin kyse siis niinkään oli Suomen yllä yhä leijuvasta venäläistämisen uhasta kuin yllättävän voiton ja helpotuksen tunteesta, kun Bobrikovin synkät ajat olivat jääneet taa ja nyt voitiin rauhassa arvioida, oliko Suomen vastarinta kannattanut. Olihan se. Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja oli kärsinyt tappion ja perustuslailliset saattoivat juhlia.

Itse asiassa nyt voitiin myös venäläistä kulttuuria harrastaa vailla tunnontuskia. Emämaasta löytyi sitä paitsi suuria kirjailijoita ja moraalisia opettajia aina Tolstoista ja Turgenevista Gorkiin ja Korolenkoon.

Itse asiassa koko klassinen venäläinen kirjallisuus oli moraalista opetusta ilman saarnaa. Suomalaiset käänsivät ja opiskelivat sitä innolla. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1912, toisen sortokauden ollessa täydessä vauhdissa, V.A. Koskenniemi herätteli suomalaisia kohtuuttomasta venäläisen kulttuurin palvonnasta artikkelissaan ”Oriens an occidens?” -Itään vai länteen? (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Vuodet 1906-1908 olivat välikautta, jolloin vanhasuomalainen myöntyvyyslinja sai korvilleen perustuslaillisilta, joihin myös Leino kuului: miksi mielistelitte ja kyyristelitte, eihän siitä edes ollut asialle  mitään hyötyä, vain häpeää sen tekijöille.

Myöhemmin, jatkosodan jälkeen ja uuden ulkopolitiikan myötä tuota vanhasuomalaista linjaa alettiin sitten kuitenkin pitää orgaanisena osana Suomen omaa, jopa vuosisataista kansallista orientaatiota, joka alkoi ehkä jo Sprengtportenista ja kukoisti Snellmanin aikana kuihtuakseen sitten toisella sortokaudella ja juuttuakseen vastakohdakseen maailmansotien välisenä aikana.

Se oli se ”Suuri linja”, jonka nimityksen Raoul Palmgren antoi sille tuon nnimisessä pikku pamfletissaan. Myöhemmin sitä on nimitetty ”suomettumiseksi”, mikä on hieman hullunkurista. Mutta käsitteillä on kohtalonsa.

Joka tapauksessa siis Olli Suurpää on hieman kuivakka järki-ihminen, joka on ajan hengen myötä liittynyt nuorsuomalaisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin. Se linja ei ole vaaraton ja kirjassakin kerrotaan, miten yhden Ollin ystävän ja puoluetoverin kotiin tehdään kotietsintä ja hänelle annetaan kolme vuorokautta aikaa poistua maasta.

Ei Olli siitä varsinaisesti pelästy, mutta koko passiivisesta vastarinnasta on jo alkanut mennä maku. Kun puoluetovereilta kysyy, uskovatko yhä he passiivisen vastarinnan voivan jotakin vaikuttaa, saa vastaukseksi, ettei siihen uskota, mutta tuo linja nyt vain on moraalinen velvollisuus, tuli mitä tuli.

Venäläistäminen etenee yleensä pienin askelin. Jopa sellainenkin seikka, kuin Kämpin ruokalistan ilmestyminen myös venäjäksi hätkähdyttää. Ja Suomi oli sentään ollut Venäjän imperiumin osa lähes sata vuotta.

Toki kouluissa nyt opiskeltiin myös  venäjää, katukilvet olivat kolmella kielellä ja ajuritkin pukeutuivat venäläisittäin, mutta tuskin se nyt niin sietämätöntä oli. Paljon pahempaa oli yleisvenäläisen asevelvollisuuden ulottaminen Suomeenkin ja Suomen nuorison vieminen pariksi vuodeksi ties minne imperiumin ääriin venäläistymään ja jopa kuolemaan venäläisen imperialismin puolesta.

Ollin esimies virastossa on herttainen venäläinen, joka puhuu niin suomea kuin ruotsia, vaikka melkoisesti murtaen. Olli taas on ollut ms, Moskovan maisterina kaksi vuotta opiskelemassa venäjää, joten se kyllä sujuu, jos tarvitaan.

Kun perustuslaillisia virkamiehiä potkitaan viroistaan, tarvitaan uusia ja Ollillekin luvataan paikka lääninsihteerinä. Se ei häntä varsinaisesti houkuttele, vaikka siitä aukeaisikin tie pian kuvernööriksi ja sitten senaattoriksi. Ja nehän olivat silloin jo hommia ne. Ei mitään 2000-luvun hikisiä ministerinpestejä. Rahasta ei olisi puutetta ja valtaakin riittäisi.

Olli torjuu kiusaajan, mutta ennen pitkää hän sentään myöntyy. Miksi ei myöntyisi? Eino Leinon ilmeinen tarkoitus on tässä kuvata moraaliltaan horjuvan järki-ihmisen periksi antamista käytännön järjelle. Hän ei jaksa enää tehdä sitä, mikä näyttää hyödyttömältä, vaikka vastarinta sitten historian oikusta pääseekin voitolle, minkä lukijatkin jo tietävät.

Olli ei ole epäisänmaallinen eikä oikeastaan edes opportunisti. Hän vain ei ole aatteen palon elähdyttämä eikä enää jaksa uskoa.

Elmo E. Kaila, AKS:n perustaja sanoi joskus 1920-luvulla, että jos venäläistäminen olisi saanut jatkua vielä muutaman vuoden, eikä maailmansota olisi Suomea siltä pelastanut, olisi koko vastarinta haihtunut pian olemattomiin.

Ihmiset alkoivat viihtyä liiankin hyvin sorron alla, he näkivät venäläisyydessä paljon hyvääkin, kun heiltä puuttui tuo viha, jota Kaila alkoi saarnata kansallisen pelastuksen evankeliumina. Hänen oma veljensä Toivo T. Kaila sen sijaan pysyi russofiilinä.

Niin sanotuista Moskovan maistereista, joihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja Hilja Riipinen, vain pari mainitakseni, tulee tässä mieleen Martti Wuori, joka oli itse asiassa kirjallisuusmies ja innokas pikku näytelmien kirjoittaja, josta kuitenkin tuli Kuopion läänin kuvernööri vuosiksi 1903-1905 (ks. Vihavainen: Haun martti wuori tulokset ). Tuskin erehdyn, jos sanon, että hän oli Olli Suurpään esikuvana.

Tuon ajan venäläistämispolitiikkaa on vähätelty ja sen vastustamista jopa pilkattu. eihän Suomi ollut lainkaan huonossa asemassa esimerkiksi Irlantiin verrattuna ja silti jopa englantilaiset kehtasivat arvostella Venäjää Suomen sortamisesta…

Tottahan tuo on, mutta Suomen perustuslakien kumoaminen (seuraan nyt tässä Rasilaisen linjaa, joka pitää silmämääränään tuon ajan suomalaista tulkintaa, ks. Vihavainen: Haun rasilainen tulokset ) oli johtanut erittäin vaaralliselle tielle ja siitä johti suora linja  venäläistymiseen. Vastarinta oli ainoa mahdollinen terveen kansakunnan reaktio.

Tässä ei ole tarvetta erityisesti kauhistella juuri venäläistymisen pahuutta. Mukavaa väkeähän he ovat, mutta miltä oman kansakunnan hukuttaminen kansainmereen tuntuu, voi kysellä virolaisilta ja latvialaisilta. Ei sellaiseen voi vapaaehtoisesti alistua.

Vai voiko? Englannin kielen ja sen myötä anglosaksisen ajattelun ja (epä)kulttuurin hiipiminen isännäksi omaan maahamme on aika lailla samanlainen asia. Eikö sen salliminen ilman vastarintaa ja jopa tietoinen edistäminen olisi kansallinen itsemurha ja sitä paiysi harvinaisen kunniaton?

Englantia täytyy tietenkin osata, kuten sata kunta vuotta sitten oli osattava ranskaa. Myös venäjää olisi kannattanut osata, mutta sitä kieltäydyttiin opiskelemasta isänmaallisista syistä. Asia oli ymmärrettävä myös sikäli, ettei maailmankieli ollut venäjä, vaan ranska, jonka ohella piti tietenkin osata myös saksaa. Niitä osattiin Venäjälläkin, joten miksi vaivautua vielä venäjän opiskeluun?

Nyt olisi pelkkää tyhmyyttä kieltäytyä oppimasta englantia, mutta ehkä vielä suurempaa tyhmyyttä on yrittää imeä itsensä täyteen pelkkää anglosaksista kulttuuria ja laiminlyödä kaikki muut. Suomalaisuus ja suomenruotsalaisuus yhdessä muodostavat kansallisen kulttuurin tässä maassa ja niitä täällä on vaalittava.

Riidelkää nyt siitä.

Liberaalin pakinat

 

Eino Leino, Pakinat II. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1960, 277 s. (Teemun teatteri eli valtakunnallisia elämänkuvia II. Suurlakosta 1905 vuoteen 1914; Kanttori Sepeteuksen kirjeitä maailman menosta sekä muut pakinat 1916-1925).

 

Eino Leino ei eläessään pelkästään juopotellut, vaan oli parhaina päivinään samanaikaisesti hyvin tuottelias runoilija, kääntäjä, proosakirjailija ja lehtimies. Itse asiassa herättää hämmästystä, että elämään sen lisäksi mahtui niin paljon myös viinaa ja naisia (vrt.Vihavainen: Haun runoilijan rakkaudet tulokset).

Poliittisena pakinoitsijana Leino esiintyi useilla nimimerkeillä. Helsingin Sanomien Teemu on tunnetuin, mutta hän käytti monia muitakin nimimerkkejä ja forumeita.

Pakinoissa on hyvin vahva liberaalinen eetos, mikä tuolloin tarkoitti erityisesti kirkonvastaisuutta ja tietenkin myös venäläisen sortovallan vastaisuutta. Käytännössä vanhasuomalaiset, myös puolueena, saivat niskaansa pahimmat ryöpyt.

Leino ei kavahtanut käydä terrierin lailla myös yksittäisten henkilöiden kimppuun ja riepotella näitä aivan estottomasti. Maila Talviota hän kunnioitti epiteetillä ”meidän etevin koomikkomme”. Itse asiassa kirjailijatar oli maamme ainoa todellinen koomikko, mutta sitäkin lahjakkaampi: kaikki, mihin hän tarttui, muuttui naurettavaksi…

Muutkin vanhasuomalaiset saivat kyytiä, alkaen jo edesmenneestä Yrjö-Koskisesta ja päätyen parhaillaan toimiviin Danielson-Kalmariin, Aspelin-Haapkyään ja Paavo Virkkuseen, varsinaisista kirkonmiehistä puhumatta.

Leinolle, kuten maamme tuon aikaisille kulttuurivaikuttajille yleensä, oli Ranska se liberaalinen mallimaa, jota ihailtiin. Ranskan sekulaarisuus, laïcité oli tavoite, joka Suomessa tuntui vielä kaukaiselta.

Kirkon ero valtiosta, Siviiliavioliitto, kunnallinen väestökirjanpito, uskonnon kouluopetuksen pakkauttaminen, tätä kaikkea Leino vaati tinkimättä, mutta vastavoimat olivat vielä mahtavia, vaikka sosialidemokraatitkin olivat pitkälti samalla asialla.

Yhtä tärkeä kuin kysymys kirkosta oli myös koulukysymys. Leinon visio koulusta on varsin moderni: uskontoa ei siellä opetettaisi ja historianopetuksessa vallitsisi kulttuurihistoriallinen painotus, äidinkielestä tulisi suurin oppiaine ja siinä opetettaisiin myös Suomen kirjallisuutta. Kielissä ei tankattaisi kielioppia, vaan opetettaisiin käyttämään kieltä ja myös opiskeltaisiin kirjallisuutta siinä yhteydessä.

Ruotsinkieleen Leino suhtautui varsin suvaitsevaisesti ja pilkkasi sitä, että vanhasuomalaiset halusivat nostaa kieliasian ykkösasiaksi. Ruotsalainen puoluehan oli myös perustuslaillisella linjalla ja se olli Leinon mielestä keskeistä.

Vanhasuomalaisten vakuuttelut siitä, että hekin olivat olleet isänmaallisia myöntyvyyslinjallaan, eivät saanet armoa Leinon silmissä.

Poliittiset pakinat suurlakon ja sitä seuranneen yleistä äänioikeutta vaatineen taistelun aikana olivat varsin kirpeitä. Sosialidemokraatteja Leino ei erityisemmin ahdistellut, sillä hellä oli pitkälti samanlaisia vaatimuksia, sekä äänioikeuden että kulttuurin suhteen

Leino puuttui myös kansainväliseen politiikkaan ja kirjoitti parodioita venäläisistä byrokraateista, jotka eivät tienneet, kuka oli Maksin Gorki, josta koko maailma puhui. Suuri Suomen ystävä ja tunnettu radikaali hän oli ja kävi myös Suomessa, jossa hänellä riitti ystäviä.

Finljandskaja gazeta, tuo bobrikovilainen keisarillisen byrokratien ja venäläisen chauvinismin äänenkannattaja, jota Leino kuvauksensa mukaan luki sanakirjan kanssa, innostui kerran myös kirjoittamaan suomalaisesta kirjallisuudesta.

Eihän se paljon ollut, mutta sentään jonkinlainen alentuminen Suomen puoleen. Leino totesi, että venäläistä kirjallisuutta oli viime aikoina suomennettu valtavasti, mutta suomalainen kirjallisuus oli sen sijaan saanut tuskin minkäänlaista jalansijaa Venäjällä. Ehkäpä käännöksiä voitaisiin sponsoroida? (vrt. Vihavainen: Haun henkinen muuri tulokset).

Vuoden 1917 suurista tapahtumista kertovia artikkeleista ei tässä kokoelmassa ole kuin nimeksi ja sama koskeen vuoden 1917 kansalaissotaa. 27.1.1918 kirjoittanut Leino totesi joka tapauksessa profeetallisesti, että se sota on jo alkanut, ”vaikka ei ehkä ole vielä huippuunsa kehittynyt”.

Suomen uusi vapaus hukutettaisiin siis verivirtoihin. Olihan se sieltä vielä kerran nouseva, mutta Leinoa ”suututtaa ja säälittää tämä mielipuolisuus maassa, jonka juuri nyt olisi esitettävä koko maailmalle valtiollinen kypsyyskokeensa.

 

Sellaistahan se oli. Leino puuttui myös erääseen ajan suureen skandaaliin, joka saavutti suurta kansainvälistä kuuluisuutta, nimittäin Beilisin oikeusjuttuun Kiovassa.

Kyseessähän oli tekaistu prosessi, jossa yritettiin tuomita muuan juutalainen siitä, että hän olisi muka rituaalimurhannut nuoren kristityn pojan.

Ajan suuret kulttuurin gurut riensivät epäillyn avuksi ja hänen syyttömyytensäkin osoitettiin lopulta. Leino leimasi koko sopan ”pyhää Venäjää” muka puolustavien piirien provokaatioksi ja oli siinä epäilemättä oikeassa.

Ennen kapinaa

 

Uusi Helsinki ja uudet naiset

 

Eino Leino, Kootut teokset XII, Otava 1928, 467 s. (Seikkailijatar,  Venäläinen kertomus 1913; Pankkiherroja, Kuvaus nyyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä 1914; Paavo Kontio, lakitieteen tohtori. Romaani 1915).

Ravintoloiden ja alkoholin, kuin myös lemmenseikkailujen tuntijana Eino Leinolle olisi tarvittaessa hyvinkin voinut antaa käytännön asiantuntijan (professor of practice) viran ja toimen (vrt. Vihavainen: Haun virvatuli tulokset).

1900-luvun alku oli huimaa menoa (ks. Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset) monessa suhteessa koko Euroopassa ja ensimmäinen maailmansota sitten vielä omalla tavallaan kruunasi suuret muutokset hävittämällä paljon vanhaa ja aikansa elänyttä. Sitähän siltä oli yleisesti odotettukin, joskaan ei niin epämiellyttävällä tavalla.

”Teillä oli silloin paljon rikkaita ihmisiä” tuumasi muuan ulkomaalainen, muistaakseni englantilainen kävellessämme keskellä Kruununhaan Jugend-taloja. Niinhän niitä oli, meilläkin ja oli myös paljon keinottelijoita, jotka halusivat tulla vielä rikkaammiksi ja nopeasti sittenkin.

Useammastakin suusta on kuultu, että tuota suunnilleen toiseen sortokauteen sijoittuvaa ajanjaksoa eli vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen loppua ja sen jatkoa Helmikuun vallankumoukseen saakka leimasi meillä kyyninen aatteettomuus.

Sapelisenaatti hallitsi ja bisnestä tehtiin, myös venäläinen raha kelpasi hyvin ja jos sotaa ja vallankumousta ei olisi tullut, olisi Suomi nopeasti venäläistynyt, sillä eihän meillä osattu edes venäläistä kunnolla vihata, vaikka olisi pitänyt, kuten Elmo E. Kaila, AKS:n ideologi päätteli.

Eino Leino on tuosta aattettomuudesta samaa mieltä. Hän on piirrellyt tuon ajan hahmoista sketsejä ja karikatyyrejä merkittävässä proosatuotannossaan, joka ei kenties aina nouse suurin taiteellisiin korkeuksiin, mutta on kiinnostavaa viihdelukemistoa ja myös ajankuvausta, jollaisena se esiintyykin.

”Pankkiherroissa” tehdään lyhyesti sanoen kavalluksia ja petoksia ja sitten itsemurhia. Aika on suurten bisnesten aikaa, mutta myös suurten konkurssien, jotka eivät ole vain kevytmielisen sijoittamisen aiheuttamia, vaan niiden takana on säännönmukaisesti rikos.

Juonista ei sen enempää, mutta uusi elämäntapa yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa oli kertojan mukaan selvästi nähtävissä. Kahdessakymmenessä vuodessa oli koko tuon seurapiirin kuva muuttunut ja myös niiden laitosten, joita se kansoitti. Veltto nautinnonhalu oli vallannut kaikki ja elettiin velaksi. Kun kotimaiset lainarahat loppuivat, otettiin ulkomaista.

Myös huvihuoneistojen määrä räjähti ja niiden luonnekin muuttui: ei enää polkkaa, valssia ja franseesia, vaan tangoa ja matshista. Juomina olivat nyt väkevät alkoholit eivätkä enää viattomat viinit, joita oli bodegoissa siemailtu.

Ja olennaisella tavalla olivat muuttuneet naiset ja sukupuolielämä. Enää ei ollut bordelleja, mutta koko kaupunki oli muuttunut yhdeksi bordelliksi. Ne entiset kelpo tytöt olivat nyt löyhätapaisia huvittelijoita ja mukana yöelämässä, heidän kanssaan oli ammattilaisten jo vaikea kilpailla.

Miesten kohdalla oli kysymys vain rahasta. Naisia riitti joka sormelle, jos rahaa oli tarpeeksi. Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli ulkomailta palannut sankari kuiskailtavan ja oli ilmaantunut suorastaan uusia ammattikuntia.

Sellaisista maanalaisista lähdesuonista ne vaillingit ja vararikot, petkutukset ja itsemurhat kumpusivat: oli saatava vain rahaa, rahaa ja rahaa…

”Seikkailijatar” on nimeään myöten ”venälänien tarina”, vaikka jo venäläiset nimet ovat kautta linjan hullunkurisia ja osoittanevat, ettei kirjoittaja liene oikeastaan ollut kovinkaan syvällisesti tuossa miljöössä mukana.

Joka tapauksessa sen keskushenkilö on moraalisesti täydellisen rappeutunut nainen, joka tavoittelee vain nautintoa ja sen saamiseksi käyttää hyväkseen miehiä, jotka panee myös tappamaan toisiaan.

Kyseessä on venäläinen ilmiö, selittää kirjoittaja. Loppujen lopuksi syyllinen on se mätä yhteiskuntaluokka joka on tämän Zaïdan kasvattanut: ne miehet, jotka olivat tämän kaltaisten naisten orjia, olivat samalla alempiensa julmimpia tyranneja kuten myös verisaunoja toimeenpanneiden kuvernöörien ja kenraalien, virkamiesten ja upseerien hyvä ystäviä ja tuttavia…

Vai oliko kyseessä loppujen lopuksi nimenomaan sukupuoli, mutta kumpi? Avainasemassa olivat ehkä lopultakin heikot miehet, joita nuo käärmeet käsittelivät mielensä mukaan?

Itse asiassa myös sekä ”Paavo Kontiossa” että ”Pankkiherroissa” on myös mukana hahmoja, jotka edustavat samanlaista äärimmäisen kieroa naisellista viekkautta, vaikka samat henkilöt saattavat sen lisäksi olla mitä rakastettavimpia ja uhrautuviakin.

Mutta sellaistahan se kaunokirjallisuus on.

Silloinkin elettiin uutta aikaa

 

Ajankuvia

 

Eino Leino. Kootut teokset IX (Päivä Helsingissä 1905, Tuomas Vitikka 1906, Jaana Rönty 1907). Otava 1928, 426 s.

 

Juhani Ahon merkittävimpiä romaaneja on ”Kevät ja takatalvi”(ks. Vihavainen: Haun kevät ja takatalvi tulokset). Se on aateromaani, joka sijoittuu suomalaisuusliikkeen alkuaikoihin, 1800-luvun puoliväliin, jolloin se sai vastaansa niin suomalaisen kuin venäläisen reaktion.

Ahon kirja on pohjimmiltaan hyvin ihanteellinen ja siitä kuvastuu usko kansaan ja sen pohjimmaiseen jalouteen. Eino Leino sen sijaan kirjoitti paljon kriittisemmässä hengessä niin sanotun routavuositrilogiansa: Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908).

On väitetty, että ainakin Tuomas Vitikka olisi reaktiota Ahon näkemykseen. Saattaapa se olla, vaikka nopea kyllä on reaktio ollut, kun kirjat ilmestyivät samana vuonna. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän siinä maalailtu ajan herrasväen kuva. Sellaisen puutetta kirjallisuudessamme kun on valiteltu.

Mitä ”Jaana Röntyyn” tulee, siinä esitetään kuva aidosta Lumpenproletariaatista, maalaisköyhälistöstä, joka on aivan oppimatonta ja kyvytöntä ja elää omissa primitiivisissä oloissaan. Kun sitä katastrofiavulla pelastetaan nälkäkuolemalta, se vain passivoi sitä.

Jaana Rönty on sen seutukunnan kasvatteja, mutta päätyy Helsinkiin, jossa poliisilaitoksen venäjäksi murtava konstaapeli raiskaa hänet. Koska konstaapeli edustaa nyt aivan tiettyjä tahoja, on mahdotonta saada häntä edesvastuuseen.

Herrasväki kyllä pitää Jaanan puolta kaikin tavoin, mutta leimautuu hänen silmissään koko joukko roistoiksi ja kirja päättyy siihen, miten Jaana riemuitsee Hakaniemen mellakasta ja innostuu potkimaan ”kunnalliskaartin” uhreja, jotka on mielettömästi teurastettu torille.

Mitä Tuomas Vitikkaan tulee, hän on vauraasta kartanosta, jonka seurapiiriin kuuluu niin vanhasuomalaisten kuin nuorsuomalaistenkin edustus, vieläpä sosialistitkin ovat mukana kartanon torpparien ja heidän edusmiehekseen nousseen renkipojan hahmossa.

Hahmot ovat osaksi, ellei kauttaaltaan koomisia, mutta ilmeisesti sentään enemmän tai vähemmän edustavia noin periaatteessa. Tuomas Vitikka on syntynyt kultalusikka suussa, mutta ei suinkaan ole vanhoillinen, vaan onnistuu suututtamaan jopa kaikki poliittiset tahot ja sukuympäristönsä.

Muuan teoksen huipentuma on Tuomaksen teatterissa (Kansallisteatteri?) ampuma revolverin laukaus, jolla hän pelottelee kimppuunsa haluavia nuorukaisia ja osuu jopa erään hyvän tuttavansa ja vastustajansa peukaloon.

Tuomaksen pelastaa poliisin kynsistä yliopiston rehtori, jolla on vanhastaan oikeus järjestyksenpitoon oman laumansa suhteen.

Sitten Tuomas lähtee Ranskaan, kaikkien radikaalien luvattuun maahan ja solmii siellä muodikkaan avosuhteen ranskalaisen tytön kanssa ja ennen pitkää muuttuu tyypilliseksi ranskalaiseksi poroporvariksi, joka kammoksuu kaikenlaista radikalismia.

Sitten hän palaa Suomeen ja menee avovaimonsa kanssa normaalisti naimisiin ja alkaa hoitaa tilaansa kelpo kansalaisen tapaan.

Muuten, tuota ranskalaista vapaamielisyyttä ja aikanaan kuohuttanutta antiklerikalismia edustaa myös suvun ruotsalaistunut jäsen, vanha salaneuvos, jolle halutaan tuoda pappi kuolinvuoteelle. Hän on sen verran toimintakykyinen, että saa sanottua Voltairen sotahuudon kirkkoa vastaan: ”Écrasez l’infâme!” -murskatkaa se inhotus.

Muuten, Leino luettelee kiinnostavasti sen ajan edustavien hahmojen kirjahyllyjen sisältöä: Tuomakselle eivät vanhat Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin tapaiset muumiot olleet enää mitään. Hänen kirjailijansa olivat eurooppalaisia: Ibsen ja Björnson, Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja Nietzsche. Venäläisiä ilmeisesti luettiin ainakin osittain saksaksi.

Vanha Ukko-Paavo, talonpoikaisuudellaan keikaileva kartanon omistaja sen sijaan piti kirjahyllyssään SKS:n toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista Kansanrunoutta. Siellä olivat myös Juhani Ahon Panu, J.H. Erkon Aino, Pietari Päivärinnan TIntta-Jaakko ja Aleksis Kiven kootut teokset.

Oli siellä myös suomennetut Shakesperaren teokset, Walter Scottiin Perthin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Tietenkin olivat mukana myös Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat ja niiden lisäksi erilaisia maatalousoppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Edeellen siellä olivat Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa sekä Nuiiasota.

Olipa vielä jokunen Agathon Meurmanin lentokirjanen, kuten hyvälle vanhasuomalaiselle kuului.

En ole katsonut aikalaiskritiikkejä, mikä varmaankin on kiinnostavaa ja Olli Suurpää on minulla vielä lukematta.

Joka tapauksessa Leinon teksti antanee kohtuullisen käsityksen siitä, mikä erotti nuorta polvea siitä maailmasta, jossa vanhat ja totiset suomalaisuusmiehet elivät ja halusivat elää. Eurooppaanhan siinä ikkunoita auottiin.

 

Aikansa paradoksi

 

Punainen sankari

 

Eino Leino: Punainen sankari (1919). Kootut teokset VIII, Otava 1919 s. 325-421.

 

Suomen kansalliseksi merkkipaaluksi on muodostunut vuoden 1918 sota, joka yhä tehokkaasti jakaa kansaa vuohiin ja lampaisiin.

Perusteos, joka määrää suuren yleisön näkemykset tuosta tapahtumasarjasta on epäilemättä Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Sitähän on nimitetty myös Suomen kansallisromaaniksi, eikä suotta.

Romaania on myös syytetty suorastaan historianväärennökseksi: eihän siinä kuvattu päähenkilö, pappilan torppari, ollut mitenkään edustava lajissaan, eikä edes koko torpparilaitos ollut merkittävä syy radikalisoitumiselle ja vuoden 1918 kapinalle.

Linnan historiakuva kuitenkin on ja pysyy. Kaunokirjallisuus on tehokkaampaa historiankirjoitusta massoille kuin oppineet tutkimukset, olivat ne sitten miten oppineita ja perinpohjaisia tahansa.

Kaunokirjallisuudessa vuotta 1918 tarkasteltiin aluksi silmiinpistävän vähän ja etenkin sen pimeä puoli valkoisten osalta jäi varjoon. Se ilmeisesti oletettiin, ellei nyt olemattomaksi, niin ainakin varsin vähäiseksi ja ymmärrettäväksi. Se oli reaktiota hirmutöihin. Käsillä olevasa kirjassa se mainitaan valittaen.

Kirjailijoista toki muutama puuttui jo tuoreeltaan noihin tapahtumiin. Esimerkiksi F.E. Sillanpää piirsi irvokkaan kuvan tuon ajan ”oikeudenkäytöstä” teoksessaan ”Hurskas kurjuus” ja Jarl Hemmerin ”Man och hans samvete” piirsi kafkamaisen kauhukuvan vankileiristä.

Teema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallinen. Sen sai kokea omakohtaisesti Hjalmar Linder (ks. Vihavainen: Haun hjalmar linder tulokset), joka julkaisi tunnetun artikkelin ”Lopetettakoon teloitukset”.

Hän oli upporikas liikemies, mutta myös autonomian ajan peruja Venäjällä kamariherra ja siis monen mielestä ilmeinen ryssän kätyri. Rohkean moraalisen julistuksensa takia hän itse asiassa joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan.

Eino Leino runoilijasieluna oli suuri vallankumouksen ystävä, joka vuonna 1917 riemuitsi ylenpalttisesti ”kansojen keväästä”. Punaisten vallankaappaus yhteistyössä bolševikkien kanssa oli sen sijaan hänestä, kuten monesta muustakin kirjailijasta yksinkertaisesti sekä maanpetos, että rikos aitoa kansanvaltaa vastaan.

Leinosta tuli nyt valkoisten laulaja ja saksalaisen avun suuri ylistäjä: kauniisti maksoi Saksa kunniavelkansa Kustaa Adolfin päiviltä auttamalla sumalaisia vapautumaan saksalaista verta vuodattamalla. Sellainen oli ollut ja oli vapauden hinta.

Leino oli viihtynyt erinomaisesti vasemmistolaisessa seurassa Vuolijokien kanssa kesäisin Kukkiajärven rannalla ja oli yhteydessä vallankaappauksesta erilleen jääneisiin sosialisteihin myös kapinan aikana.

Suomen sosialidemokraattinen puolue oli hänestä ollut vilpittömän ihanteellinen ja isänmaallinen ennen sen siirtymistä bolševikkien puolelle. Kapinan jälkeen hän viihtyi erityisesti valkoisessa seurassa.

Leinon pienoisromaani Punainen sankari ilmestyi aluksi nimellä ”Elina”. Seuraavassa painoksessa nimi oli muutettu ja siinä oli kirjailijan apologia alkuperäisen, hyvin epäonnistuneen nimen takia. Näin oli päässyt tapahtumaan ”osaksi tilapäisestä kannanpuutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan (Minerva) toivomuksesta”.

Tällaiset selitykset ovat kirjallisuudessa hyvin harvinaisia ja kuvaastavat osaltaan tuolloisen  tilanteen erikoislaatuisuutta.

Joka tapauksessa, kirjan sankari on pappilan torpparin poika. Pappilan opiskeleva ja professoriksi tähtäävä nuoriherra on innostunut köyhän asiasata ja tutkii torpparien oloja. Siinä samalla huomataan erään torpanpojan suuri lahjakkuus ja pappi kustantaa hänen koulutuksensa ylioppilaaksi.

Ylioppilaana nuori mies ryhtyy myös ns. Moskovan maisteriksi eli matkustaa Venäjän valtion stipendiaattina Venäjälle opiskelemaan kieltä. Tämä auttaa häntä myös suuresti virkauralla sortovuosina.

Nuoresta miehestä tulee sosialisti, mutta ei bolševikkia ja kapinaan hän suhtautuu kielteisesti, suostuen kuitenkin pienen paikkakunnan miliisipäälliköksi.

Siellä ilmestyy sosialistinen sanomalehti, jonka päätoimittaja on armoton juoppo, mukava, mutta humalassa ylitsevuotavan sentimentaalinen mies, jonka vaimoon sankari rakastuu.

Vaimokin on sosialisti ja sankaripari ymmärtää puolin ja toisin, ettei koko tuo meneillään oleva vallankaappaus ollut mikään oikea sosialistinen vallankumous ja että se oli tuomittu häviämään.

Itse asiassa tiedetään, että monet kapinan johtohenkilöistä ymmärsivät myös asian, mutta menivät silti mukaan ja ottivat vastuun mielettömyydestä.

Miksei sotaa voitu lopettaa, kun sen tarkoituksettomuus ymmärrettiin molemmin puolin? Siinäpä kysymys ja vastaus oli, että tarvittaisiin vain se mies, jonka piti olla sekä kyllin rohkea että kyllin vaikutusvaltainen. Sitä vain ei näkynyt.

Kun sodan lopulla punakaartin raakalaismainen päällikkö vangitsee joukon paikallisia valkoisia panttivangeiksi, jotka sitten valkoisten tullessa murhattaisiin, näkee sankari hetkensä tulleen ja ampuu päällikön keskelle katua.

Tämän takia hänet itsensäkin sitten pian teloitetaan, mutta vankilaan hän on saanut rakastetultaan Elinalta kirjelapun, jossa tämä nimittää häntä sankarikseen. Vankilassa käynyt pappikin arvelee, että hänelle vielä pystytettäisiin sankaripatsas.

No, tuollaistahan ei tosiasiassa tapahtunut, vaikka Leino yhdistelee tarinaansa aineksia sodan tositapahtumista. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa ja omana aikanaan varmasti tärkeää ainesta.

Jo pelkkä teoksen nimi ”Punainen sankari” oli hyvin epäsovinnainen, kuten sen vaihtamisesta voi päätellä. Punaiset eivät tässä kirjassa suinkaan muodosta yhtenäistä verenhimoisten maanpettureiden massaa, vaan mukana on myös ihanteellisia sosialisteja ja osa sosialisteja on jättäytynyt tätä menosta kokonaan pois. Myös se pappilan poika.

Sitten on noita muuten vain mukavia miehiä, kuten mainitun sosialistisen lehden päätoimittaja, joka mielellään juopotteli porvarien kanssa myös kapinan aikana. Ja viimein on tämä entinen torpan poika, joka hieman arveluttavasti oli lähtenyt Venäjän stipendiaatiksi, mutta ei ryhtynyt bobrikovilaiseksi, vaan säilytti sielussaan sankaruuden perustan.

Vastaavia tapauksiahan oli paljon, Ilmari Kiannosta (vrt. Vihavainen: Haun moskovan maisteri tulokset) ja J.K. Paasikivestä Hilja Riipiseen. Leinon sankarista tulee mieleen Matti Vuoren (vrt. Vihavainen: Haun bergh tulokset) tarina, vaikkei sankari kuvernööriksi astimpäässytkään.

 

Luksuksen tuntumassa

 

Ajanvietettä

 

Mauri Sariola, Suruton Sariola. Gummerus 1976, 224 s. Elomme merta laiva purjehtii. Gummerus 1966, 205 s.

 

Voi aina kysyä, miksi kenenkään pitäisi lukea ajanvieteromaaneja, ainakaan siinä iässä, jossa tyhmempikin ymmärtää, ettei sitä aikaa enää riitä tapettavaksi asti. Päinvastoin jokainen hetki kannattaisi ottaa hyvin vakavasti ja kiitollisena vastaan.

Samaan aikaan kuitenkin on ilmeistä, ettei ajan viettämisessä hyödyllisesti ole sen enempää järkeä.

Toki kannattaa aina istuttaa se puu, joka ilahduttaa vielä seuraaviakin sukuolvia, mutta esimerkiksi kiinan kielen pänttääminen ei varmasti tule poikimaan välineellistä hyötyä. Mutta joskushan on aika heittää välineet nurkkaan ja keskittyä asioihin, jotka ovat päämäärä sinänsä. Iloa se kiinan opiskelukin tuottaa.

Nyt sattui huvittamaan paluu nuoruuteen, jolloin Sariolan pariin kirjaan tutustuin. Vuonna 1959 ilmestynyt Ei loitsu eikä rukous oli aikansa arvostelumenestys ja luin sen itsekin heti tuoreeltaan, siis jo pari vuotta ennen rippikoulua.

Pian Sariolan kirjat saivat halvan kioskikirjallisuuden leiman, eikä aiheetta ja sitä auttoi myös niistä löytyvä aika runsas tekstimainonta, josta sopimista Sariola kuvaa päiväkirjoissaan. Coltiahan siellä polteltiin ja Susikoski naukkaili Ballantines-viskiä, jota maahantuoja vuosittain lähetti hänelle 12 pullon korillisen.

Myös risteilyjen ja muiden matkojen järjestäjät ymmärsivät tuotteitaan käsittelevien romaanien arvon ja Sariolalle tarjottiin toinen toistaan hienompia matkoja. Yksi sellainen oli suomalaisen varustamon risteily Välimerellä, joka poiki tässä käsitellyn, vuonna 1966 ilmestyneen kirjan.

Siihen aikaan olin jo juuri päässyt ylioppilaaksi ja äestelin innokkaasti peltoja uudella traktorilla, joka oli peräti 65-hevosvoimainen Massey Ferguson. Lehmät lypsivät hyvin ja valmistauduin kouluttautumaan herraksi. Ylöspäin yhteiskunnassa ja maailmassa oltiin menossa ja se oli koko aikakauden henki.

Jotkut pääsivät elintason uusille portaille ennen muita. Ulkomaanmartoja alettiin tehdä jopa lentäen ja saattoi jo tapahtua, että mökin akka yllättäen huomasi olevansa jollakin kansainvälisellä lentokentällä, mutta tämähän oli vielä onnenkantamoinen, ei koko kansan huvia.

Kalliin luksuksen maku oli myös Välimeren risteilyillä. Sariola kuvaa yleisöä, joka illallisille toi minkkistoolansa ja pääsi kerrankin esittelemään koko rikkauttaan. Siinä oli toinen henki kuin suomalaisessa katukuvassa.

Rikkautta, uutta tai vanhaa oli toisilla enemmän kuin muilla. Joukosta erottautui joku nousukas, joka aina muisti kovalla äänellä kuuluttaa, miten paljon maksoi basaarista rouvalle ostettu koru ja miten paljon rahaa muutenkin oli käytettävissä, sopisi vaikka lampaille syöttää, kunhan ei liian isoina tukkoina.

Nousukkaita, uuteen varallisuuteen kurkottavia entisiä talonpoikiahan suomalaisten suuri enemmistö siihen aikaan oli ja ulkomaanmatkat, saati loistoristeilyt olivat jotakin sellaista, jota ei vielä vuosikymen sitten ollut uskallettu toivoakaan. Sitä paitsi Suomen pankki antoi yhäkin turisteille valuuttaa hyvin niukasti.

Sariolan risteilykirja tarjosi lukijalle päiväunia suuresta maailmasta, joka kuitenkin oli jo ainakin melkein tuon uuden rikastuvan suomalaisen ulottuvilla tai ainakin häntä yhä lähempänä. Mallorcan ja Kanarian saarten matkat olivatkin ennen pitkää jo keskituloisen kansan harrastus, yhä täynnä eksotiikkaa.

Eksotiikkaa ja suuren maailman kosketusta sisältyi jo tässäkin kirjassa usein mainittuihin juomiin ja muutamat vieraskieliset sanat kalskahtivat komeasti maassa, jossa kansan ylivoimainen enemmistö ei osannut yhtään vierasta kieltä eikä enimmäkseen osannut ääntääkään indoeurooppalaisten kielten monia perusäänteitä.

Risteily oli täynnä kiinnostavia elämyksiä, vaikka päähenkilö joutuikin välillä manailemaan sortumistaan alkoholiin, saman hän olisi voinut tehdä kotonakin.

Kuitenkin monet vaikutelmat pääsevät vain hieman muunneltuina kirjaan, johon tietenkin myös ympätään kekseliäs rikos. Se liittyy pröystäilevaan huijariin, joka myös tosielämässä ja vasta kirjan ilmestymisen jälkeen todella soittautui huijariksi. Niitä taisi sen ajan liike-elämässä ollakin aika lailla.

Suruton Sariola on lyhyt muistelmakirja, jossa kirjailija esittää usein muissakin yhteyksissä julki tuodun elämäntarinansa.

Opinnot jäivät kesken, ryyppy tuppasi jäämään päälle ja kapeaa leipää hankittiin milloin metsätöistä, milloin opettajana Lapissa ja sittemmin toimittajana Helsingin Sanomissa.

Kirjaviahan vaiheet olivat ja känniääliöiden yleiseen tapaan humalaisten seurueiden päähän pälkähti aina silloin tällöin tehdä jotakin mahdollisimman hullua, jolle voitaisiin sitten yhdessä nauraa.

Koulun seinäkartan käyttäminen puukonheiton maalitauluna kuuluu vielä normaaljärkisimpiin harrastuksiin. Lähtö ylikuormitetulla veneellä keskellä yötä saareen on sitten jo vähemmän hauskaa touhua, jossa yksi mies hukkuu, onneksi ei useampia.

Tuntemattomassa sotilaassa esiintyy muuan tavallisen suruton poika, joka taitaa olla alikersantti Hietanen. Rintamalla hän ei toki tee mitään hullutuksia, mutta ei myöskään ota vakavasti kaiken maailman saarnoja ja heränneitten kieltä käyttäen hän kuuluu niin sanottuihin suruttomiin eli maailman lapsiin.

Sariolan humalaiset toilailut, joihin hän tämän tästä jokaisen dipsomaanin tapaan sortui, eivät olleet mitään hauskoja muistoja herättäviä episodeja, vaan niin sanottu morkkis eli hyvinkin synkkä surullisuus vaivasi miestä  tämän tästä, kuten päiväkirja kertoo.

Muistelmissa kaikki on paremmin ja sopii tietysti esittää hurtin huumorin siivittämänä. Ei se kansansuosikin ja myyntitilastojen kuninkaan arki kuitenkaan surutonta ollut, lauluilla on hintansa, kuten toinen juoppo, Eino Leino totesi.

Kukin kirja kertoo jotakin omasta ilmestymisajankohdastaan ja lisää tietoa tästä näkökulmasta saa, jos lukee sen arvostelut. Sen jätän nyt tekemättä. Eivät nämä kirjat mitään huippua edusta missään suhteessa, mutta aikansa kelpo viihdettä ne ovat molemmat ja aikakauden leiman etsiminen niistä vielä puolen vuosisadan jälkeen viihdyttää sekin.

Viiniä ja ajattelua

 

Vapaahenkinen apotti

 

Anatole France, Apotti Coignardin ajatuksia. Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä ja julaissut Anatole France, Ranskan Akatemian jäsen. Tekijän luvalla ranskankielestä suomentaneet Eino Leino ja Eino Palola. Minerva 1920, 194 s.

 

Anatole France oli kirjailija, joka kaiketi ilmensi suomalaiselle 1800- ja 1900-lukujen taitteen älymystölle ranskalaisuutta tyypillisimmillään. Ranskahan oli sekulaarisen hengen ja antiklerikaalisen vapaamielisyyden kotimaa ja todellinen isänmaa. Francen (oik. Jacques Anatole François Thibault) teoksia suomennettiinkin melkoinen määrä.

Aikanaan France oli liberaalina hyvin suosittu ja jopa sensaatiomaisen vapaamielinen. Tämä ei estänyt sitä, että vuonna 1896 hänet valittiin Ranskan Akatemian ”kuolemattomiin”. Vanhoilla päivillään hän sitten liittyi Ranskan vasta perustettuun kommunistipuolueeseen.

Tämän nyt esillä olevan kirjan päähenkilö on kuvitteellinen apotti Jérôme Coignard ja tarina sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Apotti ei tässä tarkoita luostarin johtajaa, vaan sen sijaan ns. sekulaariseen papistoon kuulunutta henkilöä, joka elää kirkon laitosten ulkopuolella.

 Hänen mainitaan toimineen kirjastonhoitajana ja kaunopuheisuuden professorina, mutta esittäessään tässä aikansa Sokrateen roolia, hän on vain vailla vakituista työpaikkaa oleva filosofi, jolla on tapana istuskella kapakassa.

Kirjoittaja mainitsee kelpo apotin pitäneen ylvästelyä kaiken pahan suurimpana lähteenä. Kunnioittamisen aistia häneltä tosiaan puuttuikin, mutta sen sijaan rakkaus oli hänessä hyvin kehittynyttä, kertoo kirjoittaja. Vihaaminen ei taas onnistunut lainkaan. Iva, jota hän alinomaa harjoitti, oli lempeää ja suvaitsevaa.

Siinä meillä siis oli aikansa Sokrates, joka edeltäjiensä tapaan osasi nauttia myös suuresti kunnioittamistaan pöydän antimista, vaikka varattomuutensa takia sai siihen harvoin tilaisuutta, eikä asiaa valittanut.

Politiikkaan nähden abbé oli skeptinen: jos haluttiin tehdä ihmisistä hyviä, viisaita, vapaita, hillittyjä ja jalomielisiä, jouduttiin ikävä kyllä siihen, että heidät olisi kaikki tapettava.

Sen sijaan oli syytä tunnustaa tosiasiat: kun ihmisiä jouduttiin hallitsemaan, oli hyväksyttävä se, että he olivat pahankurisia apinoita. Kansanvalta oli sen mukaisesti kovaa orjuutta ja sitäkin oli syytä varoa.

Abbé käsittelee vuoron perään kaikkia sellaisia suuria asioita kuin valtiomiehet, hallitukset, tiede, armeija, kapinalliset, historia, ja oikeus. Kaikki ne riisutaan arvokkuudestaan ja osoitetaan joko naurunalaisiksi tai sitten vielä ikävämmiksi, suoranaisiksi pahuuden ilmentymiksi.

Niin sanottu oikeus ja sotalaitos ovat aivan ilmeisiä raakalaisuuden osoituksia, jotka eivät tosiasiassa ansaitse mitään kunnioitusta, selviää herttaisen apotin keskusteluista. Militanttia kapinallista hänestä ei kuitenkaan saisi millään, sillä hän ymmärtää myös kapinallisuuden pohjimmiltaan olevan pelkkää pinnallista vihaa ja pahuutta.

Tällainen kerettiläisyys sai aikaan sen, että peräti kaikki Francen teokset liitettiin katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon, millä tuskin tuohon aikaan oli paljon muuta kuin symbolista merkitystä.

Kelpo apotin puheet joka tapauksessa kuulostavat meidän aikamme ihmisen korviin lähinnä latteuksilta, mutta näin tuskin oli asia vielä silloin, kun tämäkin kirja julkaistiin.

Tämä apotti juo mielellään viiniä aina kun saa sitä eteensä. Sitä näyttää ainakin joskus jopa menevän aika lailla.

Kiinnostavaa onkin se, miten ranskalaisten suhde viiniin on muuttunut. Vielä minun nuoruudessani Ranska oli kaikkien märimpiä maita ja yhdessä Italian kanssa maailman johtava maa alkoholin kulutuksessa per capita. Suomeen verrattuna ranskalaiset imivät kuin sienet, muistaakseni noin 3-4 kertaa enemmän.

Tilanne on muuttunut ja se on muuttunut nopeasti. Nyt suuret alkoholin kuluttajat löytyvät pohjoisesta ja Ranska ja Italia ovat kohtuuden kannalla. Tosin ne yhdessä Portugalin kanssa ovat suurimpia viinin kuluttajia, mutta yhä harvinaisempaa on, että viiniäkään nautittaisiin joka päivä. Erittäin kiinnostavat tilastot löytyvät tästä: Wine Is Going Out of Style—in France - IEEE Spectrum.

Ennen asia oli toisin ja viini oli ranskalaisuuden tunnus ja kulmakivi: Le pain et le vin , leipä ja viini ne olivat Ranskan maan tärkeimmät antimet ja jokapäiväinen ravinto. Mehua ei juotu viinin sijasta, mikä kaiketi johtui yksinkertaisesti siitä, ettei se kauan säilynyt. Viiniä taas yleensä aina laimennettiin ruokapöydässä.

Luin muuten juuri Alphonse Daudet’n kertomuksen, jossa hän surkutteli köyhien tullimiesten surkeaa tilannetta: ruokajuomanakin heillä oli vain vettä. Olisipa edes noille nälkiintyneille lapsille ollut antaa aina silloin tällöin viiniä!

Mutta abbé Goignard onnekseen sai viiniä näköjään melko säännöllisesti. Hän olikin jo iäkäs ja tarvitsi sitä tavallista enemmän. Sivumennen sanoen, uusi alkoholisoitunut kulttuurimme on tehnyt erityisesti vanhuksista ahkeria viinin ja muidenkin alkoholijuomien litkijöitä, kuten tilastot osoittavat (ks. Europe is home to the world's heaviest drinkers. Which country drinks the most alcohol? | Euronews ).

Ei tuo suoraan sanoen hyvältä näytä, mutta lohtunamme on Ranskan esimerkki, joka osoittaa, että kokonainen kansakunta voi raitistua hyvinkin nopeasti ja jopa sellaisessa tapauksessa, jossa alkoholin jokapäiväisellä käytöllä on hyvin vahvat ja kunniakkaat perinteet.

Mutta tästä asiasta Anatole France enempää kuin hänen Jérôme Coignardinsakaaan eivät tulleet sanoneeksi halaistua sanaa. Heille se ei ollut mikään kysymys.

Mitä tulee tämän kirjan käännökseen, on se aika vanhanaikainen, vaikka aikaa on kulunut vain vaivaiset sata vuotta.

 

Mitkä kirjat ovat tärkeitä?

 

 

Kirjat tähtäimessä

 

Venäjällä tehtiin takavuosina ihan virallisiakin listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi tuntea tai lukea tai jotka muuten vain kuuluivat venäläisen kulttuurin koodeksiin. (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kirjalliset sankarit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sellaisille kirjoille on ominaista merkittävä kulttuurinen omaleimaisuus, vaikutusvalta tai yksinkertaisesti tekijän nerokkuus, joka ilmenee vaikkapa uudenlaisen sisällön tai käsittelytavan löytämisessä.

Myös lännessä tällaisia listoja on tehty ja niiden sisältö näyttää kertovan erittäin paljon siitä henkisestä miljööstä, jota vaikkapa joku muodikkaan vasemmiston lehti The Guardian edustaa (vrt. Vihavainen: Haun tärkeät ja suurenmoiset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Toki listoissa on vielä monenlaisia, osa edustaa vielä länsimaisen kulttuurin henkeä.

Kirja voi olla tärkeä monella tavalla. Jotkut ovat poikkeuksellisen hyviä jossakin mielessä, ensimmäisiä lajissaan tai vain poikkeuksellisen suosittuja aikanaan. Mutta tärkeä voi kirja olla myös yksinkertaisesti vain olemalla ennenkuulumattoman törkeä.

 Itse asiassa näyttää siltä, että nykyään jopa suurin osa kirjallisen suuruuden tavoittelijoista on jo kauan pyrkinyt pätemään juuri tämän kautta. Jopa Nobel-komitea, jonka tehtävänä on valita palkinnonsaaja ihanteellista suuntausta edustavien kirjailijoiden joukosta, on joutunut nöyrtymään tämän tosiasian edessä.

Törkeys on tietenkin aikaan ja kulttuuriin sidottu asia ja sen kriteerit muuttuvat nopeasti ja koko ajan. Vielä 1900-luvun alussa kuka tahansa tolvana pääsi loistamaan kirjoittamalla muutaman suorasukaisen lauseen normaalista ja jokapäiväisestä seksistä tai vaikkapa huussissa käynnistä. Ei siihen mitään erityisiä lahjoja vaadittu.

Nehän olivat aivan luonnollisia asioita, mutta eivät olleet kuuluneet kirjallisuuden piirissä käsiteltäviin. Miksi näin oli, on kiinnostava kysymys, josta ei tässä enempää.

Toki todellisen, aikakirjoihin jäävän mestarin tunsi 1900-luvulla vasta siitä, että hän enemmän tai vähemmän tarkoin kuvasi jotakin perversiota. Jo 1920-luvulla Aldous Huxleyn romaanihenkilö huokaili teennäisen kyllästyneenä, ettei Pariisista enää löydy kunnon heteroita noiden kaiken maailman Proustien ja Gide’ien jälkeen.

Mutta se nyt oli vasta alkua. Nykyinen kulttuurinen tilamme on tässä suhteessa kehittynyt edelleen samaan suuntaan ja luultavasti jo lähelle äärimmäisyyttä, kun ihmisiä voidaan vetää oikeuteen siitä, että he ovat julkisesti toistaneet valtauskontomme mukaisen, suoraan Raamatusta otetun arvostelman homoudesta.

Tämähän tarkoittaa yritystä kieltää Raamatun julkinen siteeraaminen ja sisältää erittäin mielenkiintoisen kulttuurisen viestin. Kyseessä ei ole mikään satunnaisen älykääpiön vahinko, vaan vakain tuumin tehty valtiollisen tason operaatio, johon osallistuu koko joukko korkeita virkamiehiä.

Dystopioissa kirjojen kieltäminen on keskeisellä sijalla, kun kulttuuria halutaan ohjata tiettyyn suuntaan. Itse asiassa tunnemme jo koko joukon näitä yrityksiä ihmisen tietoisuuden muuttamiseksi ja uljaan uuden ihmisen rakentamiseksi.

Pohjois-Koreassa tämä jatkuu juuri tälläkin hetkellä voimaperäisenä valtiollisena toimintana. Meillä ollaan vasta prosessin alussa, mutta valtio on jo täälläkin värvätty toimintaan mukaan, vaikka varsinainen, laajamittainen työ toki tehdään vähälahjaisten kulttuuritoimittajien ja typerien mediapersoonien toimesta ja tietenkin hyvässä uskossa, bona fide.

Suuntaus on selvä ja sen päämääräksi voidaan ajatella sellaista täysin oloutettua (vrt. Huxley, Uljas uusi maailma) ihmistä, joka on oppinut luopumaan niin sanottujen arvoarvostelmien (50-lukulainen käsiteuutuus) tekemisestä ja haluaa jättää tämän tehtävän luottamiinsa pätevämpiin ammattilaiskäsiin.

Tiedämme, että tällaisen ihmisen on oltava uskonnoton (poikkeuksena islam, koska suvaitsevaisuus), kosmopoliitti ja antinationalisti (poikkeuksena urheilu, koska jotain elämää suurempaa tarvitaan), seksuaalisesti kaikkiruokainen ja mikäli mahdollista pervo (queer) ja täydellisen suvaitsevainen (non-judgmental) sikäli kuin asia koskee kaikkea poikkeavuutta fetisismistä himomurhaamiseen.

Toisaalta hänen on oltava altis pöyristymään asioista, jotka on julistettu kauheiksi ja ennen muuta ankaran tuomitseva traditionaalisiin arvoihin, vääriin ajatuksiin, sanoihin ja töihin nähden.

Näitä latteuksia nyt on sinänsä turha mainitakaan, eikä niillä älymystön piirissä ketään säikytellä, mutta koska prosessi on niin sanotun kulttuurin vitkan takia alatasolla vielä pahasti kesken, on liikkeellä yhä paljon menneisyyden jäänteitä, perežitki prošlogo, kuten Neuvostoliitossa oli tapana sanoa.

 Menneisyyden jäänteet voidaan ehdollisesti jakaa materiaalisiin ja henkisiin. Materiaalisella puolella voimme nähdä vanhentunutta rakennuskantaa, jossa ruumiillistuvat menneiden yhteiskuntien kehittymättömät arvot ja ihanteet, antiikin temppeleistä goottilaisiin kirkkoihin.

Nykyaikainen teräksen ja lasin Corbusier/ Bauhaus-särmiö on niistä yhtä kaukana kuin Richardsonin Pamela on Henry Millerin teoksista.

Mutta tärkeimpiä jäänteitä ovat kirjat ja niiden tuhoaminen tai eliminointi muulla tavoin on kulttuurimme edistyksen kannalta keskeinen tehtävä.

Kirjastoissamme oli sodan jälkeen vielä kauan ns. myrkkykaappeja, joissa säilytettiin vahingollisia ja vaarallisia kirjoja. Ne ovat taas tarpeen ja saattaa olla, että niiden käyttö on jo aloitettu, alan ihmiset tietävät paremmin.

Kun korkeimman oikeuden tuomio tuosta suuresta raamattuprosessista viimein saadaan, selvinnee, onko mahdollista ja laillista pitää Raamattua yleisesti saatavilla. Suuri ongelma ovat kotiraamatut, mutta luultavasti niiden kerääminen kierrätykseen ekologisiin syihin vetoamalla on helppo tehtävä. Eihän niitä käytännössä kukaan lue.

On kyllä osoittanut aikamoista pelisilmää käydä suoraan juuri Raamatun kimppuun maassa, jonka väestö oli lähes sataprosenttisesti luterilaista vielä sukupolvi sitten. Tässä ehkä näemme suuren strategisen ajatuksen: päälle vaan, kun ne eivät uskalla tätäkään puolustaa, niin ei sitten enää mitään muutakaan.

Mutta Raamattu on vain yksi kiellettävä kirja uuden totalitarismin ajatellussa luettelossa. Mitä siihen kannattaisi ensi sijassa lisätä, mikäli haluaa edistää tuota tuntemaamme asiaa mahdollisimman tehokkaasti?

Itse asiassa kaikki länsimaisen kulttuurin klassikot ovat enemmän tai vähemmän täynnä misogyniaa, homofobiaa, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa, nationalismia, rasismia ja kaikkia mahdollisia muitakin vanhentuneita asenteita (mitkäpä asenteet eivät olisi vanhentuneet jo noin 50 vuodessa?). Itse asiassa kaikki 30 vuotta vanhempi kirjallisuus on syytä tuhota ja sitähän kirjastot jo tekevätkin.

Koska kaikkea ei sittenkään ainakaan heti voida tuhota, koska kohde on hajautettu miljooniin koteihin, voitaisiin ehkä ainakin valita tuhoamisessa noudatettavaksi malliksi muutama teos, jossa ideologiamme kannalta epäsuotavat asiat tulevat korostetusti esille, esitetään ihannoidussa tai houkuttelevassa valossa, luonnollisena asiana tai muuten virheellisesti.

Tässä pelkästään muutama suomalainen esimerkki:

Nationalismi: Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas

Patriarkaalisuus: Täällä Pohjantähden alla; Kalevala; Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (missä sisaret?)

Misogynia: Hannu Salama, koko tuotanto; Eino Leino, Helkavirsiä (nainen ylistämällä alistettuna objektina)

Misantropia: Joel Lehtonen, Henkien taistelu, Punainen mies, Sakris Kukkelman

Rasismi: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema; Tuntematon tekijä, Tiernapojat (m-sana mainittu)

Ageismi: Mika Waltari, koko tuotanto (nuoret sankarit)

Ableismi: Urho Karhumäki, Avoveteen, koko urheilukirjallisuus

No, näitähän on loputtomasti jo pelkästään suomalaisessa kirjallisuudessa. Koko läntisessä maailmassa on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan tehty valtavaa työtä vahingollisten kirjojen lukemisen estämiseksi tai vähintään niiden sisällön muuttamiseksi.

Kukapa ei olisi kuullut, mitä tapahtuu Amerikassa Twainin, Mitchellin, Beecher-Stowen ja monen muun teoksille. Länsinaapurissa on jyrän alle joutunut ainakin Astrid Lindgren ja lienee muitakin. Meillä toistaiseksi vain maalaismaisesti olla möllötetään suu auki, mutta antaas olla, jahka toimeen, tota, tartutaan.

 

 

 

Poliittisen korrektiuden lähteillä

 

Kohti pluralismin loppua eli sallitun rajojen kiristyminen

 

Jokainen yhteisö on perinteisesti asettanut tiettyjä rajoja jäsentensä toiminnalle. Ennen muinoin, kun yhteisöjen legitimiteetti vielä perustui jonkin tietyn ylivallan tunnustamiseen, oli sen esittämän tarinan loukkaaminen tabu. Uskonnon, hallitsijan tai ideologian uhmaajaa odotti usein kaikkein suurin rangaistus.

Sosiologisessa syntymyytissä kerrotaan, että sitten kehityttiin: lisääntyneen yhteiskunnallisen vaihdon ja kohonneen elintason myötä siirryttiin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa kaikki yhteisön jäsenet joka tapauksessa halusivat pysyä sen jäseninä ilman pakkoakin.

 Silloin he tekivät sen oman rationaalisesti ymmärretyn etunsa takia, ja niin syntyi pluralistinen yhteiskunta, joka oli niin sanotusti orgaanisesti solidaarinen. Se saattoi kaikin mokomin sallia kaikki mahdolliset mielipiteet, nehän nyt olivat pelkkää rikkautta. Näin saattoi itse kukin sanoa kaikkein hullunkurisimmistakin oppisuunnista. Jokin puolue saattoi ihan vapaasti vaatia ja puuhata vaikka väkivaltaista vallankumousta, jokainen tiesi, ettei kukaan tosissaan sellaiseen ryhtyisi.

1960-luvun sosiologiassa oppi niin sanotusta orgaanisesti solidaarisesta yhteiskunnasta eli vahvana ja uskottiin, että ennen pitkää ei kukaan enää kiinnittäisi huomiota siihen, minkä värinen tai tapainen oli se henkilö, jonka kanssa he yhdessä loivat ja vaihtoivat aineellisia ja aineettomia sosiaalisia hyödykkeitä.

Sanan ja ajatuksenvapaus oli orgaanisesti solidaarisessa yhteiskunnassa rajoittamaton ja jokainen sai tulla autuaaksi omalla uskollaan. Sitä nyt ei vain ollut lupa pakottaa toisille. Ajatusta ei kenelläkään ollut tietysti oikeutta yrittääkään kahlita. Ihmisellä oli oikeus ja velvollisuuskin käyttää järkeään, uskaltaa tehdä se. Kantin lausuma sapere aude! oli tämän asian ylpeä tunnus.

Jokainen antoi tässä uudessa uljaassa yhteiskunnassa muille kykyjensä mukaan ja sai itselleen, ellei nyt tarpeidensa mukaan, niin joka tapauksessa niin paljon, kuin hänelle voitiin kohtuudella yhteisestä hyvästä luovuttaa. Tämä ei nyt ihan ollut sitä Marxin ja Engelsin ajattelemaa kommunismia, mutta ei se siitä mahdottoman kaukanakaan ollut.

Ammoisesta kasarmiyhteiskunnasta, joka vaati kaikilta yhdenmukaisuutta, oltiin joka tapauksessa yhtä kaukana kuin tuon ajan kommunismin nimeen vannovista yhteiskunnista. Juuri nehän ne käytännössä elivät menneiden vuosisatojen tapaan ja pyrkivät valvomaan kansalaistensa elämää kaikkialla, myös ajatusten ja sanojen tasolla.

Tällaista se ajattelu oli vielä jokunen vuosikymmen sitten. Jos vapaassa yhteiskunnassa oli tabuja, täytin sallimattomia asioita, niin ne koskivat sensuuria ja mielipidevainoa.

Mutta nyt tilanne on radikaalisti muuttunut, kuten jokainen voi päivittäin todeta. Tuolla muutoksella takaisin yhä laajemmalle ulottuvaan sensuuriin ja puhumisen ja ajattelun tabuihin on enemmän tai vähemmän selvä korrelaatio tietokoneistumiseen ja internetin ja somen yleistymiseen, mutta eiväthän ne sitä selitä. Muutos oli alkanut jo ennen netin tuloa ja sen juuret ovat luultavasti hyvinkin kaukana.

Poliittinen korrektius, PC on yhtä amerikkalainen kuin omenapiirakka. Se on syntynyt sen maan olosuhteista ja tarpeista, se alkoi rajoittamattoman sanan- ja ajatuksenvapauden oloissa ja on nopeasti edennyt yhä kauemmas kohti orwellilaista totalitarismia.

Asiasta alettiin puhua 1980-luvulla ja silloin se näytti merkitsevän lähinnä hienotunteisuutta, jota kohteliaasti käyttäytyvän oli syytä osoittaa tiettyjä ryhmiä kohtaan. Ennen pitkää se kuitenkin muuttui ortodoksiaksi, jolla oli selkeät käskynsä ja kieltonsa ja joka häpeilemättä pyrki kahlehtimaan sanan- ja jopa ajattelun vapautta. Julkinen puhe vaadittiin sopeutettavaksi kaikkein tyhmimpien tasolle.

Ajatuksen sisäistäneet -ja sehän on jo kauan kuulunut ns. älymystön nykyisiin pääsyvaatimuksiin- ovat oppineet tarkoin rajoittamaan ajattelunsakin noiden sääntöjen mukaan.

On liioittelua sanoa, että ilmiö olisi Amerikassakaan laadullisesti aivan uusi ja ennen tuntematon. Jo Tocqueville havaitsi USA:ssa vallitsevan sellaisen mielipidediktatuurin, jollaista eivät vanhan mantereen tyrannit voineet toivoakaan pysyvänsä perustamaan (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)  ).

Kuitenkin myös Amerikassa vallitsi sangen merkittävä henkinen vapaus vielä pari vuosikymmentä sitten. Miksi nyt on painuttu yhä syvemmälle epä-älylliseen sensuurimentaliteettiin ja jopa sen karikatyyrimuotoon, woketukseen, on kiinnostava kysymys. Ainakin ilmiön kehitys näyttää liittyvän amerikkalaisen yhteiskunnan yleiseen rappioon myös sosioekonomisella tasolla.

Nykyisellä roskajournalismin tuottamalla kansallisella kriisillä on joka tapauksessa myös meillä vahvat juurensa nimenomaan poliittisessa korrektiudessa, jonka olemme saaneet tuontitavarana. Kun asia tuli taas päivänpolttavaksi, päätin vilkaista mitä olen siitä aiemmin tullut sanoneeksi.

Tässä pari näytettä siitä, jos kiinnostaa:

 

 

torstai 8. tammikuuta 2015

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Amerikassa keksittiin takavuosina uusi käsite täyttämään ajankohtaista tarvetta. Kyseessä oli poliittinen korrektius.

Kun USA tunnetusti koostuu erilaisista etnisistä ryhmistä, joilla on merkittävä sisäinen koheesio ja joiden suosiota kaikki poliitikot joutuvat kalastelemaan, tuli siellä välttämättömäksi karttaa julkisessa puheessa sanomasta mitään sellaista, joka olisi antanut jollekin ryhmälle aihetta älähtää.

Tässä ei tietenkään asian totuusarvolla ollut mitään tekemistä ainakaan siinä mielessä, että toden puhuminen olisi ilman muuta ollut sallittua. Vanha kasku kertoo miehestä, jolle hänen kaverinsa tuli sanomaan: ”Tiedätkö, että tuo Kankkunen kiertelee kylillä kertomassa sinusta kaikenlaisia valheita”? Tähän puhuteltu vastasi, että valheita sai hänen mielestään kertoa mielin määrin, mutta jos Kankkunen rupeaisi tosia kertomaan, niin saisi kyllä turpaansa…

Näinhän asia juuri on myös poliittisen korrektiuden kanssa. Ei kysymys ole mistään kohteliaisuudesta ja käytöstavoista, vaan siitä, että jotkut asiat ovat kiusallisen tosia ja siksi niistä ei saa sanoa mitään. Korkeintaan sopii valehdella, etteivät ne pidä paikkaansa.

Muuan klassinen esimerkki on roturyhmien väliset älykkyyserot. Tieteellinen ajattelu edellyttää, että kaikki hyväksyttävästi suoritettujen tutkimusten tulokset on hyväksyttävä. On toinen asia, miten ne selitetään ja esimerkiksi älykkyystutkimusten kohdalla voidaan ilman muuta lähteä siitä, etteivät ne sellaisenaan kuvaa esimerkiksi perinnöllisiä ominaisuuksia. Siitä huolimatta ne kuvaavat kyllä tilannetta mittaushetkellä.

Koska yleinen normaali säädyllisyys, jolla ei ole poliittisen korrektiuden kanssa mitään tekemistä, edellyttää, ettei ihmisen arvo mitenkään voi riippua hänen älykkyydestään, voisi kuvitella, että tässäkin asiassa voitaisiin dataan suhtautua yhtä kylmästi kuin kaikkiin muihinkin tutkimustuloksiin.

Tämä olisi kuitenkin paha virhe Amerikassa ja koska se on virhe siellä, on se sitä myös kaikkien Amerikkaa apinoivien keskuudessa. Siksi se on sitä myös meillä täällä Suomessa.

Yhteiskunnassa on tietenkin paljon erilaisia ryhmiä ja aineksia ja meilläkin on jostakin syytä viime aikoina syntynyt yhä suurempia ja tiiviimpiä ryhmäkuntia, joilla on omat uskomuksensa ja tabunsa. Toisin kuin vielä jokunen vuosikymmen sitten, nämä ryhmät eivät suinkaan keskity vaalimaan omia arvojaan omassa keskuudessaan, vaan vaativat, että koko muun yhteiskunnan on niitä kunnioitettava.

Tämä on aika kummallinen vaatimus sellaiselta ainekselta, joka on vapaaehtoisesti ja tyhjin käsin saapunut toiseen maahan ja nauttii täysin määrin niistä antimista, jotka siellä on rakennettu sukupolvien työllä. Yleisen säädyllisyyden katsottiin vielä takavuosina estävän moisten vaatimusten esittämisen. Eihän vieraaseen taloon sovi mennä elämään omilla säännöillään. Poliittinen korrektius kuitenkin näkee asiat aivan toisin. Sen ilmaantuminen Eurooppaan onkin erittäin kummallinen ilmiö, joka vaatii selitystä ja uskon, että jäljet on helppo löytää.

Itse ideahan on peräisin Amerikasta, jossa koko yhteiskunta on alusta saakka perustunut erilaisten ryhmien ja ryhmäetujen huomioimiseen eikä mikään ryhmä ole voinut perustellusti vaatia itselleen isännän asemaa lukuun ottamatta intiaaneja, joiden kohtalon tunnemme. Sitä paitsi neekeriorjuuden perintö painaa amerikkalaisten omaatuntoa syystä tai syyttä ja sen pohjalta on ollut helppo konstruoida näkemyksiä rakenteellisesta sorrosta, jonka alaisia mustat yhäkin ovat. Koska yksi sosiaalinen konstruktio ei ole tolista huonompi ja kaikki ne ovat viime kädessä imaginäärisiä, olisi asian totuusarvon penääminen yhtä tyhjän kanssa, ellei pahempaa.

 Vähemmistöistä on siis tehty uhreja ja uhriuteen liitetään nykyään aina erioikeuksia, hyveellisyyttä ja muuta vastaavaa. Se näyttää edellyttävän, että itse asiassa mustien pitäisi Amerikassa olla johtavassa asemassa ja kun näin on vain poikkeustapauksissa, syyllistetään siitä kaikkia muita paitsi mustia itseään.

Meillä tällä ajattelulla ei pitäisi olla minkäänlaista pohjaa, mutta irrationaalisia latujaan kulkeva radical chic on toki aina löytänyt tiensä myös tänne ja saanut täällä karikatyyrisiä muotoja. Mitenkäs se Eino Leino siitä kyltyyristä sanoikaan…

Mutta näin on käynyt ja kun älymystön valittu aines on nähnyt paljon vaivaa välittääkseen näkemyksensä myös maahanmuuttajille, ei ole ihme, että nämä ovat ottaneet viestin vastaan. Muutamien vuosien takaisessa pilakuvajupakassa aktivoituivat myös meidän muslimimme, jotka osoittivat mieltään Suomessa suomalaisille sen johdosta, että tanskalaisessa, tanskalaisille suunnatussa lehdessä oli esitetty pilakuva heidän profeetastaan. Valtiovalta ymmärsi asian ja pyysi tapahtunutta anteeksi.

Näin oli meilläkin julkisesti ja arvovaltaisesti avattu pitkä tie, jota siis ei kuljeta suomalaisen kulttuurin ehdoilla, vaan lähdetään siitä, että se on sovitettava pienen vähemmistön omiin tabuihin ja myytteihin.

Tämä ei toki ole ainut esimerkki. Meillä, kuten muuallakin Euroopassa on taannuttu siihen tilanteeseen, että kohti loistavaa tulevaisuutta kuljetaan nimenomaan maamme tyhmimmän ja primitiivisimmän eikä sen etevimmän ja pystyvimmän aineksen ehdoilla. Tämä ei koske vain kansallisia ryhmiä, poliittisessa korrektiudessa tyhmyys on kaikilla aloilla suosituimmuusasemassa.

Julkisuudessa ei sovi esittää näkemyksiä, kuvallisesti tai sanallisesti, jotka voisivat esimerkiksi loukata niitä, joiden maailmassa vallitsee maagis-keskiaikainen näkemys siitä, että jotkut kuvat tai sanat sellaisenaan voisivat loukata jumaluutta. Tämä siitä huolimatta, että kukaan ei pakottaisi uskovaisia niitä katsomaan tai kuulemaan.

Hyväuskoiset mahtanevat kuvitella, että tämä uusi, korrekti kulttuuri on tie kansanryhmien harmoniseen yhteiseloon tai vähintäänkin rinnakkaiseloon. Juuri tällä ja vain tällä tavalla rakennamme onnellisen tulevaisuuden, jossa vallitsee orgaaninen solidaarisuus ja keskinäinen kunnioitus ja rakkaus, jossa hyvä palkitaan hyvällä ja moninaiset arvot kukoistavat limittäin ja lomittain.

Mutta näinhän meillä ajateltiin myös ns. reaalisosialismista eikä älymystö korviaan lotkauttanut, kun sille sanottiin, että sitähän on jo kokeiltu. Mutta myös monikulttuurisuutta on jo kokeiltu ja kokemuksista kannattaa ottaa oppia ja vakavasti keskustella.

Aina uudelleen kannattaa tietenkin esittää itse peruskysymys: milloin hallitus teettää selvityksen siitä, millä tavalla maahanmuuttoa olisi rajoitettava, että vältyttäisiin sen Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Englannissa ja muissa maissa aiheuttamilta lieveilmiöiltä. Entä millaisia muita toimenpiteitä voitaisiin tehdä ei-toivottavan kehityksen estämiseksi, mitä ne maksavat ja milloin ne aiotaan tehdä? Vastaamatta ei voida jättää sillä perusteella, ettei koko kysymystä muka ole.

Mutta tietysti meidän on nyt ja tästä eteenpäin elettävä siinä monikansallisessa yhteisössä, joka tänne on jo syntynyt ja kannattaa miettiä, miten kaikki osapuolet parhaiten pystyvät ajan mittaan selviytymään yhdessä ja rakentamaan täällä suomalaista kulttuuria.

 On selvää ettei onnelliseen tulevaisuuteen voida päästä laput silmillä ja vain luottaen siihen, että kaikki käy varmasti hyvin, kun toimitaan hyvässä uskossa, primitiivisyyttä kumarrellen ja tyhmimpien ehdoilla. Anteeksipyytelyä on jo kokeiltu monessa maassa ja nollatoleranssi tuskin toimii. Ei se ole toiminut Ranskassakaan. Luulenpa, että meillä on hautumassa tulevaisuuden haaste, josta kunnialla selviytyminen on suurimpia kansallisia tehtäviämme kautta aikojen.

 

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 9.33 23 kommenttia:   

tiistai 6. syyskuuta 2011

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

 

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

Korrektisuus eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia.  Lujuuslaskelmat voivat olla oikeita eli korrekteja, samoin oikeinkirjoitus. Näissä asioissa korrektisuus on luonteeltaan absoluuttista ja se on riidattomasti todettavissa. Korrekti käytös on vaikeampi asia, puhumatta siitä, että kenelläkään ei edellytetä olevan korrektia makua, vaikka hyvästä mausta puhutaankin. Korrekti käytös on sopusoinnussa vallitsevien käytöstapojen kanssa. Sana viittaa tässä yhteydessä myös muodollisuuteen, jopa onttouteen. Jos ollaan hyvin korrekteja, pysytään myös läheisyyden piirin ulkopuolella.

Entä poliittinen korrektisuus? Se tietenkin tarkoittaa, että asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta. Koska politiikassa ei voida olla samassa mielessä korrekteja kuin matematiikassa, on myös poliittinen korrektius moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä. Olisi peräti typerää etsiä poliittisesta korrektisuudesta totuutta, hyvyyttä,  kauneutta tai yleensä mitään pysyvää. Se on politiikan funktio.

Tämä ei tarkoita, että poliittinen korrektisuus olisi sinänsä pahaa tai vahingollista, sillä voi hyvinkin olla myönteinen tehtävä omassa rajallisessa ajassaan. Muiden aikakausien kannalta se kiinnostaa vain tutkimuskohteena. Kun poliittinen korrektisuus on aikansa elänyt, on sen arvo mennyt täydellisesti ja kokonaan. Se kelpaa vain historiaa ymmärtämättömien harjoitusmaaliksi, osoittamaan heidän oletettua älyllistä ja moraalista erinomaisuuttaan, he kun pystyvät nousemaan sen yläpuolelle post festum. Tämä ei tosin ole erityisen vaativa tehtävä. Jo Paasikivi pilkkasi asiaa kabareelaulun sanoin:

Jag fattar inte just så snart, men det är underbart

hur efteråt blir mig allt så klart!

 

Suomettuminen oli tyypillistä poliittista korrektisuutta. Suomi oli menettänyt noin satatuhatta ihmishenkeä kahdessa sodassa, joiden ainoa syypää oli sangen uskottavan selityksen mukaan Neuvostoliitto. Neuvostoliiton täytyi sitä paitsi katsoa yrittäneen noissa sodissa valloittaa Suomen ja alistaa se pakkovaltaan, jonka vallitessa olisi tuhottu kansallisen kulttuurin ja sitä kantavan eliitin lisäksi niin poliittiset ja juridiset vapaudet kuin myös uskonto ja jopa koti sen perinteisessä mielessä. Kaiken kukkuraksi naapuri saarnasi ehdottomana totuutena ilmiselviä valheita ja julisti mielettömästi olevansa maailman vapain, kehittynein ja ainakin pian myös vaurain valtio.

Tämän hölynpölyn uskominen onnistui aikanaan vain henkisesti takapajuisille tai muutoin tasapainottomille aineksille, muun muassa osalle älymystöä. Se suomalaisen älymystön valtaosa, jolla oli omakohtaista kokemusta itäisestä naapurista, pysyi sen sijaan sen houkutuksille immuunina ja sama koski myös valtaosaa muita kansankerroksia. Näin oli asia 1960-luvulle saakka.

Sodan jälkeen Suomi joka tapauksessa oli yhä vaarassa. Muiden samassa asemassa olleiden maiden kohtalolta sen pelasti reaalipolitiikka. Talvisota oli ollut kova reaalipolitiikan oppitunti ja jatkosodan aikana siitä oli tullut politiikan peruskauraa..

Niinpä kaukonäköinen Paasikivi ja hänen hyvä oppilaansa Kekkonen saattoivat jatkaa totuttua tietä nähdessään pelastuksen siinä, että heitettäisiin syrjään moraaliset näkökohdat ja lainausmerkeissä ”liittouduttaisiin” sen kanssa, mitä ei voitu voittaa.  Paasikivi valitteli sitä, että Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen ja otettava vastaan moitteita, joita se ei suinkaan ansainnut. Neuvostoliitosta ja sen politiikasta ei sen sijaan saanut sanoa totuutta. Tällainen totuudesta erkaneminen voisi pitemmän päälle tappaa kansan sielun, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä ja sitä paitsi sodanaikainen rokotus kommunismia vastaan toimi toistaiseksi varsin hyvin. Vasta uuden, sotaa näkemättömän sukupolven maailmassa poliittinen korrektisuus ja totuus kävivät mahdollisiksi sovittaa keskenään.

Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Tapahtunut mullistus oli erittäin merkittävä.  Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine. Niitä ilmoittautuikin vain pari. Luultavasti oli hyvä, etteivät ainakaan olleet enemmistönä.

Mikäli ihminen kannatti molemminpuolisesti edullisia hyviä naapuruussuhteita, hän pysyi hiljaa asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokainen tiesi, ettei neuvostopropaganda varsinaisesti ollut totta, mutta monien mielestä se oli totuuteen verrattavaa ja suuren enemmistön mielestä sen kritisointi oli sopimatonta, epäkorrektia. Tylsä totuudenmukaisuudesta jankkaaminen ei ollut suosiossa. Jokainen tiesi, että Neuvostoliitossa oli ns. ongelmia ja monet olivat varmoja, etteivät heidän näkemänsä asiat olleet merkityksettömiä yksittäistapauksia. Mutta typerä totuuden vaatiminen oli epäsuosiossa sekä moraaliseksi että älylliseksi alamittaisuudeksi leimattuna.

Kummallista kyllä, ”neuvostovastaisuuden” vastustamisesta tuli meillä miltei kansalaisuskonto, vaikka maamme ei kuulunut Neuvostoliittoon. Puolivirallisen valtioideologian mukaan julkinen neuvostovastaisuus merkitsi asettumista niiden rintamaan, jota halusivat vaalia sodan ja verenvuodatuksen perinteitä, jotka juoksuhaudoissaan hautoivat vihaa ja kukaties vaikkapa revanssia tulevassa suursodassa. Se merkitsi kaiken sen myönteisen halventamista ja torjumista, jonka ystävälliset naapurisuhteet ja rauhanomainen rinnakkaiselo tarjosivat. Neuvostokansan valtavat kärsimykset ja urotyö fasismin lyömisessä olivat objektiivisesti ottaen tällaisen henkilön pilkan ja panettelun kohteena, vaikka hän ei mitään niistä sanoisikaan, sillä asiat kytkeytyivät toisiinsa aivan tietyllä logiikalla, joka ei ollut neuvostovastaisten rienaajien määriteltävissä. Kaikki tämä oli tietenkin poliittisesti virtaviivaistettua totuuden tulkintaa, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Neuvostoliittoa kritisoivan henkilön ajattelun kanssa. Mutta sen omaksuivat melkein kaikki, sitä noudattivat melkein kaikki ja, mikä hulluinta, melkein kaikki myös melkein uskoivat, että totuuden sanominen oli itse asiassa moraalitonta. Siitähän kärsivät Suomen etu ja kansojen keskinäinen luottamus. Ja luottamuksen puute oli sentään maksanut pelkästään suomalaisille satatuhatta ihmishenkeä ja naapureille vieläkin enemmän.

No, sapienti sat, jokainen ymmärtää, että myös nykyisen poliittisen korrektisuuden voi nähdä suomettumisen analogiana. Suomettuminen ei ollut pelkästään negatiivinen ilmiö, se ei ollut pelkkää valehtelua, kuten typerästi kuvitellaan. Se oli paljon enemmän: miellyttävien ja hyvien asioiden varjolla siinä korotettiin epätotuus totuudeksi ja viekkaus viisaudeksi. Häiriköitä paheksuttiin oikeasti. Poliittinen korrektisuus ei perustu tyhmyyteen, vaikka se auttaakin sen omaksumisessa. Myös älyllisesti merkittäviä suorituksia saatiin  nähdä sen puolustamisessa. Omana aikanaan poliittinen korrektius eli valtavirran poliittinen kulttuuri on merkittävä voima, joka matkaan saattaa historiallisia muutoksia. Ryssäviha oli aikanaan huomattava virtaus, jolla saattoi historian viekkaassa suunnitelmassa olla myönteinenkin antinsa ja sama koskee suomettumista, jonka huomassa vapauduttiin tuosta moraalisesti arveluttavasta perinnöstä älykkään reaalipolitiikan ja aidon hyväntahtoisuuden, mutta myös likinäköisen typeryyden ja alhaisen opportunismin myötävaikutuksella. Suomettuminen, jonka ytimessä oli sovinto Neuvostoliiton kanssa, oli joka tapauksessa kansallinen saavutuksemme, josta aidosti ylpeiltiin.

Ja nyt. parinkymmenen vuoden jälkeen, kaikesta tästä ei ole mitään jäljellä, sikäli kuin asia koskee Neuvostoliittoa. Tämä tietenkin johtuu siitä, ettei Neuvostoliittoakaan ole ja sen hyysäämistä on helppo pilkata.  Mutta ellei historia ole loppunut, saa kansamme vielä uuden näkökulman myös nykyiseen poliittiseen korrektisuuteemme. Sillä se ei ole moraalista korrektisuutta eikä se etsi totuutta, hyvyyttä eikä kauneutta, vaan poliittista tulosta tietyn kaavan mukaan ja tämä kaava on aikaansa sidottu uskomusten järjestelmä, jolla todennäköisesti on oma elinkaarensa, Sen jälkeen on sen vuoro menettää arvonsa. Pilkkaajat saattavat jo teroitella kirveitään.

Lähettänyt Timo Vihavaine