Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle medinski. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle medinski. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

keskiviikko 28. lokakuuta 2026

Jo muinaisina aikoina

 

Siis mikä olikaan vanhaa perua?

 

      Tiettyinä kriisikausina ihmisten kyky järkevään ajatteluun heikkenee ja saattaa kerrassaan sammuakin. Silloin löytyy tilausta kaikenlaiselle hokkuspokkus-maailmanselitykselle, jossa kysyjä saa aina luotettavasti samoja turvallisia vastauksia tarpeensa mukaan ja jopa todella yrittämättä.

      Kansallisen regression edistymistä on kuitenkin ollut varsin kiusallista seurata ja ainakin minut sen totaalisuus on yllättänyt.

     Luulen, että asia liittyy myös siihen yleiseen älylliseen ja moraaliseen alamäkeen, joka on ollut länsimaisen sivilisaation maissa viime vuosikymmeninä nopeaa. Nyt kaikki on väännettävä rautalangasta ja sillä tavalla saadut suuret historian yleisavaimet koetaan hyvin palkitsevina ja myös nerokkaina.

      Olemme jälleen tulossa taaperoiden maailmaan, jossa oleellista tai edes sallittua ei ole kriittinen ajattelu, vaan oikean mielentilan saavuttaminen, olipa kyseessä sitten maailman pelastaminen ilmastonmuutokselta, etuuksien vaatiminen kaikkivaltiailta herroilta tai pöyristyminen milloin mistäkin pätevästä syystä. Joistakin asioista on suotavaa pöyristyä mahdollisimman usein, mielellään päivittäin.

     Olisi tietenkin outoa, mikäli sangen kurjaan tilaan itsensä hölmöillyt Venäjä ja sen alaston voimapolitiikka olisivat poikkeus säännöstä. Selvyyden vuoksi sanon, että vastustan ja paheksun sen hyökkäystä Ukrainaan, kuten myös paheksun holokaustia, holodomoria ja kaikkea muutakin joukkotuhontaa. Pöyristyn myös syvästi niiden puolustelusta.

     En kuitenkaan tunne, että tämä tai mikään muukaan seikka vapauttaisi minua ajattelemasta historiaa monimutkaisempana asiana kuin vain yhden tai kahden abstraktin periaatteen ilmentäjänä. Menneisyys on monimutkaisempaa kuin olemme taipuvaisia ajattelemaan.

     Meidän on helppo löytää historiasta ”todisteita” mille tahansa, mutta niiden arvokin yleensä sitten on mitä tahansa (vrt. Vihavainen: Haun mills tulokset ).

     Pistin edelliseen blogiin linkin tähän nyt julkaistavaan, mutta se toimii vain Blogger-versiossa ja harva viitsinee niitä viitteitä vilkaista. Niinpä siis tässä se taas:

 

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

      Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta.

       Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

       Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

       Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

       Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

      Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

      Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

      Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa. Ehkä pystymmekin kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen.

       Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

       Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

      Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

       Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan. Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

      Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

      Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

       Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

       On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

       On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee. Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

       Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti. Mutta asialla on kaksi puolta.

       Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

       Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

       Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

       Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

       Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

       Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin    .

       Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin. Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

      Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

       Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

     Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

     Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

     Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!

 

 

 

torstai 16. heinäkuuta 2026

Intelligentti

 

Venäläinen intelligentti

 

Д.С. Лихачев, Раздумья о России. «Логос» 1999, 666 с.

 

     Otsikossa ei ole virhettä. Venäläiset kutsuvat älymystönsä eli intelligentsijan jäseniä nimellä ”intelligent” (интеллигент), joka ei siis ole ”älykkään” (intelligentnyi) synonyymi. Se, joka käyttäytyy ”intelligentin” tavoin ei toimi ”älykkäästi” (интеллигентно), vaan ”по-интеллигентски».

    Suomalaisena ja yleensä läntisenä vastineen voisi käyttää sanaa ”intellektuelli”, mutta arvonsa tuntevat venäläiset korostavat aina, etteivät ne ole synonyymejä. ”Intellektuelli” on länsimainen käsite, josta puuttuvat monet sellaiset ominaisuudet, joita ilman ei kukaan voi olla ”intelligent”.

     Tuohon hiukan mystiseen käsitteeseen liittyy hyvin vahvasti moraalinen ulottuvuus, mutta myös tapojen ja koko ihmisen sisäisen elämän hienostuneisuus, joka erottaa ”intelligentin” erityisesti siitä laumasta, joka on karkeaa ja alkeellista, eikä ajattele omilla aivoillaan. ”poroporvari” (мещанин) on ”intelligentin” vastakohta.

     Toki koko intelligentsijalla oli myös Venäjän historiassa huonot hetkensä ja jopa mustat sivunsa. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä vihaamansa ”vallan” kanssa, esiintyi avoimesti ateistisena ja antiklerikaalisena voimana ja toi kirjallisuuteen sen ”nihilistin” nimellä tunnetun hahmon, jota Turgenev ja Dostojevski kuvasivat.

     Intelligentsija ja ”intelligentti” käsitteinä muuttuivat ajan mukana. Neuvostokaudella virallinen taho julisti koko koulutusta saaneen ihmisryhmän ”intelligentsijaksi” ja suomalaiset emigrantit käyttivät siitä hullunkurista ”toimitsijoidn” nimitystä. Virallisesti se oli yhtyeiskunnallinen kerrostuma (prosloika).

     Joka tapauksessa kaikki saattoivat olla yhtä mieltä siitä, että kun akateemikko D.S.Lihatšovin nimi tuli kaikkien tietoon Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana, hänet ymmärrettiin todellisen ”intelligentin” perikuvaksi.

     Lihatšov oli muinaisvenäläisten tekstien paras tuntija ja suuri patriootti, joka kärsi siitä alennustilasta, johon Venäjän muinaismuistot oli päästetty ja siitä moukkamaisuudesta, jota bolševistinen hallinto älylliseltä tasoltaan edusti.

     Lihatšov pysyi aina kristittyä, vaikka ei asiaa mainostanut, eikä koskaan liittynyt puolueeseen. Hän ei myöskään alentunut joidenkin muiden akateemikkojen tapaan tuomitsemaan Saharovia ja Solženitsyniä, vaan säilytti moraalisen integriteettinsä.

     Lihatšov edusti ajattelun syvyyttä ja hienostuneisuutta, mutta ei ollut pelkkä kamarioppinut, jonka tuntemus yhteiskunnasta olisi hankittu Puškinski Domin tutkijankammioissa.

     Hän oli viettänyt kuusi vuotta vankileirillä ja kirjoittanut siellä myös antropologisia havaintojaan venäläisestä rikollismaailmasta ja hän oli kokenut Leningradin piirityksen kauhut päivystäessään Puškinski Domin, korvaamattomia kulttuuriaarteita sisältävän kirjallisuusinstituutin katolla valmiina torrjumaan saksalaisten palopommeja.

     Lihatšovista olen jo kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun lihatšov tulokset). Tämä käsillä oleva akateemikon viimeinen kirjanon kuitenkin huoattavasti laajempi kuin tuossa blogissa käsitelty. Yhtenäistä tarinaa se ei muodosta, vaan käsittää artikkeleita Venäjän kulttuurista, ”huomautuksia ja luonnoksia” sekä erinäsiä muita liitteitä.

     Lihatšov on vakuuttunut Venäjän ja Ukrainan yhteenkuuluvuudesta ja esittää asian tueksi paljon aineistoa, muinaisajasta nykypäiviin. Tässä suhteessa hän noudattelee aikansa normaaleja käsityksiä.

     Hänellä on kuitenkin sangen selkeät oat mielipiteet monesta sellaisesta asiasta, josta oli tapana ajatella toisin. Hän torjuu ajatuksen Venäjän itäisyyydestä ja katsoo, että sen kehityksessä täerkeimmät ilmansuunnat eivät edes ole olleet itä ja länsi, vaan pohjoinen ja etelä.

    Hän torjuu myös ajatuksen Venäjän historiallisesta missiosta ja pitää tunnettua ajatusta Moskovasta ”kolmantena Roomana” varsin merkityksettömänä detaljina, joka nousi yleiseen tietoisuuteen vasta 1800- ja 1900-luvuilla.

     Lihatšov ei myöskään hyväksy ajatusta vanhan, Pietaria edeltävän Venäjän suuresta jälkeenjääneisyydestä, väestön lukutaidottomuudesta tai maaorjuuden suuresta merkityksestä. Puolet venäläisistä ja nimenomaan sen pohjoisosa eivät kuuluneet maaorjuuden piiriin ja yleensäkin sen vaikutus jäi historiallisessa perspektiivissä lyhytaikaiseksi.

     Lihatšovin argumentit eivät ole tyhjää puhetta ja niille kannattaa kallistaa korvansa, vaikkei niitä purematta nielisi. Kulttuuriministeri Medinskin vastaavat pafletit ovat siihen nähden lähtökohtaisesti epäilyttävämpiä (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset).

     Eihän Lihatšovkaan millään Jumalan äänellä puhu, mutta häntä ei myöskään voi kuitata pelkkänä propagandistina eli ”PR”-miehenä, kuten Venäjällä ainakin hiljattain asia ilmaistiin.

     Patriotismi on kirjoittajasta itsestään selvästi oikeutettu ja luonnollinen tunne, vaikka ei teekään valheesta totta eikä saa korvata kriittistä ajattelua.

     Venäläisetä kansanluonteesta kirjoittajalla on näkemys, joka on pohjimmiltaan perinteinen. Se on lyhyesti sanoen hyvin kaksijakoinen ja äärimmäisyyksiin menevä, hyvässä ja pahassa, siis juuri tuo ”leveä” (široki) luonto, jonka kaikki käsitteenä tuntevat.

     Lihatšovin näkemyksessä tuohon luonteeseen kuuluu myös hyväuskoisuus (ljogkoverije), jota ei pidä sekoittaa kevytmielisyyteen (ljogkomyslije). Se voi ilmetä tiettynä fatalismina, vierasmaalaisuuden ihannointina, ylenmääräisenä vieraanvaraisuutena ja hyvyytenäkin (dobrotoi), mutta myös kielteisessä muodossa.

     Tapasin kerran Lihatšovin, mutta varsinainen keskustelu tietenkin jäi käymättä, täytyypä todeta, etten edes saanut selvää yli 90-vuotiaan akateemikon hiljaisesta puheesta.

     Kuitenkin tuo hiljainen ja vaatimaton esiintymistapa on jotakin ”intelligentille” ominaista. Lihatšov kertoo, että juuri siten esiintyi myös A.D. Saharov, joka ”pelasti kunnjamme” kieltäytymällä palvelemasta kehnoa valtiota. (Tässä haluaisin muistuttaa myös eräästä toisesta Saharovista, Andrei Nikolajevitšista, joka hänkin oli suuri intelligentti. ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset ).

     Kaikkimahtava valtio yritti vaientaa Saharovin hiljaisen puheen, mutta se kaikui vain sitäkin kuuluvampana koko maailmalle. Saharov oli henkilökohtaisesti hyvin vaatimaton ja puhui ja kirjoitti aina tavalla, jonka kaikki saattoivat ymmärtää. Hän oli Venäjän rehellisen osan tulkki.

     Lihatšov kirjoittaa lyhyesti myös siitä, mitä on olla intelligentti (ob intelligentnosti). Hän nostaa esille länsimaiden suureksi onnettomuudeksi J.-J. Rousseaun ajatuksen ”luonnollisesta” ihmisestä, joka muka olisi jostakin hienoa ja arvokasta. Samaa kantaa oli bolševikkien ajatus ”mädästä intelligentsijasta”, joka oli kuin Hamlet: vain mietti, eikä toiminut.

     Lihatšovin mielestä ihmisen luonto on nimenomaan kehittyneisyydessä  ja intellektuaalisessa kasvussa. Koulutus (obrazovannost) ei tee intelligentiksi, mutta on tälle välttämätöntä . Sehän ei toki tarkoita mitään muodollisia papereita.

     Kiinnostavasti Lihatšov selittää, että ”intelligentnost” syntyy 3-16 ikävuosien välisenä aikana. Sen jälkeen sen luominen on mahdotonta. Kysymys on sekä tietojen omaksumisesta että kyvystä toisen ihmisen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen.

     Ylempi oppisivistys antaa tietoja, mutta ei kasvata. Intelligentin kasvattamisen suhteen se saattaa olla kehittymättömälle mielelle jopa haitallista …

     Olennaisia aineita intelligenssin kasvattamisessa ovat historia ja kulttuuri, kieltä väheksymättä. Kun puhutaan jonkin kansan kulttuurisista muistomerkeistä (muuan Lihatšovin lempiaihe), on kieli yksi tärkeimmistä.

     Siinäpä täksi päiväksi. Lihatšov ja moni muu venäläinen intelligentti ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja on lohdullista ajatella, että sellaisia on varmasti tänäkin päivänä Venäjällä. Heidänkin aikansa tulee taas jälleen kerran.

maanantai 20. huhtikuuta 2026

Täydellisyyskin on olemassa

 

Ennen erikoisoperaatiota

 

     ”Kaikissa meissä vikaa on” otsikoi muistelmateoksensa Martta Salmela-Järvinen, merkittävä sd-poliitikko, joka aloitti kansanedustajan uransa jo ennen sotia.

     Tätähän voi pitää truismina, mutta sitä se ei ole monissa elämänpiireissä. Hyvin harva aktiivinen poliitikko suostuu sellaista suustaan päästämään ja kiivaille nationalisteillekin se olisi kauhistus -kyllä vika löytyy aina muualta, kun etsitään.

     Neuvostoliitossa olisi tällaisen periaatteen julistaminen ollut maanpetokseen (engl. high treason) verrattavaa neuvostovastaista kiihotusta (vrt. kansanryhmien vastainen kiihotus sotarikoksena ja rikoksena ihmisyyttä vastaan). Kiellettvä puhetta ja kiellettyä ajattelua sanan varsinaisessa merkityksessä.

     Toki Neuvostoliitossakin oli sallittua ja itse asiassa pakollistakin arvostella joitakin tahoja. Ennen muuta kyseessä oli maailman kaikesta pahuudesta vastuussa oleva kapitalismi erityisesti imperialistisessa USA) muodossaan ja sitä eri tavoin tukevat ja mahdollistavat ainekset.

     Oli myös kotimainen kohde, jota ruoskittiin armottomasti päivästä toiseen. Se oli kansa. Neuvostoliitto oli tieteellisesti todettu virheettömäksi yhteiskuntajärjestelmäksi, jonka arvosteleminen oli siis epätieteellistä ja epätieteellisyys oli Neuvostoliitossa asia, josta rankaistiin rikoslain mukaan(!).

     Täydellistä ei kuitenkaan ollut tämänkään maan elämän arkipäivä. Oli vielä puutteita ja epäkohtia ja niiden syynä oli kansa, joka ei ollut valtionsa arvoinen.

     Neuvostoliitto oli maa, jossa kansa ei arvostellut valtiota, vaan jossa valtio arvoisteli kansaa. Jos kansa toimi tai edes ajatteli oman järkensä ja omantuntonsa, eikä tieteellisen sosialismin dogmien mukaan, kyseessä oli luultavasti rikos. Se oli koko järjestelmää vastaan kohdistuvaa toimintaa, joka voi olla maanpetosta tai huliganismia. Molemmista saattoi saada kovan tuomion, mikä olikin nuhteettoman logiikan ehdoton vaatimus.

     Kun me nyt tällä valistuneella aikakaudella liberaalin demokratiamme puitteissa olemme vapaat ajattelemaan mitä haluamme, saamme sanoa asioista oman poliittisen mielipiteemme, jonka ei suinkaan tarvitse olla tieteellinen.  Sellaista poliittista tiedettä, joka määräisi meille sallitut ajatustemme ja asenteidemme rajat, ei yksinkertaisesti ole.

     Niinpä me saatamme tuntea itsellemme hyvinkin etäisiksi ne ajat, jolloin se oli totalitaristisissa maissa normaalia arkipäivää.

     Totalitaarinen ajattelu ja käytäntö ovat kuitenkin tulleet taas koko ajan lähemmäksi meitä sen sijaan, että ne olisivat jääneet menneisyyden kummitukseksi. Miksi näin on, ei ole mikää tuhannen taalan kysymys, vaan paljon suurempi.

     Naapurimaassa Venäjällä kehitys alkoi jo varhain, itse asiassa tietyt piirit siellä eivät koskaan toipuneet totalitarismin romahduksesta, vaan jatkoivat sen hengess uusin keinoin ”oottain aikaa parempaa”.

     -Niin sota syttyikin. Sotaa käyvä valtio on luonnostaan henkisesti taantuva yhteisö, joka krampinomaisesti palaa lapsenomaiseen uskoon omasta täydellisyydestään ja rankaisee jokaista, joka uskaltaa esittää arvostelua. Alamaiset, nuo entiset kansalaiset (ransk. citoyen), ovat nyt niitä, joita saa ja pitääkin arvostella.

     Venäjällä suuntaus kohti totalitaarisen ajattelun paluuta oli tietyissä piireissä(ns. lunatic fringe) havaittavissa jo vuosia ennen Ukrainan sodan syttymistä. Ilmiö vaikutti laajalta ympäristöönsä ja meilläkin oli jokunen yksittäinen ”desantti” (oik. desantnik, maahanlaskujoukkojen sotilas. Nimitys tulee ranskan verbistä descendre -laskeutua), joka rauhan aikaa elävässä maassamme sai tietenkin sen mielipuolen rooli, jonka ansaitsikin.

     Mitä tulee itse totalitaariseen ajatteluun, on kiintoisaa havaita, että siihen aina sisältyvä olettamus oman yhteisön täydellisyydestä ja sen nousemisesta kaiken arvostelun yläpuolelle, oli tietyissä piireissä kovin räikeää jo kymmenisen vuotta sitten.

Meillähän tämä ilmiö on nyt jo selvästi havaittavissa, vaikka liberaalit instituutiot ovatkin säilyneet. Kysymys on mentaliteetista, jossa alkavat vaikuttaa piiritetyn kansan piirissä vallitseva refleksinomainen ajatuksenvapauden kammoksuminen ja oman vajavaisuuden kieltäminen.

Venäjän puolella jo kauan sitten havaituista ilmiöistä kertoo tämä vanha blogi:

 

perjantai 14. joulukuuta 2018

Hirmuisia asioita

 

Kauhistuksia

 

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

 

     Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

     Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

     Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliisityöksi.

     Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Sherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

     Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

     Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

     Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

     Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

     Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

     Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

     Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

    Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

     Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

     Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

    Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

    Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

     En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

     Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

     Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

     Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

     Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

     Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

     Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

     Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

     Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

     Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

     Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

     Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

     Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

     Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

     Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

     Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

     Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

     Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

     Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

     Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

     Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

     Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

     Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

     Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.

 

Tämä edellinen oli siis kirjoitettu vuonna 2018.

 

 

 

torstai 9. huhtikuuta 2026

Tuore näkökulma

 

Väärään aikaan ilmestynyt?

 

Naapurin isännän erikoisoperaatio se vain kestää ja kestää, vaikka nyttemmin en ole enää huomannut, että kaiken väitettäisiin menevän suunnitelman mukaan.

     Joka tapauksessa se aiheutti Nato-liittymisineen meilläkin sellaisen totaalisen regression Venäjä-suhteissa, ettei moista ole nähty sitten viime sodan.

     Niin sanottu ryssäviha oli jo muutaman sukupolven mittaan ehtinyt lauhtua normaaliksi kanssakäymiseksi, eikä ole liioiteltua sanoa, että suomalaisilla ja venäläisillä niin sanotusti synkkasikin poikkeuksellisen hyvin keskenään.

     Siinä varsin atavistisessa tunnekuohussa, jonka edellä mainittu operaatio sai aikaan, jäi vähälle huomiolle muun muassa tämä kirja, jota olen blogissani käsitellyt ja nostan taas esille.

     Kun ihmiset historiasta yleensäkin valikoivat nähtäväksi sen, mitä luulevat tarvitsevansa, tuli meilläkin jo tavaksi nähdä Suomen ja Venäjän suhteet yhtenä sotaisena mylläkkänä ja vieläpä siten, että idästä se vaara aina tuli raukoille rajoillemme.

     Siinä helposti unohtui, että täältä lännestä itään päinhän se raja kulki muutamien vuosisatojen ajan ja että toki meidän pouleltammekin osattiin tehdä erikoisoperaatioita, vaikka sanaa ei vielä ollut keksitty.

Mutta tässä nyt tämä, toivottavasti siinäkin on jotain mietittävää:

 

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

     Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta.

     Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

     Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

     Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

     Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

     Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

     Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

     Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa.

       Ehkä pystyisimmekin tarvittaessa jopa kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen ja sitä aina välillä oikein juhlitaan.

     Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

     Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

     Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

     Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

     Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan.

     Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

     Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

     Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

     Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

     On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

     On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee.

     Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

     Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti.

     Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

     Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

     Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

     Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

     Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

     Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on nyt taas kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin, mutta kyllä meille turvaa tuoneeseen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

     Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin.

     Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

     Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja jopa Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

     Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

     Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

     Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

     Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!

 

 

keskiviikko 25. maaliskuuta 2026

Erityisiä pahan valtakuntia

 

Imperiumien puolustus

 

Elvira Roca Barea, Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el Imperio español. Prologo de Arcadi Espada. Biblioteca de Ensayo 130 (Serie Mayor). Siruela 2023, 615 s.

 

Tälläkin palstalla on joskus mainittu ”musta legenda” (Leyenda negra), jolla tarkoitetaan Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin.

     Tämä ilmiö alkoi jo 1500-luvulla ja asialla olivat erityisesti Englanti ja Hollanti sekä yleensä protestantit ja siinä kuvattiin Espanja ja espanjalaiset poikkeuksellisiksi: poikkeuksellisen raaoiksi, fanaattisiksi ja laiskoiksi ja muitakin paheita oli heille kasaantunut. Espanjan vallan väitettiin olleen alamaisille poikkeuksellisen tuhoisaa, mitä todisteltiin väärennetyin perustein.

     Toki tämä ”legenda” on jo moneen kertaan kumottu ainakin osittain, mutta onhan siitä aina jotakin tarttunut. Espanjalaisille nöyttää tulleen se mielikuva, että heidän maataan on pidetty ja pidetään poikkeuksellisena noiden ikävien ominaisuuksien suhteen.

     Elvira Barea on asian selvittämiseksi kirjoittanut mahtavan ”esseen” (ensayo), jossa hän vertaa Espanjan imperiumia erinäisiin muihin imperiumeihin, Roomaan, Venäjään ja USA:han ja on päätellyt, että niitä kaikkia vastaan on syntynyt samantyyppinen reaktio, jota hän nimittää imperiofobiaksi.

   Kun kirja on esseeksi aika mittava, päätin noudattaa sen suhteen samaa taktiikkaa, jota suositellaan elefantin syömiseen: on otettava pala kerrallaan.

     Kirja on varustettu lähdeviittein ja sen bibliografia on suhteellisen laaja. Ymmärrettävästi Espanja ja yleensäkin romaaninen kielialue ovat englannin ohella runsaimmin edustettuina. Vain pari saksankielistä nimikettä löytyy ja ruotsin- tai suomenkielisiä ei tietysti lainkaan.

    Venäjää käsittelevä osuus sisältää tunnettuja russofobian klassikoita. Sellainen fobiahan on ihan oikeasti ollut olemassa, vaikka Putinin hallinto on nyt napannut käsitteen käyttöönsä ja muovaillut siitä itselleen sopivan työkalun.

     Russofobian historiasta mainitaan jopa Australiassa 1800-luvun puolivälissä syntynyt paniikki, jossa ihmiset huusivat hädissään venäläisten tulevan, vaikka kyseessä toki oli vain ihan paikallisista syistä syntynyt räjähdys.

     ”Pietari Suuren testamentti”, markiisi de Custinen ”Venäjä vuonna 1839” ja muitakin klassikkoja mainitaan asianmukaisesti ja kirjoittaja ylpeilee sillä, että on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

     Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763 ja tärkeimpien siirtomaiden menetys.

     Samaan aikaan otettiin ranskalaisten alentuvan sivilisaatiomission kohteeksi Venäjä, jopa sana ”civilisation” keksittiin tuohon aikaan ja sen puute liitettiin erityisesti Venäjään. Esimerkiksi Voltaire piti Venäjää lupaavana koekenttänä valistuneille uudistuksille, kun taas Diderot epäili venäläisten ”barbaarien” sivistämismahdollisuuksia. Diderot’n näkemys tuli vallitsevaksi.

     Napoleonin russofobia on hyvin tiedossa ja samoin Krimin sodan aikainen suuri venäläisvastaisen propagandan aalto. Rocan ajatus siitä, että koko asia olisi oikesataan syntynyt vasta 1700-luvun lopulla, on kekseliäs, mutta ei riittävä.

     Kari Tarkiainen on katsonut, että russofobialla oli liivinmaaliaset alkujuuret, jotka liittyivät siihen vaaraan, jonka saksalaiset ritarit huomasivat ilmaantuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan nousun myötä.

      Etenkin englantilaiset ja myös saksalaiset matkailijat olivat kuitenkin kirjoittaneet havainnoistaan sangen ”russofobisessa” sävyssä hyvin tunnettuja teoksia jo 1500-luvulla ja 1600-luvulla ilmestyi monia perusteellisia alan klassikoita. Englannin osalta niitä selostetaan esimerkiksi kirjassa ”Rude & Barbarous Kingdom”, jonka nimi jo puhuu puolestaan.

     On ilmeistä, että Venäjää arvosteltiin usein aivan kohtuuttomasti. Itse asiassa sen imperiaalinen valta oli useinkin lempeämpää kuin länsieurooppalaisten imperialistien omalla tontillaan eivätkä edes sen lait olleet mitenkään erityisen julmia, pikemminkin päinvastoin. Venäjän ja venäläisten, kuten kaikkien muidenkin imperiumien mustaamiseen käytettiin runsaasti myös suoranaista valhetta.

     Eri asia on sitten, että imperiumien alaisuudessa olevat kansat ovat yleensä ainakin jossakin vaiheessa ja erityisesti 1800-luvulla tulleet tyytymättömiksi asemaansa. Tämä koski jopa Itävalta-Unkaria, joka oli sentään suhteellisen helläkätinen eikä harjoittanut samanlaista denationalisaatiota kuin Venäjä 1800-luvun lopulla Puolassa ja muuallakin.

     Meillekin oli tuollaista käsittelyä jo valmisteltu, mutta siitä ei lopultakaan tullut mitään, vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia.

     USA:n imperiumi on luonteeltaan erilainen, moderni, eikä ole keskittynyt alueiden hallinnolliseen liittämiseen sitten 1800-luvun. Siitä huolimatta se on herättänyt voimakasta antiamerikkalaisuutta, paitsi latinalaisessa Amerikassa, myös Euroopassa ja jopa erityisesti Englannissa.

     Antiamerikkalaisen Myytin mukaan amerikkalaiset ovat sivistymättömiä, ahneita ja kaiken todellisen kulttuurin vihollisia. Tähän liittyy yleensä antisemitismi: USA:n politiikkaa ohjaa juureton, kosmopoliittinen juutalaisuus, joka on kansallisuuksien vihollinen.

     Antiamerikkalaisuudella on vahvasti myös kotimainen lähteensä. Intellektuelliksi pääsee vain vihaamalla ja vastustamalla omaa maata ja sen politiikkaa. Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi.

     Kirjoittaja on käyttänyt myös Paul Hollanderin teoksia, joita olen itsekin lukenut. Hollander on niissä paljastanut antiamerikkalaisuuteen liittyvää irrationaalisuutta, mutta muistini mukaan hän kyllä myös jossakin vaiheessa huomasi, ettei koko ilmiö ole sellaisenaan vailla perusteita.

     Roca ei tässä esseessään ole kiinnostunut sellaisesta aineistosta, joka häiritsisi hänen varsinaista missiotaan eli sen osoittamista, ettei Espanjan imperiumiin kohdistunut ”fobia” ole suinkaan ainutlaatuista: kaikki imperiumit näyttävät saaneet osakseen sellaista suhtautumista  ainakin enemmän kuin olisivat ansainneet.

     Tarkoitushakuisuutta ja suoranaista valehteluakaan ei ole kaihdettu, kun viholliskuvaa on rakennettu ja kun sitä sen jälkeen on yhä uudelleen tuettu ja lopulta suorastaan siihen vedoten osoitettu kaikenlaisia asioita.

     Tähän mennessä luettuna Focan kirja on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Siitä tulevat hiukan mieleen myös entisen Venäjän kulttuuriministeri Medinskin kirjat, joissa Venäjää häpäisevät myytit yksi kerrallaan ”kumotaan” (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

     Medinskilläkin on kyllä asiaa kirjoissaan ja pidän selvänä, että nuo myytit ovat melkoiselta osalta liioiteltuja, mutta niitä pahempaa on toki sokea imperialismi, joka osaa vain vastustaa kaikkea kritiikkiä.

     Barean näkökulma on apologinen ja se on kiinnostava juuri nyt myös siksi, että imperiumit ovat kuohuntavaiheessa. Yleensä niitä on aina kuvailtu rappeutuneiksi ja niiden hajoamista ennustettu. Toki ne ovat aina jossakin vaiheessa myös hajonneet.

     Vaikka Barean essee osoittaa, ettei Espanja ole poikkeustapaus (vrt. historiallinen erityistie), ei se osoita, etteikö imperiumeihin kohdistettu kritiikki ja vastarinta olisi oikeutettua.

     Tällä hetkellä Venäjä on yrittänyt rakentaa uudelleen hajonnutta imperiumiaan, mikä on yleensä mahdotonta. USA taas on mennyt klassiseen ”liian kauas kurottamisen” overstretch) ansaan ja Kiina vasta valmistautuu ottamaan maailmassa sen aseman, joka täyttää syntyneet tyhjiöt.

      Meidänkin maamme on osa eräänlaista eurooppalaista imperiumia, joka rajoittaa suvereniteettiamme, vaikka onkin osoittautunut ulkopoliittiseksi mitättömyydeksi. Voisi olla kiintoisa tarkastella sitä muiden imperiumien rinnalla.

 

 

perjantai 26. joulukuuta 2025

Totuuksien arvot

 

Oikea totuus

 

Talvisodan aikana englantilainen kommunistilehti Daily Worker julisti kertovansa lukijoilleen, mikä oli ”oikea totuus” (the real truth) koko sodasta.

Kyseessä oli siis hieman samanlainen idea ylivertaisesta totuuden lajista kuin ”kansan demokratia” oli ylivertainen laji demokratiaa. Itse Lenin kertoi jo aivan 1920-luvun alussa, että neuvostosysteemi oli ”miljoona kertaa demokraattisempi” kuin porvarilliset systeemit. Asia oli vain oikein ymmärrettävä.

Olen huomannut, että nykyään jokainen arvelee tietävänsä, että venäjän kielen omituisuuksiin kuuluu kaksi totuutta merkitsevää sanaa,” pravda” ja”istina” ja että edellinen voi olla jokaisella erilainen, eikä varsinaisesti tarkoita samaa kuin meikäläinen ”totuus”.

Tämä on asian yksinkertaistamista, eikä sen pohjalta kannata yrittää tehdä mitään johtopäätöksiä, saati suuria tulkintoja. Toki noilla sanoilla on hiukan erilainen merkitys ja käyttöalue (vrt. Vihavainen: Haun istina tulokset ).

Minusta kiinnostavampi asia on totuuden ja valheen välinen suhde, joka logiikan termejä käyttääkseni voi olla kontradiktorista eli vain sisältää ristiriidan tai sitten peräti konträäristä eli varsinaisten (äärimmäisten) vastakohtien välistä.

Sota-ajan neuvostoliittolaisessa laulussa ”Pyhä sota” julistettiin, että taistelevat osapuolet olivat kaikessa yhtä erilaisia (ääripäitä) kuin kaksi (magneettista) napaa (poljus).

Kun ympäri mennään, niin yhteen tullaan ja on tietenkin helppo havaita, että niin kommunismi kuin natsismi kohtasivat sisaruksina totalitarismissa. Totuudeksi korotettu valhe oli molemmille olennaisen tärkeä työkalu, jolle annettiin tavallista totuutta korkeamman luokan arvo.

Venäjällä näyttää alkaneen uusi TV-sarja, joka kertoo Brežnevistä. Trailerissa pääsihteeri sanoo ”Luin Solženitsyniä. Roskaahan se tietenkin on. Mutta totta”.

Venäjäksi loppu kuuluu: ”Vranjo, konetšno. No pravda.” Siis oikeastaan sanatarkasti sanotaan, että se on tietenkin valetta, mutta totta. Vitsikästä se venäjäksikin on, ilman muuta. Luulen, että siinä joka tapauksessa kiteytyy se ajatus totuudesta, joka oli Neuvostoliiton koko systeemin kannalta olennaisen tärkeä.

Ideologisessa valtiossa sen virallinen tarina oli pyhä ja kaikki sellaiset lauseet, jotka esittivät sen (yhteiskuntajärjestelmän tai ulkopolitiikan tai syntyhistorian tai nykytodellisuuden) jossakin muussa kuin oikeaoppisessa, harrasta kunnioitusta herättävässä valossa, olivat rienausta ja siis valhetta (vrano, rvat-valehdella) sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä. Ne saattoivat kontekstista riippuen olla neuvostovastaista propagandaa tai agitaatiota. Niiden ajatteleminenkin oli rikos ja mikäli sellaista havaittiin, oli kansalaisluottamus mennyttä.

Tavallaanhan tämä on jo nyt myös meille aivan tuttua ja liittyy ns. hevonpaskaproblematiikkaan (vrt. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ). Yksityisviestit saattavat meilläkin olla valtavan merkityksellisiä.

Ajatusrikoksilla on keskeinen osa edistyksellisten journalistien maailmankuvassa ja ellei itse ajatusta voida tai haluta tavoittaa, voidaan hyvin tyytyä yksittäisten kuvien ja sanojen hehkuttamiseen. Hitlerin synkkä varjohan se lepää kaiken oikeaoppisuudesta poikkeavan ajattelun päällä (ks. Vihavainen: Haun alec ryrie tulokset ).

Mutta mikäli vielä palataan Neuvostoliittoon, oli siellä niin sanoakseni todellisuuden adekvaatti eli asianmukainen kuvaaminen ehdottomasti mahdollista vain virallisen suuren maailmankuvan kautta.

Stalin nimitti 1930-luvun alussa ”arkistorotiksi” sellaisia tutkijoita, jotka uskalsivat tehdä johtopäätöksiä Leninin ajattelusta ”pelkkien paperisten dokumenttien” perusteella. Sellaisen hyväksyminen olisi johtanut hallitsemattomaan sekasotkuun, jossa jokainen olisi voinut luoda oman näkemyksensä kaikesta.

Sen sijaan kaikki oli Stalinin ilmoituksen mukaan nähtävä kaikkivoivan ”puolueen yleislinjan” (generalnaja linija) suhteen ja tämän suhteen selvittivät supertieteen, marxismi-leninismin asiantuntijat puolueen johdolla. Mitä puoluehistoriaan tuli, oli sillä omat instituuttinsa ja oppituolinsa, Se askarteli korkeimman totuuden parissa.

Asialla oli valtava merkitys. Ajatelkaamme vain tuota Solženitsynin Gulag-teosta: tokihan se kertoi todellisista asioista, mutta roskaahan se oli suhteutettuna maailmanhistorian suureen tarinaan, jossa puolueen yleislinjan avulla luodaan uusi ja korkeampi ihmissuvun aikakausi. Herra Solženitsyn saattoi vain haitata sitä

Olisiko koko suuri asia pitänyt riskeerata joidenkin leiritettyjen kansanvihollisten kärsimän kotalon takia? Tai edes niiden takia, jotka oli vahingossa tuomittu syyttmösti? Toki lastut aina lentelivät, kun metsää hakattiin. Sitäkö olisi pitänyt jäädä ruikuttamaan?

Itse elämä (sama žizn) oli todistanut puolueen politiikan oikeaksi, eivätkä sivuseikat sen totuutta muuttaneet. Vai olisiko miljoonien ja jopa satojen miljoonien ihmisten koko elämänsisältö julistettava mitättömäksi?

Roskaa tietenkin, vaikka totta olikin. Solženitsyn julisti, ettei saanut elää valheessa (žit ne po lži. lož=valhe). Mutta mikä oikeastaan oli totuus? Banaali tieto joistakin rikoksista vai? Paljon suurempaahan oli tehty ja vielä tekeillä…

Perestroikan aikana julkaistiin Literaturnaja Gazetassa pilakuva, jossa pikku Vova kysyi historianopettajalta: ”pitäisikö vastata, niin kuin kirjassa sanotaan, vai niin kuin todellisuudessa oli”?

(Skazat Vam kak v knige napisano, ili kak bylo po-nastojaštšemu?).

Tässä siis käytetään sanaa, joka tarkoittaa todellisuutta ja myös nykyaikaa (nastojaštšeje). Itse asiassa se tulee seisomista (stojat) tarkoittavasta sanasta. Voitaisiin käyttää myös sanaa dejstvitelnost, joka viittaa tekemiseen (dejstvovat). Nykyisyys ja toimiminen ovat epäilemättä intuitiivisesti totta. Vain filosofit voivat asiaa epäillä. Mutta ovatko ne korkeampaa totuutta?

Brežnevin keskeinen argumentti virallisen totuuden puolesta oli epäilemättä ennen muuta neuvostosysteemin suuruus ja mahtavuus. Kuten aikoinaan katolinen kirkko, se ei sietänyt kerettiläisyyttä eikä heikkouskoisuutta. Jälkimmäinen oli muuten asia, josta myös Stalin varoitti puokueen npyjässä kirjassa, sen historian ”lyhyessä kyrssissa” vuodelta 1938 (vrt. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ).

 Kun systeemi sitten romahti, oli tie uusille tulkinnoille avoin. Tarve uudelle ortodoksialle ja korkeammalle totuudelle havaittiin kuitenkin taas ennen pitkää ja nyt siihen alettiin viitata termillä ”piar”. Vastaava verbi oli ”piarit” tehdä PR:ää. Itse asiassa kyse oli paluusta kohti uutta chauvinismille ja imperialismille perustavaa uutta ortodoksiaa (vrt. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

Ovatko meillä sitten asiat paremmin? Onhan meilläkin tuo oma bullshit-ortodoksiamme ja sitä palveleva papisto. Totuudella ei ole enää julkisessa sanassa paljoakaan käyttöä. Siihen viittaamistakin pidetään jo naiivina. Olennaista on oman agendan hyödyntäminen, bullshitillä tai ilman.

Ovat ne asiat sentään meillä paljonkin paremmin kun Venäjällä, vielä tähän saakka. Kehitys on kuitenkin mennyt aikamoista vauhtia pimeään suuntaan ja journalismin älyllisen taso on tasaisesti laskenut. Se paimentaa sitä yhä infantiilimpaa yleisöä, joka ajattelemisen sijasta reagoi ns. perstuntumalla siihen, mitä sille syötetään. Totuus ei enää kiinnosta.

Ja uusi, koulutettu yleisö uskoo horjumatta itseensä ja fiksuuteensa. Albert Einstein on sanonut, että vain kaksi prosenttia ihmisistä ajattelee. Lisäksi vielä kolme prosenttia luulee (ajattelee) ajattelevansa ja loput 95 prosenttia sitten tyytyvät sitten juoksemaan joukon mukana.

perjantai 1. elokuuta 2025

Valta ja hallitseminen

 

Menneisyyden hallitseminen

 

Kuten muistamme, saksalaisilla on tuo mainio käsite ”menneisyyden hallinta” (Vergangenheitsbewältigung).

Aina kun näen sen, tulee mieleeni saman asian sanominen toisessa muodossa, joka itse asiassa tarkoittaa samaa: ”Vergangenheitsgewältigung.

Kantasananahan on Walt, valta eli siis sama kuin suomessa ja virossa (vald). Siitä on johdettu Walter, Valtteri, valttari ja myös kivalteri (Gewaltiger), jolla nimellä poliisia ennen kutsuttiin.

Samaan kohteen hallintaanhan molemmat viittaavat, mutta tuo Gewalt tarkoittaa suoremmin ja yksiselitteisemmin väkivaltaa: Macht und Gewalt. Kun suoritetaan vaikkapa pikamarssi (ransk. marche forcée), kutsutaan sitä saksaksi nimellä Gewaltmarsch: siinähän pakotetaan miehet ja hevoset voimiensa äärirajoille.

Ideana on hoitaa asiat käskyttämällä, venäjäksi sanottaisiin administrativnymi metodami, hallinnollisin keinoin, hallinnon metodinahan oli aikoinaan nimenomaan käskyttäminen, pakottaminen. Näin olivat asiat muuallakin kuin Venäjällä, mutta siellä erityisesti.

Vergangenheitsbewältigung tarkoittaa paitsi menneisyyden lähteiden valtavan massan älyllistä haltuun ottamista, sen hallitsemista joillakin metodeilla ja myös sen pakottamien johtopäätösten tunnustamista esimerkiksi näin: kyllä, me teimme rikoksia, meidän maamme ei ollut pelkkä uhri, vaan myös ja mitä suurimmassa määrin se toimija, josta väkivalta ja muiden sortaminen lähti.

Jokaisessa maassahan on tietenkin taipumusta ”oikeuttaa” sellaisetkin sen suorittamat teot, jotka eivät ansaitse oikeutusta. Menneisyydenhallinta saksalaisessa mielessä merkitsee tämän asian tunnustamista. Menneisyyden tutkiminen pakottaa tunnustamaan sen.

Samaan aikaan on tai ainakin olisi hyväksyttävä se, että monet sellaiset asiat, jotka nykyisin saattavat näyttää anteeksiantamattomilta rikoksilta, voivatkin omassa kontekstissaan osoittautua aivan nuhteettomaksi perustelluksi politiikaksi, jolla ei ole rikoksen tunnusmerkkiä, saavutettuun tulokseen pyrkimistä.

Suurin osa menneisyydenkin ihmisten toimintaa tietysti myös oli aivan neutraalia arkielämää ja sen vaatimia toimia.

Joka tapauksessa, asiat, joista nyt ylpeillään, saattavat lähemmässä tarkastelussa paljastua rikolliseksi tai anteeksiantamattoman kevytmieliseksi politiikaksi.

Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei ole mahdollista esittää historian monimutkaisia kehityskulkuja yksinkertaisessa ja kaikille tajuttavassa muodossa, niin, että edes keskeiset menneisyyden ymmärtämisen kannalta olennaiset piirteet säilyisivät samaan aikaan, kun aineisto pakottaisi hyväksymään suuria, selkeitä johtopäätöksiä.

Silloin turvaudutaan usein väkivaltaan ja suoritetaan pikamarssi, Gewaltmarsch halki historian- mutkista piittaamatta suoraan siihen päämäärään, johon pitää päästä.

Tämä on populaarihistorian normaali metodi ja myös kouluopetuksessa melkoisessa määrin pakon sanelema ratkaisu. Toki taitava pedagogi saattaa saavuttaa hyvinkin merkittäviä tuloksia auttaessaan oppilaitaan ajattelemaan historian, eli elämän ymmärtämisen peruskysymyksiä.

Ennen pitkää lapset kuitenkin pääsevät aina koulusta ja unohtavat sen, mitä ovat oppineet. Jäljelle jää enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ellei nyt suorastaan mielivaltaisesti piirretty kuva tai karikatyyri menneisyydestä, missä saattavat korostua aivan erilaiset asiataikakauden tarpeista riippuen.

Toki normaali lähtökohta useimmissa maissa on ollut tuo tunnettu: ”My country, right or wrong”. Se ei sitten merkitse samaa kuin minkä tahansa hyväksyminen sillä perusteella, että se on minun maani vastuulla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=my+country). Sen sijaan se saattaa parhaimmillaan merkitä vastuun ottamista omasta maasta.

Tärkeää on, ettei menneisyyden kuvaa ole piirtämässä mikään poliittista korrektiutta ja hallituksen käskyjen toteuttamista valvova historiakivalteri, vaan että tutkijoilla on sekä vapaus tutkia että julkaista tutkimuksensa seurauksia pelkäämättä.

Olennaisesti toiselle tasolle mennään, kun menneisyyden hallinta alkaa tarkoittaa sen tunkemista väkivalloin hallituksen määräämään kaavaan. Silloin kyseessä on historian jumalattaren, Kleion raiskaus: und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt…

Venäjällä ja siis koko Neuvostoliitossa historian kulku tunnettiin virallisen tulkinnan mukaan jo pääkohdissaan virheettömästi ja sen dynamiikka oli tiedossa jo tulevaisuudenkin osalta. Kuten filosofiassa, historiassa ei totuutta tarvinnut etsiä, vaan tutkijan tehtävänä oli kertoa, miten tuo jo tunnettu ja ilmoituksessa (Marx, Engels, Lenin) saatu totuus vaikutti ja toteutui eri konkreettisissa tilanteissa.

Tilanne oli siis sama kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Kuten jälkimmäisessä tapauksessa, niin Neuvostoliitossakin tämä lähestymistapa myös edesauttoi kaikenkarvaisten rönsyjen, legendojen, myyttien ja tabujen syntyä. Niiden ei välttämättä tarvinnut sisältää totuutta lainkaan, mutta ne saattoivat omalla tavallaan palvella sitä. jos niihin uskottiin.

Välillä Venäjällä vallitsi historiantutkimuksessa jo varsin normaali tilanne ja siellä tutkijat kunnioittivat lähteitään ja pysyivät niiden puitteissa tukinnoissaan. Se oli valtava askel eteenpäin siitä ”NKP:n historian lyhyen kurssin” (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )vankilasta, jossa he olivat eläneet neuvostoaikana.

Neuvostoaikana puolue käski tutkijoita ja kuvitteli saman tein komentavansa koko menneisyyttä, josta muokattiin tarkoituksenmukaista. Kun talvisodan aikana päätettiin Suomen Demokraattisen Tasavallan perustamisesta, luotiin sille mahtikäskyllä pikavauhtia oma historiakin. Tässä tapauksessa kävi niin, että koko valtio hävisi, mutta sen historia jäi.

Nyt putinistinen Venäjän johto on alkanut uudelleen käskyttää sekä yhteiskuntaa että tutkijoita. Kulttuuriministeri Medinski havaitsi jo 2010-luvulla, että Venäjän historia kärsii PR:n (venäjäksi piar, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=piar ) puutteesta. Niinpä asia oli korjattava kirjoittamalla se uudelleen asianmukaisessa hengessä ja levitettävä asianmukainen uusi imago maailmalle. Siis sama tehtävä kuin mainostoimistoilla.

Mitä sanolikaan jo aikansa erikoispalvelujen ekspertti, kreivi Benckendorff Nikolai I:n aikana ”Venäjän historia on kunniakas, sen nykyisyys on loistava ja sen tulevaisuuden voi olettaa ylittävän rohkeimmatkin odotukset”.

Siinä oli aito isänmaallista henkeä, niin Viron saksalaisia kuin lausuja olikin. Sellaista ei ole lupa miltään kansakunnalta kieltää, mutta tullaan äärimmäisen vaaralliselle alueelle, jos samaan aikaan lakataan tunnustamasta niitä rötöksiä, joita tuolla isänmaalla on kontollaan. Silloin alkaa epäjumalan palvelus.

Menneisyyden väkivaltainen hallitseminen käskymetodeilla ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, ainakaan länsimaiseen, jossa toki on omat vikansa. Tällainen menneisyyden hallinta ei sitä paitsi voi jäädä pysyväksi.

 Neuvostoliiton romahduksessa sen väkivalloin kyhätyn myyttisen historian purkamisella oli tärkeä roolinsa. Vastaavalla tavalla myös putinismin kuolinpesän puhdistuksessa tulee historiantutkijoiden panos olemaan hyvin merkittävä.