Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle tšernyševski. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle tšernyševski. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 28. heinäkuuta 2026

Ruoka ja ajattelu

 

Primitiivisen tabuajattelun syövereihin

 

     Venäläisten radikaalien suuri oppi-isä Nikola Tšernyševski luokitteli ihmiset kahteen ryhmään: toisella oli varaa syödä kerran viikossa lihakeittoa ja toisella ei ollut.

     Kuten arvata saattaa, nuo lihattomat yleensä näyttivätkin juuri sellaisilta. Kun välttämättömiä elimistön rakennusaineita ei saatu, tuli kehosta raihnainen ja aivoistakin vajaakykyiset. Tukivarret tuppasivat vääntymään koukjiille ja kyttyröille, hampaat tippuivat ja maha turposi usein puutteen takia.

     Toki muistan jonkun 1800-luvulla sanoneen, että irlantilaisissa oli paljon vahvoja miehiä, vaikka he söivät pelkkää perunaa. Perunahan on nyttemmin todettu hyvin terveelliseksi, mutta onhan se yksipuolista ilman liharuokia, joita pitäisi varmaankin syödä ainakin kerran viikossa. Kun perunat sitten loppuivat, kuoli irlantilaisia kujin kärpäsiä.

     Alituista lihan hotkimista aamusta iltaan ei sen sijaan voi pitää perusteltuna ja voi kysyä, maistuuko se edes enää, kun sitä jatkuvasti yritetään mässyttää. Ainakin se on välillä korvattava esimerkiksi kalalla.

     Ihminenhän on, saksalaisen neronleimauksen mukaan, sitä, mitä hän syö: Der Mensch ist, was er isst. Englantilaisia pidettiin joskus raakolina siksi, että he söivät usein veristä paahtopaistiaan. Ranskalaisten ominaisuuksia yritettiin selittää sammakoiden syönnillä ja niin edelleen. Vegaaneja voisi kai verrata märehtijöihin.

     Suomalaiset söivät aikoinaan ennen muuta ruisleipää (vrt. Vihavainen: Haun suomen ruokahistoria tulokset ), vaikka pikku jääkauden aikaan sellaista pidettiin jo rikkaana, joka söi koko vuoden sekoittamatonta leipää, eli ilman pettua tai muuta silkkoa.

      Toki sen ohella saatiin kalaa ja suolattua siankylkeä oli lihatiinussa aina siellä, missä ei kuoltu nälkään. Ei sitä paljon tarvittu, kuten Jukolan Simeoni todisti: kun panee hyvin, hyvin vähän sianmurennosta leivän päälle, niin se särvittää niin! Ja paras särvin on nälkä.

     Ruoan pyhyys muistettiin hyvin vielä 1950-luvulla. Jumalanviljan tuhlaaminen tai häpäiseminen oli tabu ja ruoasta muistettiin aina kiittää, koska oli odotettavissa, että tulisi vielä aika, jolloin sitä ei riittäisikään ja tätä aikaa muisteltaisiin suurella kaiholla.

     Ruoka on aina ollut uskonnollisten säädösten kohteena ja siihen liittyvät tabut ovat saattaneet olla hyvinkin tärkeitä.

     Kysyä kuitekin sopii, ovatko ne koskaan olleet jollakin tavalla typerämpiä, kuin nyt ja ollaanko jo jonkinlaisen kvasirationaalisuuden varjolla siirrytty moniaalla aivan arkaaiseen tabuajatteluun.

     Sellainen tuli mieleeni, kun löysin erään kirjan, josta bloggasinkin:

 

perjantai 3. helmikuuta 2023

Nykyisempien aikojen pyhät ja tabut

 

Uusi hurskaus

 

Roberta Schira, Los nuevos omnivoros. La alegría de comer de todo. RBA 2020, 251 s.

 

     Kuten jokainen on joutunut huomaamaan, ei maailmassa enää vallitse se suvaitsevaisuuden henki, jota Jeesus Uudessa Testamentissa julisti kehottaessaan syömään kaikkea, joka oli kelvollista. Se, mikä meni suusta sisään ei ketään pahentanut, vaan se, mikä tuli sieltä ulos.

      Kyseessä ei todellakaan enää ole vain kuvaannollisesti uskontoa muistuttava ilmiö, vaan todellinen uskonto eri lahkoineen ja kirkkoineen ja yhä suvaitsemattomimpine lakipykälineen ja kiihkoilijoineen.

       Terrorismiakin on esiintynyt. Yhä useamman on vaikea löytää itselleen kaikkialta sellaista syötävää, joka olisi juuri hänen oppinsa mukaan kosheria ja yhä vaikeampaa on kutsua samaan pöytään erilaisia ruokauskontoja tunnustavia ihmisiä.

     Kuten kaikki uskovaiset, myös ruokaherännäiset pitävät uskoaan pyhänä ja sen noudattamista heidät itsensä pyhittävänä elämäntapana. Heidän ansiostaan Sodoma armahdetaan, jos armahdetaan, maailma pelastuu, jos on pelastuakseen ja heidän muodostamansa pyhäin yhteys erottaa heidät saastaisista ruokafilistealaisista, jotka matkaan saattavat murhan ja kidutuksen tähän maailmaan.

     Mutta tämähän on jo jokaiselle tunnettua, samoin muutkin ruokaan nyttemmin liitetyt mystiset, maagiset ja ihmeitätekevät ominaisuudet.

     On superruokaa, kaikki sairaudet parantavaa ja estävää panakeaa, on aivotoimintaa, ruoansulatusta ja seksieälämää parantavaa, mutta toisaalta myös ikuista matalaa tulehdusta aiheuttavaa ja tavalla tai toisella tappavaa, lihottavaa ja pahan olon aikaan saavaa.

     Italialainen ruokatoimittaja Roberta Schira on kirjassaan liikkeellä erilaisia ruokasuuntauksia edustavan joukon kanssa ja keskustelee etenkin erään sympaattisen ystävänsä kanssa, joka kallistuu kohti veganismia ja ajattelee alituisesti ruoaksi joutuvien eläinten osaa ja maailman tilaa.

     Kirjan otsikko Uudet kaikkiruokaiset. Kaikkiruokaisuuden ilo, sanoo olennaisen kirja sanomasta. Kaikki ei tietenkään ole redusoitavissa yhteen lauseeseen ja niinpä pohdiskellaan kirjan verran niitä ongelmia, joita todella liittyy ruoan tuotantoon ja syömiseen eri näkökulmista.

      Eihän asia suinkaan ongelmaton ole ja yhä suuremman ongelman siitä tekee se väestöräjähdys, joka nyt on meneillään Afrikassa. Mutta sehän on asia, josta on tullut tabu, vaikka juuri sen saaminen aisoihin merkitsisi maailman kohtalon kannalta monin verroin enemmän, kuin kehittyneiden maiden kaikki ruokatottumukset, olivatpa ne mitä laatua tahansa.

     Ennen muinoin sellaiset ihmiset, jotka narsismissaan tunsivat juuri itsensä syypäiksi herramme ja vapahtajamme kärsimyksiin, usein vetäytyivät erämaahan ja ravitsivat itseään sirkoilla ja maan matosilla. Nykyisen EU:n aivottomassa byrokratiassa näyttää juuri samanlainen tapa ongelmien ratkaisuksi nousseen jostakin esille. Tätä voisi pitää jo hälyttävänä.

     Mutta tässähän on kyse ennen kaikkea psyykkisistä ongelmista ja luulen, että se taas kerran todistaa älyllisen toiminnan taantumisesta yhä infantiilimmalle tasolle. Uskonnolliset ruokakultit vallitsevat enimmäkseen nuorempien ikäluokkien piirissä. Tulevaisuus lienee siis seloottien diktatuurin ja sirkansyöjien tyrannian. Onneksi sitä ei tarvitse nähdä.

     Schiralla on asioihin oma filosofiansa, joka perustuu pitkiin keskusteluihin toisinajattelevien kanssa ja myös niin sanottuun faktantarkistukseen.

      Tiede, johon fanaattisimmissakin piireissä innokkaasti viitataan, ei ole mikään aapiskirja, vaan itseään korjaava prosessi, jossa pyritään selvittämään ilmiöiden luonnetta ja joka etenee yhä uusien erehdysten kautta. Mitään kosher-luetteloita sieltä ei ole saatavissa.

     Kuten olemme huomanneet, esimerkiksi voi, maito, kahvi ja kananmunat eivät suinkaan ole mitään myrkkyä, vaan kaikille suositeltavia ravintoaineita, kuten kokemuskin osoittaa. Tosin on muistettava, että lääkkeen ja myrkyn ero syntyy annosten määristä.

     Vegaaninen liike erosi vegetariaaneista omaksi lahkokseen jo 1940-luvulla ja on nyttemmin saanut tavattomasti kannattajia, mikä luultavasti perustuu sen äärimmäisyysluonteeseen. Sen kannattajat puhuvat spesismistä eli laji ”rasismista”, joka pitää muita eläimiä ihmistä alempiarvoisina.

     Niin, miksi ei ostereille pitäisi antaa äänioikeutta, kysyi Bertrand Russell jossakin kirjassaan. Asialle on käytännön esteitä, mutta entä itse periaate? Ymmärrän, että ihminenkin on eräänlainen eläin, mutta katson myös, että sillä, kuten muillakin eläimillä, on oikeus ja velvollisuus hyödyntää muuta luomakuntaa.

     Toki kaikessa pitäisi säilyttää tolkku. Kaukana ovat ne ajat, jolloin suuri stalinistinen biologi Mitšurin julisti, ettei luonnolta saa odottaa mitään armopaloja, kaikki on väännettävä siltä väkisin. Se oli aikaa, jolloin niin sanottu Stalinin suunnitelma luonnon muuttamiseksi yritti haastaa jopa ilmaston, tuulia myöten.

     Luonto osaa kyllä myös potkia takaisin ja sen kestävyydellä on rajansa. Niitä on syytä kunnioittaa, arvioi myös kirjoittaja. Ennen suurta 30 vuoden nousukautta myös Italiassa syötiin lihaa yleensä vain kerran viikossa, pizzakaan ei ollut vielä jokapäiväistä muotia. Nykyinen standardisoidun, homogenisoidun ja prosessoidun ruoan ylenpalttinen nauttiminen ei ollut tapana.

     Italiassa syötiin siihen aikaan paljon hiilihydraatteja ja viiniäkin juotiin kai eniten maailmassa, mutta jokin ehkä meni myös oikein, koska italialaiset ovat japanilaisten jälkeen maailman toiseksi pitkäikäisin kansa.

     Superruokiin nähden kirjoittaja sen sijaan on skeptinen. Yhdeksi sellaiseksi oli Italiassakin tullut suomalainen sienikahvi (pakuripahkan uute?) ja erilaisia ihmedieettejä tietenkin monet ovat kokeilemassa kaiken aikaa. Toivokaamme heidän tulevan ainakin autuaiksi, sehän on psyykkinen tila eikä muuta.

     Ruokafilosofiat ja uskonnot erottavat nykyään tehokkaasti ihmisiä toisistaan ja kirjoittaja onkin liitteeksi pistänyt reseptejä, jotka sopivat sekalaisille seurueille. Syöminenhän on tai sen ainakin pitäisi olla sosiaalinen ja iloa tuottava tapahtuma.

     Todella ihanteellinen ruokailupaikka on kirjoittajan mielestä perinteinen italialainen trattoria, jossa ruokailu tapahtuu rauhalliseen tahtiin ja aina seurueen kesken. Hyvässä trattoriassa myös hankitaan raaka-aineet lähiseudulta ja suositaan paikallisia ruokia.

     Kun erilaisten katkismusten suosio on nykyään noussut huimaksi, ei tietenkään ihmettele, että tämäkin kirja päättyy 14-osaiseen manifestiin, jossa ensin esitetään itse ”käskyt” ja sitten itse kunkin käskyn selitys (”mitä se on”).

     Käskyistä ensimmäinen sanoo, ettei syöminen tee pahaa. Toisessa sanotaan, että kestiystävän vapaus on pyhä. Kolmas kertoo, ettei ruokailun hyvyyttä tai huonoutta ratkaista lautasella, vaan päässä.

      Kuudes käsky kehottaa aina silloin tällöin maistamaan sellaista, mitä jostakin syystä pitää itseltään kiellettynä. Kahdeksas käsky kehottaa syömään vähemmän lihaa ja ajattelemaan myös sitä, miten kyseinen eläin on elänyt ja kuollut (tullut uhratuksi).

     Yhdeksäs käsky hurraa tuoreelle ruoalle ja manaa pois prosessoitua ruokaa ja puolivalmisteita ja niin edelleen. Neljästoista käsky muistuttaa, että kaikki kuolevat joka tapauksessa.

     Tervettä järkeähän kirja tietysti edustaa ja sitä, luoja paratkoon, kyllä tarvitaan nykyisessä hysteerisessä ilmapiirissä.

     Ennen muuta kirja mielestäni palauttaa arvoonsa vanhan aristotelisen säännön kultaisesta keskitiestä. Kohtuus on se vaikea asia syömisessäkin, kaiken maailman tabut olisi jo syytä jättää muinaisuuteen ja olla palaamatta ainakaan Uutta Testamenttia kehittymättömämpään ajattelutapaan.

 

 

perjantai 26. kesäkuuta 2026

Uutta hurskautta

 

Temppeliprostituutio

 

     Kirkkomme Pride-harrastusta seuratessa tulee mieleen, että uskontomme on nyt syvän muutoksen tilassa ja kenties kokonaan häviämässä. Toisaalta voisi jopa ajatella sen mahdollisesti olevan palaamassa itämaisille juurilleen mysteeriuskontona.

     Vielä hiljattain uskontomme oli keskeiseltä osin transsendentaalista ja korosti ihmisen mitättömyyttä ja hänen loputtomia velvollisuuksia Jumalan edessä. Siihen kuului keskeisenä tarve irtautua maallisista haluista ja himoista, jotta lähestyttäisiin pyhyyttä.

     Nimenomaan noissa ihmislajin perimmäisissä vaistoissa ja niiden vapauttamisessa kohtaamme näköjään nyt sen, mitä sanomme jumaluudeksi ja voimme kukaties jopa siihen ekstaattisesti sulautua.

     Vaistojen ja halujen vapauttamisessa ei ole pelkkä kysymys asioiden sallittavuudesta tai sallimattomuudesta, vaan niitä palvotaan. Kenties siinä tietyllä tavalla lähestytään ihmisyyteen kuukuvaa mystistä pyhyyttä, ihmistä haluavana olentona, homo cupidus, joka on  nostettu alttarille entisen suuren kärsijän teloituspaalun asemesta.

     On selvää, ettemme enää kulttuurikehityksen tässä vaiheessa voi palata taikauskoisiin kuvitelmiin toisesta, haudantakaisesta elämästä tai tabuista, jotka Jumala on ihmisille lähettänyt heitä rangaistakseen ja kiusatakseen. Teloituspaalu tekee meihin kiusallisen barbaarisen vaikutuksen.

     Uskonnollinen tunne nykyään, sikäli kuin sitä yhä on, kohdistuu nyt konkreettiseen, koettuun maailmaan ja sen ihmeen tajuamiseen. Se saattaa tapahtua zen-buddhismin valaistumisen myötä tai sitten samaan tapaan kuin David Friedrich Straussiin panteismi. Hänhän saavutti suuren hartauskokemuksen ymmärtäessään arkielämän ihmeen, jossa luonnollisen ja yliluonnollisen raja häipyi pois.

     Toinen modernin hartauden opettaja oli Nikolai Tšernyševski, joka visioi uusia, lasista ja alumiinista rakennettuja kaupunkeja, joissa hartaus ja palvonta tapahtuisivat temppeleissä, joissa miehet ja naiset kohtaisivat seksuaalisuuden ihmeen äärellä. Mystinen naisjumaluus hallitsi noissa salaisissa huoneissa.

     Joissakin uskonnoissa kehotetaan miestä rukoilemaan ennen yhtymistään naiseen ja tässä voimmekin nähdä aidosti jalostuneen näkökulman siihen mysteeriin, jonka itse olemme alentaneet latteaksi nautiskeluksi ja hedonismiksi, jolla tehdään jokapäiväistä bisnestä.

     Yhdyntä ei välttämättä johda uuden elämän syntyyn tain edes tyydytä ketään millään tavalla, mutta silti juuri siinä on kaikkein syvällisimmän mysteerin kokemisen mahdollisuus, jota kulttuuri-ihmisen olisi käytettävä hyväksi päästäkseen arkipäiväisen lattean tajuntansa piiristä kohti ihmisarvoista olemassaoloa.

     Muinoin idässä oli temppeliprostituutio hyvin yleistä, miten myös pyhänä pidetty vestaalien ikuinen siveys. Molemmat lähestyvät samaa mysteeriä eri suunnilta.

     Astartea tai muita suuren äidin olomuotoja palvovat papit, jotka harjoittivat temppeliprostituutiota, oli usein kastroitu, minkä voimme todeta hämmästyttävän nykyaikaiseksi ilmiöksi, joka näyttää olevan pride-kansan keskuudessa myös arvostettua.

     Siinähän ihminen simuloi mystistä sukupuolesta toiseen siirtymistä, minkä todellisuus osoitetaan tuskallisella operaatiolla.

      Tällaisen uskonteon (vrt. auto da fe) aitoutta olisi kohtuutonta epäillä, mutta lienee sallittua ajatella että se on mahdollinen vain poikkeaville eikä siis kuulu normaalin piiriin, vaikka luonnollinen sekuaalisuuden kirjo käsittäneekin fantasioita myös toisen sukupuolen elämysten tavoittelusta

     Nykyisin niin kirkon, kuin jopa politiikan mielenkiinto suuntautuu seksuaalisuuteen ja erityisesti sen poikkeamiin sellaisella innolla, että sitä lienee sanottava lähinnä maaniseksi. Tämän sanominen ei toivottavasti ole koettavissa loukkaukseksi tai ns. kiihotukseksi kansanryhmää vastaan.

     En usko, että tätä kirkon pride-innostusta annattaa kuitata vain paluuksi pinnallisuuteen, mitä se kyllä varmastikin tietyltä osalta on.

     Sen ytimessä kuitenkin saattaa piillä aito uskonnollinen tunne, joka etsii toteutumistaan seksuaalisuuden mysteeristä, johon myös ihmiskunnan elämän jatkuminen ja näillä näkymillä myös sen tuhoutuminen liittyvät.

     Kybeleä palvova Attis leikkasi tarun mukaan kiveksensä irti terävillä kivillä uhrina jumalattarelleen. Nykyään tämä tuntuu hyvinkin modernilta asialta sekä sanan konkreettisesa mielessä että symbolisesti.

      Naista palvovat urokset emaskuloivat itsensä yhä uudelleen kuvaannollisesti, seksuaalisen palkkion toivossa tai sitten peräti ihan oikeasti päästäkseen siirtymään naisten jumalalliseen joukkoon.

     Kun näin pitkällä ollaan, en ihmettelisi lainkaan, mikäli kirkkomme piirissä aloitettaisiin temppeliprostituutio antiikkiseen tapaan. Prostituutiossa papittaret/papit uhrautuisivat lahjoittaakseen lajitovereilleen parasta ja kauneinta, mitä heillä on ja lisäisivät maailmaan aidosti hyviä asioita, hellyyttä ja rakkautta.

     Prostituutioon pitäisi liittää ainakin vapaaehtoinen uhrilahja, joka koottaisiin kirkkojen ylläpitämistä varten. Muutenhan ne pian jouduttaisiin purkamaan tai antamaan toisuskoisille.

     Ken elää, hän näkee.

lauantai 18. huhtikuuta 2026

Ihanne ja toteutus

 

Ihminen isolla I:llä

 

     Tapahtuipa kerran neljännesvuosisata sitten Pietarissa eräässä projektini seminaarissa, että kun pidin omaa esitelmääni, kuulijoita rupesi silminnähtävästi huvittamaan.

     Kuitenkin olin vain puhunut Maksim Gorkin ajattelusta ja siitä perustavanlaatuisesta erottelusta, jonka hän teki ”poroporvarin” ja ”Ihmisen” (isolla kirjaimella) välille.

     Tämä Ihminen isolla alkukirjaimella oli se aristotelista ihmisen olemusta toteuttava olento, jossa hänessä piilevä hyvä vapautui: Ihminen (Isolla I:llä) oli sankari, altruisti, keksijä, marttyyri, jos niin tarvittiin, jalo ja luova olento, jolle kaikki lajitoverit olivat rakkaita ja varmaankin myös toisten lajien edustajat. Hän lienee muistuttanut suuresti Erich Frommin ”genitaalis-produktiivista” persoonallisuutta.

      Isolla I:llä kirjoitettu eli täyteen mittaansa kehittynyt ihminen oli poroporvarin (meštšanin) vastakohta. Tuolle viimemainitulle otukselle, jota oikeastaan olisi venäjäksi voinut nimittää ali-ihmiseksi (nedotšelovek) oli tässä maailmassa tärkeää vain hänen oma etunsa ja sen lisäksi korkeintaan oma perhe ja suku.

     Poroporvari ajatteli vain hyötyä, erityisesti omaansa. Kun Ihminen neroudessaan keksi vaikkapa tulen, käytti poroporvari sitä vain makuuhuoneensa valaisemiseen, kun Ihminen keksi äänen tallentamisen, käytti poroporvari sitä renkutusten kuuntelemiseen, kun Ihminen keksi röntgensäteet, käytti poroporvari niitä vain omaisuutensa suojelemiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Gorkille poroporvari oli kaiken kulttuuripyrkimyksen vastakohta. Poroporvarille maailma oli vain oman kurjan tyydytyksen väline. Yhteiskunnassa poroporvaristoa edusti Venäjällä sen talopoikaisluokka (!) ja juuri siksi kansalaissota oli ollut niin eläimellisen raakaa ja vandalismin kyllästämää.

     Ihmiskunnan ja erityisesti Venäjän toivo oli vain työväessä, joka kukistaisi talonpoikaiston ja tulisi sen tilalle maan teollistuessa. Näin ajatteli Gorki ja tämä oli se syy, miksi hän tunnetusti kannatti kollektivisointia erityisen lämpimästi: talonpoika oli poroporvarillisuuden lähteenä hävitettävä, että Ihminen isolla I:llä voisi päästä valtaan.

     Kuten aluksi mainitsin, kun kerroin esitelmässäni tästä aiheesta huomasin ihmeekseni outoa hihittelyä, vaikka asia oli mielestäni sekä vakava että tärkeä ja esitykseni tosiasioiden mukainen.

     Sittemmin minulle kerrottiin, että olisi pitänyt sanoa ”ihminen suurella alkukirjaimella” (tšelovek s bolšoj bukvoj). Sen sijasta olin sanonut ”Tšelovek s bolšym Tš”. Kuulija assosioi tämän tš-kirjaimen välittömästi sanaan tšlen, joka tarkoittaa jäsentä ja on myös erityisen miehisen jäsenen normaali synonyymi.

     No, eipä tuossa suurta vahinkoa liene tapahtunut, ehkäpä se vain ryyditti kukaties kuivaa esitelmää. Itse asia kyllä ainakin tuli ymmärretyksi.

     Ja itse asia olikin hyvin tärkeä. Gorki toki oli melkoisessa määrin yksityisajattelija myös tuossa ”poroporvaristoa” (meštšanstvo) koskevan dogmin kohdalla, mutta ongelma vaivasi kaikkia.

     Oikeat, viralliset ideologit puhuivat ennen muuta ”pikkuporvaristosta” (melkaja buržuazija), vaikka kyllä tuo ”poroporvarillisuuden” käsite hiipi vahvasti myös virallisen ideologian piiriin ja muodosti siellä aika hankalan kysymyksen, joka näytti uhmaavan itse marxismi-leninismin pyhiä lakeja, jotka selittivät kaiken.

     Poroporvarillisuutta saattoi näet löytyä aivan mistä tahansa, myös työväenluokasta ja jopa sen itselleen nostamista johtajista. Miten tämä perisynnin kaltainen pahe ylipäätään sitten saattoi olla tuhottavissa?

     Voimalla ja väkivallallahan valtaan päässyt ideologia uskoi kaiken olevan ratkaistavissa ja niinpä ainakin voitiin yksityisen edun tavoittelu ja siihen liittyvä yritteliäisyys säätää ankarasti rangaistaviksi. Se nyt auttoi minkä auttoi ja loput voitiin aina niin sanoakseni reilusti valehdella. Joka tapauksesa jälkeä syntyi.

     Jo 1930-luvun lopulla, kun sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi, alkoi taistelu (kaikkihan voitiin saavuttaa vain taistelulla eikä mitään ilman sitä) siirtymisestä kohti kommunismia.

     Kommunismissa ihminen isolla I:llä oli päässyt kasvamaan täyteen pituuteensa ja alistanut valtaansa luonnon, jolta voitiin ulosmitata (se ei antanut armopaloja) myös aineellista hyvinvointia, joka kommunismin koitettua olisi rajatonta: edes rahaa ei enää olisi, kun jokainen sai ammentaa yhteisestä laarista kaikkea materiaalista hyvyyttä tarpeidensa mukaan. Ei mammonan tavoittelulle enää tarvitsisi kenenkään uhrata elämäänsä ja arvojaan.

     Aineellinen hyvinvointi ilman poroporvarillisuutta näkyikin jo pilkistävän yhteiskunnasta sieltä täältä. Esimerkiksi stahanovilaiset työläiset saattoivat omalla työllään ansaita niin paljon, että kykenivät hankkimaan auton kuljettajineen.

     Selvää oli, että he olivat myös suuria korkeakulttuurin ystäviä, tunsivat Puškinin runot läpikotaisin ja lähettivät tyttärensä pianotunneille. Moni rustasi runojakin ja kirjoitti proosaa. Insinöörin tiedot yhtyivät heillä älymystön kulttuuritasoon ja työläisen luokkatietoisuuteen.

     Kommunismin aineelliseen hyvinvointiin kuului myös niin sanottu ylellisyys, jota  ennen vainruhtinaat ja kapitalistit aikoinaan saivat nauttia. Markkinoille tuli nyt kaviaaria ja samppanjaa ja muitakin hienouksia hajuvesistä silkkisukkiin.

     Lehdet kuvasivat sankarillisia uusia miehiä ja naisia myös entisten eliittiurheilujen parissa: harrastettiin purjehdusta ja ratsastusta, autoilua, laskuvarjohyppyjä ja lentämistä. Niistä oli myös sotilaallista hyötyä.

     Mutta oleellista oli uuden ihmisen luominen. Uusi ihminen oli se yli-ihminen eli vanhan aatamin tilalle kehittynyt Ihminen isolla I:llä, jonka tulemista sosialistit olivat julistaneet jo sata vuotta. Venäjällä siitä oli kirjoittanut erityisesti Nikolai Tšernyševski, jonka teos ”Mitä on tehtävä?” oli Leninin suuri herättäjä ja peruskokemus. Hän kertoi ymmärtäneensä sen merkityksen vasta kuuden lukemisen jälkeen.

     Yli-ihmisen julistaja Tšernyšeski joka tapauksessa oli (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ). Siitä puhuivat myös esimerkiksi Trotski ja jopa Buharin. Kun vallankumous vapauttaisi Ihmisen (suurella alkukirjaimella), alkaisi syntyä valtavia määriä neroja, kun ihmisyys saisi kaikkialla kasvaa täyteen mittaansa.

     No, eihän tämäkään utopia suinkaan huono ollut pyrkimystensä puolesta. Asia muutti luonnettaan, kun päämäärään pyrittiin totalitaarisella pakkovallalla ja uskottiin ehdottomasti tunnettavan ne lainomaisuudet, jotka yhteiskuntaa ja luontoa hallitsevat.

     Tässä sopii kai muistuttaa siitäkin, että kommunismin päämääränä oli maksimaalinen vapaus. Leninin, kuten anarkistien mielestä tämä merkitsi valtion eli väkivaltakoneiston tuhoamista. Lenin muotoili asian siten, että kommunisteilla oli anarkistien kanssa yhteinen päämäärä, mutta keinot poikkesivat roisistaan. Kommunisteilla ne perustuivat tieteeseen…

     Utopian toteuttamisessa kävi hieman samoin kuin tunnetussa tarinassa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä ja yritti ensin ommella pukua. Kun se ei onnistunut, siirryttiin yrittämään takkia, sen jälkeen liivejä ja lopulta tupakkakukkaroa.

     Näin tuppaa käymään, kun ihminen luulee tuntevansa maailman pohjiaan myöten, olipa sitten kyseessä yhteiskunnan, ilmaston tai ihmisluonnon muuttaminen. Hybris tuottaa arvaamattomia seurauksia.

     Hyvät päämäärät ovat kuitenkin aina hyviä ja Ihminen isolla I:llä on yhä arvokas ihanne. Keinojen kanssa pitää vain olla varuillaan, niistä saattaa liian helposti tulla itsetarkoitus.

 

torstai 15. tammikuuta 2026

Tarpeiden vallankumous

 

Kun kommunistit vielä olivat kommunisteja

 

Frank E. Manuel, The Prophets of Paris. Turgot, Condorcet, Saint-Simon, Fourier and Comte. Harper Torchbooks 1965, 347 s.

 

Moni näyttää aina hämmästyvän, kun puhutaan ”kommunisteista” ennen vuotta 1918,jolloin Leninin ehdotuksesta Venäjän bolševikit omaksuivat tuon nimen.

Itse asiassa nimenomaan tuo Leninin idea merkitsi palaamista vanhaan, lähes sadan vuoden takaiseen aikaan ja sen aatemaailmaan. Samaa jankutti koko hänen ajattelunsa. Koko totuus oli siellä sanottu ja kestäisi ikuisesti.

Kommunismi (lat. communis – yhteinen) oli 1800-luvun alussa ja vielä puolivälissäkin yleinen termi, jolla viitattiin niihin, jotka pitivät yhteistaloutta ja yhteistä elämää ”kommuunissa” ihanteenaan. Myös Marxin ja Engelsin vuonna 1848 julkaiseman pamfletin nimi oli ”Kommunistisen puolueen manifesti”. Ei siis ”Kommunistinen manifesti”. Pikku puoluekin oli olemassa.

Tässäkin nimiasiassa vuonna 1918 Lenin korosti paluuta vanhaan ja ikuisesti ”oikeaan” oppiin, jota kaiken maailman revisionistit olivat väärentäneet. Nimenmuutos aiheutti pilkkaa ja hilpeyttä ja sen katsottiin taas kerran todistavan, että bolševikit olivat lopullisesti hylänneet tieteellisen sosialistisen (lat.socius -yhteinen) ajattelun ja palanneet utopistikommunistien lahkoksi.

Osittainhan niin olikin ja bolševikit todella suunnittelivat vakavissaan koko Venäjän muuttamista suureksi kommuunien yhteisöksi. Kommuuni oli myös kollektiivitalouden korkein muoto ja kollektivisoinnin alkaessa syksyllä 1929 määrättiin, että neljäsosan kolhooseista piti olla jo ”korkeinta muotoa” eli kommuuneja, joissa vallitsisi täydellinen tasanjako eikä mitään henkilökohtaista taloutta saisi kenellekään olla.

Kuten tunnettua, takapotku tuli välittömästi ja jo heti vuoden 1930 alussa Stalin perui pyhät sanansa ja otti aivan uuden suunnan. Kommuuneja kiellettiin enää perustamasta ja tasajakoa pilkattiin ”antimarxilaisena pikkuporvarillisuutena”.

Siitä lähtien bolševikkien ideologia, josta sittemmin alettiin käyttää nimitystä reaalisosialismi, ei enää ollut kommunismia sanan vanhassa ja perinteisessä mielessä. Tosin ajatusta heräteltiin uudelleen, kun aloitettiin suuri ”Kommunismin rakentamisen ohjelma” vuonna1961.

Toki kommunismikin jo aikoinaan oli esiintynyt monessa erilaisessa hahmossa. Kuuluisimpiin sen teoreetikkoihin kuului joka tapauksessa ranskalainen Charles Fourier, jonka vaikutus etenkin venäläiseen sosialismiin oli erittäin huomattava. Fourierin innoittama oli se Petraševskin ryhmäkin, johon osallistumisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan ja valeteloitettiin ennen lähettämistään Siperiaan.

Fourier oli myös Nikolai Tšernyševskin suuri oppi-isä ja tämän kirjaa ”Mitä on tehtävä” (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ), myös V.I. Uljanov ahmi loputtomasti. Vasta kuudennella kerralla hän kuulemma kertoi ymmärtäneensä mistä siinä oli kysymys.

Jätän sikseen sen, mitä hän oikein siitä ymmärsi. Ainakin nykyaikaiselle lukijalle sen huipentumana (Vera Pavlovnan neljäs uni) on ennen muuta unelma aistien vapauttamisesta tulevassa harmonisessa yhteisössä, jossa seksuaalinen nautinto on korotettu pyhäksi ja jossa ihminen on vapautettu kaikista riiston ja puutteen muodoista.

Dostojevski, kuten mainittiin, oli ollut fourierilaisen yhteisön perustajan, Petraševskin piirissä ja epäilemättä siis tunsi hyvin oppi-isänsä ajatuksia. Muuten, talonpojat, jotka oli pantu tuohon yhteisöön asumaan olivat ilmeisesti itse polttaneet sen rakennuksen.

Dostojevskin ”Riivaajissa” on merkittävänä sivuhenkilönä muuan Šigaljov, jonka mainitaan olevan kuin Fourier, mutta häntä vielä monta kertaa radikaalimpi. Šigaljoviaiset ajoivat täydellistä tasaamista aina ihmisen kykyjä myöten ja käyttivät keinonaan väkivaltaa. Henkisestikään kukaan ei saanut nousta toisen yläpuolelle.

Itse asiassa Fourier ei kannattanut täyttä taloudellista tasa-arvoa, toisin kuin vaikkapa Gracchus Babeuf. Hänen etsimänsä tasa-arvo kohdistui nautintoihin ja vaistoihin, jotka olivat pyhiä, koska Luoja itse oli ne ihmiselle antanut.

Fourierin ihanneyhteisö, falansteri, oli varsin suuri ja siinä asui lähes 2000 ihmistä. Kaikkien 1802 mahdollisen halujen kombinaation tuli olla edustettuna. Mikäli ne sijoitettiin samaan taloon, oli se jo varsin mahtava laitos. Instituutio oli tieteellisesti perusteltu ja siinä ihmisten välinen attraktio oli samassa roolissa kuin gravitaatio Newtonilla.

Joka tapauksessa siellä vaalittiin jokaisen yksilön kykyjen vapauttamista ja tarpeiden toteutumista. Erityisesti korostetaan, että siellä aina juotiin parhaita viinejä. Kulinarismiin kiinnitettiin muutenkin suurta huomiota, kuuluuhan se ihmisen keskeisiin nautintoihin.

Varat tuohon elämään, johon kuului siis tietty määrä myös ylellisyyttä, saatiin kohonneesta tuottavuudesta, kun jokainen sai tehdä sitä, mitä parhaiten osasi ja mikä kiinnosti.

Tärkeintä oli seksuaalisuus, jossa ei vallinnut täysi promiskuiteetti, mutta jossa pyrittiin turvaamaan mahdollisimman suuri vaihtelu sitä tarvitseville ja mahdollisimman suuri tyydytys jokaiselle, iästä ja ulkoisista avuista riippumatta. Esimerkiksi suhteet vanhojen ja nuorten ihmisten väillä olivat hyvin yleisiä aina jonkin aikaa kerrallaan.

Perhettä ei täydellisesti tuhottu, mutta ei siitä paljoakaan ollut jäljellä, kun lapset eivät enää olleet etupäässä vanhempiensa huolena. Kaikki väkivalta lapsia kohtaan oli lopetettu, mikä oli ajan oloissa merkittävä muutos.

Lasten erityisiä kykyjä ja taipumuksia käytettiin hyväksi myös esimerkiksi siten, että ulosteiden ja lannan käsittely annettiin heidän huolekseen, koska se ei heitä inhottanut, vaan innosti.

Sukupuolisuhteet vaihtelivat varsin usein, eikä niissäkään saanut olla pakotusta. Mikäli joku kosiskelija torjuttiin, häntä ryhtyi hoitamaan kokonainen loukko sulottaria, jotka saivat hänet unohtamaan mielipahansa.

Sanomattakinon selvää, että naisten taepeet olivat vähintään yhtä tärkeiksi nostettuja kuin miesten. Tšernyševskillähän utopian ”kuningatar” on aivan keskeinen hahmo.

Kiinnostavaa kyllä, Fourier on järjen vastustaja siinä mielessä, kuin se valistusajalla esitti vaatimuksiaan yhteiskunnan järjestämisestä. Järjen sijasta olennaista olivat tunteet ja vaistot ja niiden päästäminen oikeuksiinsa.

Ihmisillä oli toki monenlaisia viettymyksiä ja jotkut olivat taipuvaisia myös himomurhaajiksi ja ryöväreiksi. Heille löytyi falansterissa paikka teurastajina ja metsästäjinä. Kuten järjen palvojat arvelivat, ettei täysin rationaalinen ihminen voi olla rikollinen, Fourier lähti siitä, ettei sellainen ole myöskään ihminen, jonka emotionaalinen puoli on tyydytetty.

Varsinainen tyydytyksen vihollinen oli ikävystyminen, ennui. Sitä torjumaan oli itse asiassa valjastettu koko falansterin organisaatio. Ihmiset kokivat työssään ja henkilökohtaisessa elämässään jatkuvaa vaihtelua ja he myös harjoittivat kaikista esteistä vapautettua luovaa toimintaa.

Kun kaikkien ihmisten mahdollisuudet luovaan toimintaa oli vapautettu, voitiin todeta maailmaan ilmaantuneen miljoonittain uusia neroja. Noin kolmeksi miljardiksi kasvaneen maapallon väestöstä löytyisi 37 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, saman verran Newronin tasoisia matemaatikkoja ja jälleen saman verran Molièren tasoisia kirjailijoita ja niin edelleen.

Aivan vastaavasti esimerkiksi Trotski uskoi sosialistisen vallankumouksen tuottavan valtavan määrän uusia neroja. Sosialistinen yli-ihminen olisi uuden yhteiskuntansa tuote.

Sivumennen sanoen, periaate ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on lähtöisin juuri Fourier´lta.

Asiaan kuuluu, että Fourier itse oli köyhä kaupparatsu, jolla Manuelin mukaan tuskin edes oli lemmensuhteita ja jolla oli kummallinen tapa alituisesti mittailla kaikkea kyynäräkepillä ja tuijotella tyhjyyteen.

Hänet luokiteltiin usein hulluksi, mikä selittyy osin siitä, että hän tahallaan kätki utopistiset näkemyksensä kosmologisiin fantasioihin ja muun muassa esitti, että maapallon meret aikojen kuluessa muuttuisivat limonadiksi.

Kun vakava tai ainakin vakavaksi tarkoitettu sanoma esitettiin hullutusten seassa, se pystyi välttämään sensuurin. Yhtä ovelasti teki Venäjällä Tšernyševski, joka onnistui saamaan kirjansa ”Mitä on tehtävä” julkaistuksi muka rakkausromaanina.

Joka tapauksessa Tšernyševskin huomatiin pian olevan Fourierin tavoin yksi niitä vaarallisia kommunisteja, jotka oli Venäjältä hävitettävä.

Sellaisten rabulistien sijasta oli älymystölle annettava lukemiseksi vakavaa tieteellistä tekstiä, jossa selvästi todistettaisiin, että sosialistinen vallankumous ei Venäjällä olisi lainkaan mahdollinen sen kehitysasteesta johtuen.

Niinpä sensuuri päästi myös Marxin ja Engelsin halukkaiden luettaviksi ja se ilmestyi laillisesti Venäjällä vuonna 1867.

Olihan siinä terveellinen vastaisku kaiken maailman kommunisteille.

 

maanantai 6. lokakuuta 2025

Tärkeät kirjat ja kirjailijat

 

Kulttuurin kansallinen koodeksi

 

Kun se, mitä nimitämme kulttuuriksi sekä sanan laajemmassa että ahtaammassa merkityksessä näyttää nyt olevan jonkinlaisessa kroonisessa hajoamisen tilassa, näkyy maailmalla yhä useammin olevan yrityksiä koota yhteen niitä aineksia, joita kulttuurissa pidetään tärkeinä.

Tehtävä voidaan määritellä eri tavoin, joko yrityksenä ymmärtää omaa itseä ja maailmaa, omaa kulttuuria tai länsimaista kulttuuria. Harvemmin sentään yritetään pöyhkeästi hallita koko maailmankulttuuria. Toki siitä täytyy olla jossakin määrin perillä omatakseen niin sanotun yleissivistyksen.

Avaimena kulttuurin on yleensä ymmärretty kirjat. Syystä tai toisesta niin musiikkikappaleet, elokuvat kuin tietokonepelit ovat jääneet luetteloista pois. Yleissivistyksen jonkinlaisia mittareita ovat myös kunnollinen lukutaito ja kielitaito, mukaan lukien vieraiden kielten ymmärtäminen. Niistä ei kuitenkaan ole puhuttu silloin, kun kulttuurin kansallinen koodeksi on se, mikä kiinnostaa.

Tässä on epäilemättä jotakin olennaista vanhan kulttuurin perintöä. Koko ”koodeksin” idea lähtee siitä, että kulttuurin tuotteet ovat eriarvoisia, ainakin vaikuttavuutensa ja kansallisten piirteidensä suhteen. Ns. matalakulttuuria ei yleensä ole hyväksytty mukaan, mutta ainakin Suomen tapauksessa se voisi olla kiinnostava lisä.

Muuan tällaisten luetteloiden ongelma on myös se, että ne pakostakin toimivat vain suhteellisen pitkällä aikajanalla. Sellainen luettelo, jossa mukana olisivat vaoin tämän vuoden tai vuosikymmenen vaikuttavimmat, suosituimmat tai alan asiantuntijoiden mielestä parhaat tuotteet, olisi aivan riittämätön ja jopa tylsä, ellei sitä aseteta laajempaan kontekstiin.

Ongelmana on nähty myös se, että maamme kantaväestön molemmat kieliryhmät voisivat tarvita omat luettelonsa. Itse asiassa en usko sitä, niin tiiviisti niiden kulttuurinen kehitys on kietoutunut yhteen. Niinhän toisaalta toki oli myös Venäjän ja Ukrainan.

 Mitä taas tulee uusien maahanmuuttajien kulttuurisiin koodekseihn, sellaisten kirjoittamiselle voisi koittaa aika ehkäpä noin sadan vuoden kuluttua.

Olen tainnut yritelläkin jonkinlaista suomalaisen kirjallisuuden keskeisten teosten luetteloa, sellaista, joka on tunnettava, mikäli haluaa ymmärtää maastamme enemmän kuin tavallinen turisti. Kriteerit kannattaa jättää väljiksi, mutta tärkeintä siis on teosten kansallinen vaikuttavuus ja se, että ne on koettu omiksi.

Luetteloon kuuluvat ilman muuta Runebergin Vänrikit ja jotkut Topeliuksen teokset, kuten Välskärin kertomukset. Niissä maallemme luotiin kansallinen historia kaunokirjallisessa muodossa. Niiden ohella ovat olennaisia tietenkin Kalevala sekä Seitsemän veljestä.  Näin siitä huolimatta, että Kalevalan ovat lukeneet vain hyvin harvat.

Kaikki nuo kirjat ja lisäksi esimerkiksi Topeliuksen Maamme-kirja tunnettiin kuitenkin aikoinaan kaikissa kansankerroksissa. Siitä huolehti jo kansakoulu.

1900-luvun osalta keskeisiä ovat Väinö Linnan Pohjantähti ja Tuntematon. Niiden lisäksi tuo vuosisata tuotti suuren määrän korkeatasoista proosaa ja lyriikkaakin, mutta mitään muita kirjoja ei voi vaikutukseltaan verrata näihin.

2000-luvun osalta tilanne tuntuu erilaiselta. Onko olemassa yhtään sellaista kirjaa, jonka kaikki tuntisivat ja jonka tunteminen olisi edes jossakin mielessä avain koko kansakunnan ja aikakauden tuntemiseen?

Olin jo ehdottamassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa, mutta sekin ilmestyi jo viime vuosisadalla ja sen tuntevat vain harvat. Paavo Rintala ja Hannu Salama ovat merkittäviä aikansa tuntojen tulkkeja, mutta heidänkin toimintansa jää viime vuosisadalle eikä niiden merkitys yllä koko yhteiskuntaan.

Olkoon. Kaunokirjallisuutta ja jopa sellaista, jolla on niin sanoakseni profeetallinen totuuden sanomisen merkitys aikakaudelle, ei ole enää helppo löytää, eikä sellaista taida enää ollakaan. Erilaista viihdettä, poseeraamista ja konstailua kyllä löytyy joka vuodelle ja se palkitaan Finlandia-palkinnolla.

Mutta entäpä, jos lisättäisiin galleriaan kansallisia populaarikulttuurin hahmoja ja teoksia? Niiden tunteminen on myös kokonaisuuden kannalta tärkeää, vaikka niiden arvo kenties ei korkeiden raatien käsittelyssä nousekaan suureksi.

Varsinaisessa kirjallisuudessa syntyivät aikoinaan kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä, ahvääriies Pekka Lipponen ja jokunen pienempikin hahmo. Lähinnä radion ja television piiriin sijoittuvat sen sijaan hyvin kansalliset hahmot, Spede Pasanen, Uuno Turhapuro sekä erinäiset sketsihahmot, joista moni ei kuitenkaan ole tainnut jäädä elämään vuosikymmeniksi. Niitä on jopa pyydelty anteeksi…

Kansallisesta kulttuurista puheen ollen, suomalainen tango ja sen mestarit, Olavi Virrasta Eino Gröniin on syytä noteerata siinä kuin Sibelius, Merikanto ja muut vakavamman musiikin suuret suosikit. Säkkijärven polkka on toki myös kansallinen ikoni, nykytermiä käyttääkseni.

Mutta tässä vain vähän ärsykkeitä. Jokainen pystyy luettelemaan pitkän litanian nimiä ja teoksia. Harvat niistä kuitenkin ovat sekä kaikkien suomalaisten tuntemia (edes omana aikanaan), että tyypillisesti suomalaisia luonteeltaan, mikä ei tietenkään estä sitä, että vaikutteita on voinut tulla muualta.

Mutta itse kulttuurin koodeksista on tullut kirjoitettua useamminkin. Haku toi haaviin tällaisen blogin kymmenen vuoden takaa:

 

tiistai 24. helmikuuta 2015

Venäjän kirjalliset sankarit

 

Venäjän klassikot ja kirjalliset sankarit

 

V.V. Putin kehotti jokunen vuosi sitten laatimaan ”venäläisen kulttuurin koodeksin” eli luettelon kirjoista, jotka on tunnettava tunteakseen venäläisen kulttuurin.

Opetus-ja tiedeministeriö julkaisi pian listan ”100 koululaisille ja itseopiskelijoille suositeltua kirjaa Venäjän Federaation kansojen historiasta, kulttuurista ja kirjallisuudesta”. Lista on aakkosjärjestyksessä eikä siis arvostusten suhteen erityisen informatiivinen. Voidaan joka tapauksessa todeta joukossa olevan myös melko odottamattomia nimiä, sellaisia kuin Juri Bondarjov, kahdella teoksella, samoin kuin esimerkiksi Tsingiz Aitmatov, Viktor Astafjev tai Vasili Aksjonov, kahdella kukin.

Kaikki nämä toki ovatkin kelpo kirjailijoita, mutta huomiota herättää, että samaan aikaan joukossa on Dostojevskilta vain yksi teos, Turgenevilta ja Puškinilta ei yhtään. N.N. Nosovilta ja S.D. Dovlatovilta sen sijaan on molemmilta neljä teosta…

Puškinin puuttumista ei selitä edes se, että runojen katsottaisiin kilpailevan eri sarjassa. Kummallista on myös esimerkiksi Lermontovin ja Tjuttševin puuttuminen. Sen sijaan luettelossa on sekä Konstantin Simonovin että Robert Roždestvenskin runoja, hyviä toki nekin.

Koska myös karjalaiset kuuluvat Venäjän federaation kansoihin, mainitaan listan eeposten osastossa myös Kalevala.

Ministeriön listaan on oltu tyytymättömiä ja monet tahot ovat tehneet vaihtoehtoisia listoja. Nykyään netti on täynnä kaikenkarvaisia listoja, mutta niistä vakavasti kannattaa suhtautua esimerkiksi Suomen Akatemian kanssa yhteisiä hankkeita rahoittavan Humanistisen tutkimusrahaston keräelmään, joka sisältää yli sata kaunokirjallista teosta ilman arvojärjestystä.

 Tähän V.A. Lukovin laatimaan ja asiantuntijoiden haastatteluihin perustuvaan ”venäläiseen kulttuurikoodiin” kuuluu noin 20 prosenttia ulkomaalaisia kirjoja, kun vastaaviin ulkomaalaisiin kuuluu yleensä vain ehkä noin viisi venäläistä nimeä, kuten laatija toteaa. Lisäksi ulkomaisista listoista puuttuvat venäläiselle kulttuurille tärkeät nimet kuten Puškin, Lermontov, Gogol, Gontšarov ja Tšernyševski.

Lukovin lista näyttää suomalaisittain sangen tutulta, ellei ota huomiooon sitä, että Puškinia ja Lermontovia ei meillä lueta, vaikka nimet tunnetaan. Mukana ovat Tolstoi, Dostojevski, Tšehov, Turgenev, Kuprin, Bunin, Platonov, Solženitsyn, Pasternak ja muut klassikot, varsin monipuolista siis. Listan kaksikymmentä ulkomaista nimeä ovat yleensä yllätyksettömiä Dantesta, Cervantesista, Shakespearesta ja Goethesta Proustiin, Hemingwayhin ja Garcia Marqueziin.  kaksi viimeistä ehkä herättävät huomiota ja syytä onkin. He ovat olleet Venäjällä poikkeuksellisen tärkeitä.

Myös Ekspert-lehti on kantanut kortensa kekoon ja korostaa myös oman listansa olevan tutkimuksen tulos. Se toteaa niinikään, että tehtävänä on ollut löytää ne sata kirjaa, jotka pitäisi lukea, jotta ymmärtäisi itseään ja muita. Kyseessä ei siis ollut pelkkä suosituslista, vaan tavoitteena oli löytää venäläisen sielun genomi, ei enempää eikä vähempää. Metodina oli tutkia eri kirjojen mainittuutta (upominaemost) eri aikakausina. Tutkimuksen perusteella oli mahdollista ”kuvata venäläisen sielun tärkeimpien piirteiden synty ja jopa tehdä päätelmiä kulttuurimme tulevaisuudesta” hehkutti lehti.

Aikakausidimensio antaakin kiinnostavan lisänsä Ekspertin listaan, vaikka asetetun tehtävän kunnianhimoisuus saattaa vaikuttaa liioitellulta. Joka tapauksessa lähtökohtana ollut oletus, että kirjallisuuden keskeinen sisältö on kaikkien tiedossa ja sen pohjalta syntyy yhteinen kieli, on näihin asti pitänyt paikkansa kaikissa sivilisaatioissa ennen niiden hajoamista.

Ekspertin kuvaamat kirjallisuuden –vai sanoisiko, ”lukijoiden”- aikakaudet ovat melko kiinnostavia, mutta joutanee jättää tässä syrjään paria viimeistä lukuun ottamatta. Artikkelin mukaan ns. ”60-lukulaisten koodi” asetti aivan erityiseen arvoon Remarquen ja Hemingwayn. Ilmeisesti ne toivat pilkahduksen rajan takaa, jossa myös näköjään asui ihmisiä. ”Vajetalouden vuosien” eli aikakauden 1970-1985 koodissa nousivat arvoon arvaamattomaan Bulgakov, Garcia Marquez, Kafka, Strugatskit, Muumipeikko ja Vonnegut.

Perestroikan aikaan taas symbolisiksi tulivat Nabokovin Lolita ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Vuonna 1997 alkaneelle ja yhä jatkuvalle aikakaudelle symbolisia hahmoja taas ovat Harry Potter ja Pelevin. Syvä huokaus. Peleviniä olen kyllä lukenut paljonkin, mutta silti.

Ekspert-lehti on myös julkaissut listan venäläisten tärkeimmistä kirjoista ja sen alkupää on seuraavanlainen:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Saint-Exupery, Pikku prinssi

•       Lermontov, Aikamme sankari

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       George Orwell, 1984

•       Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys

•       Rowling, Harry Potter

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Wilde, Dorian Grayn muotokuva

•       Gribojedov, Haittaa järjestä

•       Turgenjev, Isät ja lapset

Listassa hämmästyttävät sekä Bulgakovin korkea sijoitus että Harry Potterin mukanaolo. Molemmat ovat maagisen fantasian luomuksia samoin kuin esimerkiksi Pelevinin kirjat. Voihan niistä halutessa etsiä myös vaikkapa yhteiskuntakritiikkiä, mutta sen esittämisen tapa on kyllä huonoimpia mahdollisia. Sanon tämän vastikään taas Bulgakovin kirjan lukeneena. Asia on outo ja tuo mieleen, että Bulgakov mahtoi säväyttää sanomalla kaiken niin kerettiläisesti kuin oli mahdollista. Se oli märkä rätti päin pläsiä koko systeemille: ”credo quia absurdum!” Ja kenties Potter huispailee sitten hänen imussaan.

Joka tapauksessa Bulgakovin Saatana on päässyt myös nettiäänestykseen perustuvan ”100 parasta venäläistä kirjaa”-listan kärkeen. Sen alkupää on muuten seuraava:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Dostojevski, Karamazovin veljekset

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Puškin, Jevgeni Onegin,

•       Bulgakov, Koiran sydän

•       Tšehov, Kertomuksia

•       Dostojevski, Riivaajat

•       Turgenev, Isät ja lapset

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       Lermontov, aikamme sankari

•       Gogol, Taras Bulba

Tässä listassa ei tietenkään ole ulkomaalaisia, joten se riittää säästämään meidät Potterilta.

Teoksen Saatana saapuu Moskovaan sankarit ovat itse asiassa paholaisia, joihin Venäjän kansa varmastikaan ei samaistu. Myös mielisairas Mestari ja noidaksi ryhtyvä Margarita ovat epätodennäköisiä varsinaisina sankareina ja samaistumiskohteina tai idoleina, niin hyvin kuin viimemainittu rooli heille muuten sopisikin. Mikäli haluamme etsiä todellista venäläistä sankaria kirjallisten hahmojen joukosta, tehtävä ei ehkä ole aivan helppo saati yksiselitteinen.

Puškinin Jevgeni Onegin on varmaankin mahdollinen, mutta epätodennäköinen ehdokas kaikessa moniselitteisyydessään. Myöskn Lermontovin Petšorin herättänee enemmän myötätuntoa kuin ihailua. Dostojevskin Raskolnikov taas ehkä pikemmin edustaa traagista antisankaria kuin todellista jäljittelyn kohdetta eikä myöskään Sodan ja rauhan Pierre Bezuhov ole mikään sykähdyttävä esikuva, niin kiinnostava kuin muutoin onkin kaikessa rehellisyydessään ja naiiviudessaan, muistuttaen siinä suhteessa ehkä jossakin määrin Idiootin ruhtinas Myškiniä.

 Entäpä Turgenevin karu, mutta rehellinen nihilisti Bazarov? Mielestäni hahmo näyttää olevan luotu vain herättämään sääliä ja huolestusta nousevan nuorison tähden. Se muistuttaa kyllä 1970-luvun suomalaisia taistolaisia. Ilfin ja Petrovin Ostap Benderin voimme jättää pois laskuista ja sama koskee Taras Bulbaa, luoja paratkoon. Onko mahdollisesti niin, ettei Venäjän paras kirjallisuus yleensäkään kuvaa todellisuutta samalla tavoin kuin vaikkapa Suomessa Väinö Linnan teokset, jotka toki sijoittuvat aivan toiselle aikakaudelle?

Vai olisvatko Tolstoin parhaat hahmot, kuten Anna Kareninan Levin ja toisaalta vaikkapa Puškinin Tatjana sopivia venäläisyyttä yleiesemminkin symbolisoimaan? Tatjanan kohdalla voisi viitata siihen, että hänet asetti tällaiseen korkeaan asemaan myös Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla vuonna 1880. Siinä siis ehkä täydellisin klassisen venäläisen naishahmon kuvaus.

Entä miehet? Toki Gontšarovin Oblomovia on ajasta aikaan tarjottu tähän rooliin, mutta tätä on syytä pitää rienauksena, joskus ystävällisenä ja joskus epäystävällisenä. Ei Venäjää ole makaamalla rakennettu. Voisiko sitten esimerkiksi Dostojevskin Riivaajista löytää Venäjän kansaa kuvaavia, heitä symbolisoivia hahmoja? Luultavasti voisi. Nikolai Berdjajev on näin tehnytkin, mutta vihan puuskassa. Hän arveli myös Gogolin lurjusten sopivan hyvin kuvaamaan sitä henkeä, joka Venäjällä voitti vuoden 1917 hulinoissa.

Ehkä parhaat ideaalityypit löytyvätkin runoudesta? Näinhän oli asia meillä silloin kun Runeberg oli ansaitsemassaan arvossa. Nettiäänestykseen perustuvan 100 parhaan venäläisen runon lista on alkupäästään seuraavanlainen:

 

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Lermontov, Borodino

•       Puškin, Ja pomnil tšudnoje mgnovenje

•       Puškin, Ja vas ljubil

•       Jesenin, Ne žaleju, ne zovu

•       Lermontov, Parus

•       Puškin, Zimneje utro

•       Tjuttšev, Vesennaja groza

•       Jesenin, Mne ostalos odna zabava

•       Lermontov, Vyhožu odin ja na dorogu

No mikäpäs! Upeita runoja, jotka laulettuina lumoavat vaikka kuivaneen korpun! Viriilin nuorukaisen tuska on joskus suunnaton ja ellei sitä muuten ymmärrä, kannattaa kuunnella venäläisiä romansseja, kuten kannattaa muutenkin. Lemmentuskaa, sotaisen urhoollisuuden karua kehumista, kapinallisuutta, melankoliaa… Sitä noissa runoissa on.

Hyvä runous on juuri tällaista, toisin kuin modernistit itsekylläisessä ylimielisyydessään kuvittelivat. Siinä on muutakin kuin asiaa. Mutta onko tässä sankareita? Kuten keskuslyriikkaan kuuluu, lähes kaikkialla sankari on itse runoilija. Ja kuulija asettuu hänen asemaansa, koska ymmärtää, että hän puhuu totta. Mutta tämä ei vie pitkälle, kun kansallisia sankareita etsimme. Sisällön suhteen nuo runot eivät ole erityisen kansallisia, mutta tietenkin runossa on muoto, kieli, erottamaton osa kokonaisuutta.

Saattaa olla, että Väinö Linnan luomat suomalaiset sankarit ovat suorastaan kirjallisuudenlajina ainutlaatuisia. Ainakaan niille ei ole helppo löytää vastineita venäläisten suosikkikirjallisuudesta. Vai olenko vain etsinyt huonosti?

 

keskiviikko 20. elokuuta 2025

Taantumusmies

 

Alamaisen on pelättävä

 

Filosofejahan riittää joka junaan. On hyvä muistaa, etteivät monet heistä ole koskaan olleet sellaisen sallivan ja pluralistisen yhteiskunnan kannattajia, joka nykyään on ainakin läntisessä maailmassa lähes aina ajattelun lähtökohtana.

Konstantin Leontjevista n(1831-1891) olen hiukan kirjoittanut aina silloin tällöin (ks. Vihavainen: Haun leontjev tulokset) ja hän on taas nykyään ollut Venäjällä kiinnostava eurooppalaisvihansa takia. Myös Putin on joskus häneen viitannut.

Leontjevin viha kohdistuu liberalismiin ja sitä tuottavaan poroporvarillisuuteen (meštšanstvo). Se tasapaksu onni, johon nuo typerät oliot pyrkivät on hänestä jo sellaisenaan kuvottavaa ja sitä paitsi mahdotonta. En tiedä, mitä Leontjev sanolisi, jos hänet voitaisiin tuoda nykyaikaiseen ostoskeskukseen. Sellainen toki tympäisee monia nykyihmisiäkin.

Joka tapauksessa työn tuottavuus on niin valtavasti noussut, että Leontjevin kulttuurikritiikin toinen puujalka on katkennut.

Onpa se nykyään ollut hyvinkin mahdollista nostaa kokonaisia kansoja vauraaseen elämään, 1800-luvun lopun mittapuilla ajatellen jopa uskomattomaan rikkauteen. Valkoisen miehen ansiotahan se on, muistakaamme taas kerran.

1800-luvulla tällaista ei yleensä osattu kuvitellakaan, poikkeuksena jokin Nikolai Tšernyševski, jonka kuvitelmat lasi- ja alumiinikaupungeista olivat tosiaankin vain kuvitelmia (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski, tulokset).

Tässä näyte Leontjevista parhaimmillaan:

”Eikö olisikin hirvittävää ja loukkaavaa ajatella,

että … apostolit saarnasivat, marttyyrit kärsivät,

runoilijat lauloivat, taiteilijat maalasivat…. vain

sen takia, että ranskalainen, saksalainen tai venäläinen

porvari säädyttömässä ja naurettavassa puvussaan

viihtyisi ”yksilöllisesti” tai ”kollektiivisesti” koko

tämän suuruuden raunioilla? Venäjää on edes hieman

pakastettava, ettei se ”mätänisi”

Tuon ”pakastamisen” omaksui sitten myös 1800-luvun taitteen johtava venäläinen taantumusmies, Konstantin Pobedonostsev

Leontjevin muuan tärkeä puheenvuoro, jonka hän piti Dostojevskin vuoden 1880 kuuluisan Puškin-puheen (ks. Vihavainen: Haun Puškin-puheen tulokset)  johdosta ja jonka aiheena oli yleismaailmallinen rakkaus, on suomeksi luettavissa Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta ”Venäjä ja Eurooppa” (Vastapaino 2007).

Enemmän tavaraa löytyy vaikkapa teoksesta ”Vostok, Rossija i slavjanstvo” (Eksmo 2007),892 s.  jossa kirjoittaja esittää laajasti Euroopan-vastaisia näkemyksiään. Kirjassa on myös esimerkiksi Nikolai Berdjajevin Leontevista kirjoittamaa aikalaiskritiikkiä. Olen niitä joskus selostanut, mutta laiminlyönyt yhden aspektin, joka Leontjevin ajattelussa nousee voimakkaasti esiin.

Kyseessä on pelko alamaishyveenä. Jos otamme tuosta kokoelmasta esille vaikkapa yhden artikkelin, ”Liberalismista yleensä”, joka kuuluu sarjaan ”Varsovalaisesta päiväkirjasta”, voimme todeta, mikä kirjoittajan mielestä on liberalismin yleinen olemus:

”Kaikki luova, kaikki säilyttävä, se, mikä kerran on luotu jonkin kansan historiassa, on aina enemmän tai vähemmän eriyttävää, erottavaa, sellaista, joka asettaa yhden kansan vastakkain muiden kanssa… Kaikki liberaalinen taas on väritöntä, yleisesti hävittävää, sisällytyksetöntä tuossa mielessä, se on aina samanlaista kaikkialla…

Liberalismi on kaikkialla yhtä vihamielistä niille historiallisille periaatteille, joiden vallitessa tietty kansa on kasvanut. Liberalismi on kaiken äärimäisyyden, myös kaikkein korkeimman kieltämistä, kaiken pakottamisen ja kaiken tyylin kieltämistä”.

”On esimerkiksi typerää niin sokeasti uskoa, kuten enemmistö eurooppalaisittain kasvatetuista ihmisistämme tekee, mahdottomuuteen, lopulliseen oikeudenmukaisuuden (pravda) ja maanpäällisen onnen valtakuntaan, poroporvarien ja työläisten harmaaseen ja kasvottomaan maanpäälliseen paratiisiin, jota valaisevat sähköiset auringot, ja joka keskustelee puhelimitse Kamtšatkalta Hyväntoivonniemelle… Tyhmää ja häpeällistä on, että jopa ihmiset, jotka kunnioittavat liberalismia, uskovat rtällaiseen mahdottomaan asiaan kuin ihmiskunnan onni, edes likimain…”

”Koko ihmiskunta ’on ikävissään’, kuten Lamartinen sanoin liberaali ja rauhallinen Ludvig Filipin ja Guizot’n Ranska oli ikävystynyt… ihmiset tulevat yhä vaativammiksi eikä kaikkien noiden vaatimusten tyydyttämiseksi ole keinoa keksitty eikä todennäköisesti keksitäkään.”

Siinä siis liberalismin ja eudaimonismin koko tyhjyys, mutta mitä tilalle?

”Kestävää ihmisissä on nimenomaan se, mikä olemukseltaan on vastakkaista demokraattiselle vapaudelle ja sille individualismille, joka sen synnyttää. Pelon ja rakkauden sekoitus, kas siitä on ihmisyhteisöjen elettävä, jos ne elää haluavat…rakastava pelko joidenkin ihmisten edessä on aito tunne eikä politiikan takia teeskennelty… Mutta vapaata ja periaatteellista pelkoa eivät liberaalit halua, he pitävät sitä yhteensopimattomana nykyaikaisen pororoporvarin arvon kanssa”.

Ja kuitenkin aito kristillisyys opettaa, että hierakia on kaikkialla, Edes enkelit eivät ole keskenään tasavertaisia… Valtion tulee olla uhkaava, joskus julma ja säälimätön.

Nikolai Berdjajev ei suotta hämmästellyt sitä, että Leontjev pystyi tekemään kristinuskostakin säälimättömyyden ja eriarvoisuuden saarnaajan. Venäjäänkään Leontjev ei Berdjajevin mielestä edes uskonut, vaan nauroi slavofiilien naiiviudelle. Sen sijaan hän usko venäläiseen valtiollisuuteen ja polvistui nöyrästi sen edessä ja kuitenkin tämä valtiollisuus oli ”Bysanttilaisuuden ja tatarilaisuuden luomus”.

Leontjev saarnasi vallan mystiikkaa ja jumaloi valtiota ja siinä suhteessa hän sopii mainiosti nykyisen outinismin oppi-isäksi. Sotilaallinen kunnia ei ollut hänestä kovin korkeatasoista, mutta kuitenkin se oli sellainen taso, mille myös vähälahjaisemmat pystyivät nousemaan ja siksi kannatettava. Kun tähän lisätään vielä Eurooppa-viha, voinee sanoa, ettei Kremlin ohranka parempaa auktoriteettia voisi tässä tilanteessa keksiäkään.

Paradoksaalista on, että Leontevin omituinen kristillis-aristokraattinen paatos, johon sisältyi vielä konkreettinen tavoite Konstantinopolin valloittamisesta, kuuluu aikaan, jolloin yleisen hyvinvoinnin mahdollisuuteen kohdistuva epäily oli hyvin perusteltavissa.

Silloin voitiin leivän asemesta ja sen puuttuessa korostaa isänmaallisten sirkushuvien merkitystä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja Leontjevin aikalaiskritiikiltä on, kuten sanottu, yksipuujalka katkennut. Siitä huolimatta hän näyttää olevan naapurissa sangen kunnioitettu.

Tietenkin meidän kannattaa muistaa, että Venäjältä löytyy aina jokaista hullua kohti useampiakin viisaita. Heidän asemansa vain on tiettyinä aikoina kovin ahdas. Mutta vielä se aika koittaa taas heillekin.

lauantai 14. kesäkuuta 2025

Leipääkin riittää

 

Henki pääsi pullosta

 

Vanhassa ja arvokkaassa rukouksessa pyydetään Jumalalta jokapäiväistä leipää. Minusta kannattaa huomata, ettei siinä särpimistä puhuta mitään, vaikka pelkän leivän kaluaminen on jokseenkin tylsä ellei sitten ajan mittaan suorastaan vastenmielinen tapa pysyä hengissä. Suotta ei rikollisia ole tuomittu elämään pelkällä vedellä ja leivällä, kun on haluttu antaa heille kovennettu rangaistus.

Kuitenkin leipä on ihmisen aineellisen toimeentulon perusta ja se, mitä sen lisäksi tulee ravinnon osalta, on itse asiassa enemmän tai vähemmän ylellisyyttä. Kuitenkaan ei ihminen elä ainoastaan leivästä, ainakaan kovin kauan.

 Ranskalainen kaipaa vähän viiniä tai ainakin kaipasi siihen saakka, kunnes kansaa siellä 1950-luvulta lähtien Pierre Mendès-Francen johdolla opetettiin juomaan maitoa, joka on terveellisempää. Suomalainen kaipaa voita ja ukrainalainen silavaa. Ehkä ranskalaiselle riittää öljy ja valkosipuli.

Myös Valko-Venäjällä, Baltiassa ja Venäjällä silava lienee aivan kärjessä, kuin särpimiä ajatellaan. Tiukan paikan tullen riittää toki pelkkä suola, mutta himo erilaisiin särpimiin nousee silloin varmasti suureksi.

Varsinaisen herkun on loihtinut lukijan silmäin eteen Omar Khaijam, joka haaveilee:

Vain runokirja, viiniä

ja leivänpuolikas,

ja lampaanreittä kappale

ja kaksin kerallas…

Siinähän sitä tulikin ravintoa kaikinpuolisesti, niin hengelle kuin ruumiille. Kuvittelen, että tuo mainittu lammaskin on huolella savustettua ja tyttö on nuori, kaunis ja rakastunut. Maanpäällinen taivashan tässä näyttäisi olevan kyseessä ja saman sortin jatkoahan Koraani lupaa sitten haudan takana uskovaisilleen.

Tässä jokseenkin epäortodoksisessa ja ilmeisesti suufilaisessa kuvitelmassa pelkästä jokapäiväisestä leivästä päästiin itse asiassa jo juhla-ateriaan ja kaikinpuolisen hyvinvoinnin korkeimman tason kukkuloille. Kehtaako sellaista enää Jumalalta anoakaan ainakaan juutalais-kristillisellä taholla? Kun nälkäkuolemalta pelastuu ja saa sen jokapäiväisen leivän, on loppu jo omalla vastuulla.

Nikolai Tšernyševski jakoi joskus 1860-luvulla ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jolla oli kerran viikossa varaa syödä lihakeittoa ja niihin, joilla ei ollut.

Tuohon aikaan monilla niistä, joilla jokapäiväinen leipä oli, ei ollut tuota keittoa ja siksi heidän ei ehkä aina ollut helppoa kiittää edes leivästään. Vai oliko se päinvastoin?

Parempaanhan se ihminen aina on joka tapauksessa pyrkinyt ja kehitellyt utopioita, joissa juoksevat rieska ja hunaja ja taikamylly jauhaa itsekseen leipää, suolaa ja rahaa vaikkapa vain purnun verran puhtehessa. Siis tuskin kovin paljon, mutta sen verran, että riittää varastoonkin -kotipidoiksi eli, kuten nykyään sanotaan, kotivaraksi. Ajan mittaan tavaraa on yltä kyllin ja huolet siis poissa.

Mukavahan tuollaisia tekniikan ihmeitä oli kerran joutessaan kuvitella, mutta kukapa olisi niihin tosissaan uskonut? Jokainen ymmärsi, että leipäkin syntyi vain kovasta työstä ja vähän kerrallaan ja vaati ilmaantuakseen vielä sopivia ilmojakin. Sille ja sen antajalle oli syytä kumartaa syvään.

Nyt taru on todellisuutta. Koneet tekevät hyödykkeitä enemmän kuin ihmiset jaksavat niitä kuluttaa. Ruokaakin riittää ja sen suhteen sopii olla nirso ja vaativainen. Pelkkä leipä ei kiinnosta ketään. Sitäkin pitää markkinoida kaiken maailman konsteilla, jotta kuluttaja siitä kiinnostuisi.

Elämme siis maailmassa, joka aineellisesti vastaa noin sadanviidenkymmenen vuoden takaista ja tietenkin paljon vanhempaakin utopiaa. Materiaalisesti meillä on kaikkea enemmän kuin vielä aivan äsken kykenimme edes kuvittelemaan. Sanalla ”hyvinvointi” ei koskaan ole ollut samaa merkitystä kuin nyt.

Asian seuraukset ovat valtavat ja ulottuvat kaikkialle. Uskonnon on koko läntisessä maailmassa korvannut konsumerismi, entisistä hyveistä on tullut paheita (vrt. Vihavainen: Haun konsumerismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Vain tuo joskus kuviteltu uljas uusi ihminen (yli-ihminen) on jäänyt tulematta ja siitähän aikoinaan aina haaveiltiin utopian tärkeimpänä tuotteena (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Miten runoilikaan Nikolai Tšernyševski (vt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)): ” Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotini, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.

Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.

Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolten välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”

Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.”

Pyhimystä muistuttavan sankarin ja yli-ihmisen sijaan olemme uuden aineellisen hyvinvoinnin vallitessa saaneet lähinnä ali-ihmisiä, jotka eivät elä Tšernyševskin utopian mukaista korkeampaa elämää. Sen sijaan he käyttävät joutilaisuuttaan vegetoidakseen huumeiden ja primitiivisten pallopelien parissa. Pahimmillaan he muuttavat ympäristönsä slummeiksi.

Mutta henki palvelee tasa-arvoisesti kaikkia. Jokapäiväinen leipä näyttää tulevan taikaluukusta jokaiselle kuin manulle illallinen, eikä kenenkään päähän pälkähtäisi sitä enää hartaasti rukoilla. Toki tilanne on toinen joillakin marginaalisilla alueilla, mutta en nyt puhu niistä.

Kukapa olisi osannut edes kuvitella tällaista utopiaa vielä viisikymmentä vuotta sitten? Voitte lukea niitä tuhansia kirjoja, joita toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin vuodesta 2000. Kaikenlaista hyvää luvattiin, mutta ei nyt ihan tällaista (vrt. Vihavainen: Haun utopia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta kyllä jo 1900-luvun alussa osattiin olla myös skeptisiä. Dmitri Merežkovski oli yksi niitä näkijöitä, jotka eivät joutuneet naiivin edistysuskon valtaan.

Se tulevaisuuden ihminen, joka otsansa hiessä raatamisen pakosta ja sivilisaation kahleista vapautuisi ja voisi keskittyä toteuttamaan itseään, tuskin olisikaan uljas sankari ja hyveiden ruumiillistuma. Hän olisi se tuleva röyhkimys (graduštši ham), joka saisi tyydytyksensä hävittämisestä ja vandalismista.

Juuri tällainen olio pääsi vapaaksi ja valtaan Venäjällä bolševikkikaappauksen jälkeen ja kauhistutti jo Maksim Gorkiakin, jolle vallankumous oli merkinnyt suurta inhimillisen kasvun ja vapautumisen haavetta.

Nyt tekniikka ja robotit ovat se pullon henki, joka on vapauttanut ihmisen alituisesta raadannasta ja nälkäkuoleman vaarasta. Lihakeittoa riittää jokaiselle ainakin kerran viikossa, eikä sen hyväksi tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään.

Nyt ihmisille on koittanut vapaus heille lahjoitetun vapaa-ajan muodossa. Siinä olisi tilaa niille yli-ihmisille, jollaisia tuo Leniniäkin innoittanut Nikolai Tšernyševski kuvitteli utopiassaan -tulevaisuuden Novorossijassa (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nyt voisi keskittyä itsensä kehittämiseen ja niin sanottuun syvähenkiseen elämään sen sijaan, että tappaa aikaansa ja täyttää sitä jonninjoutavuuksilla. Aineellista vaurautta ei enää tarvitse riistää muilta, se on potentiaalisesti kaikille tarjona ihmisen apuna uurastavien koneiden kautta. Tämä koskee myös kansoja.

Sen sijaan koko sana” Novorossija”, johon Tšernyševski utopiansa sijoitti, tuokin meille nykyään mieleen ensimmäiseksi järjettömän ihmisteurastuksen ja verisen veljessodan, jota ei suinkaan ole tarvinnut käydä jokapäiväisen leivän turvaamisen pakosta.

Tekniikan vallankumous ja työn tuottavuuden moninkertaistuminen ei vapauttanutkaan kahlittua sankaria, vaan vehkeilevän roiston ja primitiivisen vandaalin.

On kohtalon ivaa, että tekniikan ihmeet ovatkin nyt joutuneet karvattoman apinan eivätkä inhimillisyyden korkeimpien edustajien palvelukseen. Ihmiskunta taisi saada ne liian aikaisin.

 

keskiviikko 2. huhtikuuta 2025

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.