torstai 27. huhtikuuta 2017

Outoa porukkaa



Outo pohjolan kansa

Otsikko on lainattu edesmenneeltä Aira Kemiläiseltä, joka takavuosina ansiokkaasti selvitti suomalaisiin sovellettujen rotuteoroiden historiaa.
Niistä en nyt juuri tällä kertaa halua puhua, mutta kansamme outous ansaitsee hieman pohdintaa.
Joskus 1970-luvulla UM:n kentältä valitettiin Ritarikadulle, että sieltä levitettäväksi oli annettu filmimateriaalia, joka herätti arabimaissa kovin sekalaisia, mutta ei suinkaan myönteisiä tunteita. Niinpä filmeissä paistatteli puliukkoja omaa elämänmuotoaan toteuttamassa. Siinäpä kuva Suomesta!
No, mitäpä sanoakaan, puliukot kuuluivat ajan suomalaiseen todellisuuteen, nykyäänhän koko ilmiö on jo kadonnut ja vastaavaa kannattaa mennä etsimään vaikkapa Pariisista Lontoosta tai New Yorkista. Torontossakin, tuossa mallikaupungissa on heitä merkittävä populaatio.
Mutta olihan niitä siis meilläkin. Olisimme ilmeisesti valehdelleet, ellemme olisi tätä asiaa suoraan ja kiertelemättä kertoneet. Jos joku joutui noloon asemaan, niin se oli se katsoja, joka ei ymmärtänyt arvostaa rehellisyyttämme.
Se nyt oli sitä aikaa. Nyt sitten joka tapauksessa päätettiin -ja peruttiin päätös- lyödä mitali, jossa muistellaan suoraan ja kiertelemättä noita kuuluisia vuoden 1918 joukkomurhia. Paska homma, mutta tulihan noita meillä tehtyä. Ei meillä ruveta selvää asiaa kiertelemään, kyllä se osa historiaamme on ja sellaisena pysyy.
Taas sitä siis ollaan niin rehellisiä, kuin pystytään ja tässä maassa se on jo aika paljon se. Miksi ihmeessä sitten tästä hyvästä asiasta pillastuttiin jopa meilläkin?
Oliko syynä kenties se, että mitalissa kuvattiin selvästi vain yhtä väkivallan muotoa: kyllähän siinä selvästi valkoiset ampuivat punaisia. Olisiko mitalin toisella puolella pitänyt olla punaisia murhaamassa valkoisia? Ongelmana on, ettei jälkimmäisiä tilanteita ikuistettu, mutta lavastettu kuvahan se oli tuo teloituskin.
Vai onko epärehellisyys, kauhea sanoa, nyt saamassa valtaansa maamme, joka valmistautuukin viettämään vuosipäiväänsä salailun ja kaunistelun merkeissä?
Uskaltaisin sanoa, ettei kysymys ole siitä. Kyllä noita tappajaisia on jauhettu ja vatvottu jo niin paljon, ettei mistään salailusta enää kannata puhua. Kyllähän me asiat tiedämme, mutta tiedämme myös paljon muuta. Olisiko siis ihan hirveän väärin yksipuolisesti nostaa esille sitä myönteistä ainesta ja tässä yhteydessä tykkänään vaieta noista synkistä varjoista?
Tässä lähestymme asiaa, joka liittyy tapoihin. Uskaltaisin väittää, että Suomessa tapojen ja rituaalien arvostaminen on kansainvälisessä vertailussa erityisen vähäistä.
Olemme kansa, joka muutti maalta kaupunkiin erittäin lyhyen ajanjakson kuluessa. Vaikka tapakulttuuri maalla ei sinänsä ollut mitenkään primitiivistä, oli muutoksen nopeus ja perusteellisuus niin suurta, että koko asia jäi muiden seikkojen jalkoihin. Vanhasta irtauduttiin ja uusi kehittyy vasta vähitellen.
 Vanha kaupunkilainen elämänmuoto muuttui sekin tässä rytäkässä nopeasti, eikä suinkaan käynyt siten, että toisesta vain siirryttiin toiseen. Olemme välitilassa.
Suomalainen rehellisyys on ollut tunnettua niin kauan kuin kirjallisia lähteistä asioista löytyy. Eihän se tietenkään aina toteudu, mutta kulttuurisena arvona se on meillä aina nauttinut suurta kunnioitusta jopa muiden asioiden kustannuksella.
Ikävä vain, ettei rehellisyydellä voi korvata tapoja. Vaikka me suomalaiset, toisin kuin monet muut, kehtaamme ilman sen kummempia kursailuja sanoa, että menemme vaikkapa vessaan, emme kuitenkaan ainakaan kovin yleisesti selosta pöytään palatessamme, mitä me siellä teimme.
Meillä on myös tapana näyttää hapanta naamaa, jonka arvatenkin katsomme kertovan juuri rehellisyydestä. Virnuilijalla on luultavasti jotakin kieroa mielessään ja itse asiassa hänen asenteensa saattaa johtua juuri minun näkemisestäni. Paras vastaus moiseen on ilkeä irvistys, johon liittyy syrjäkarein katsominen.
Mutta ei nyt liioitella. Rehellisyys on kuin onkin kansallisen kulttuurimme suuri arvo ja itse asiassa aarre, jota meidän kannattaa vaalia ja olla siitä ehkä hieman ylpeitäkin. Vastaavasti meidän on tunnettava erityisen suurta surua ja pettymystä, mikäli maanmies osoittautuu lurjukseksi.
Noita lurjuksia emme siis mielellämme muille esittele emmekä ehkä itsekään muistele, ainakaan yli kohtuuden.
Jokaisella kansakunnalla on omat luurankonsa omissa kaapeissaan ja niiden julkinen esille nostaminen nimenomaan juhlissa osoittaa ehkä rehellisyyttä, mutta sitäkin enemmän huonoa makua. Itse asiassa se voi olla jopa loukkaavaa, kuten itämaisissa kulttuureissa happaman naaman näyttäminen.
Vatvokoot ja setvikööt nyt vielä sadannen kerran noita konnuuksia ja ilkitöitä arkisin ne, jotka tuntevat siihen tarvetta, mutta jättäkööt he sen tekemättä juhlahuoneistoissa silloin, kun siellä vietetään juhlia.
Olemmehan me (tai olimme ainakin entinen) puliukkojen maa ja jopa tappajakansaa, kuten sanoi joskus Kekkonen, alan eräänlainen asiantuntija hänkin. Maailmassa ei liene yhtään sellaista iljettävyyttä, jollaisen tekijäksi ei löytyisi myös suomalaista.
Tämä muistakaamme, kun ylpistyneinä kuulemme taas kerran, miten kansainväliset vertailut ovat nostaneet maamme tässä tain tuossa asiassa kärkisijoille. Kyllä me nuo sijat olemme kansana ihan itse ansainneet, mutta eivät ne jokaisesta sankaria tee.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi oman vajavaisuutemme ymmärtämiseksi ruveta sitä alleviivaamaan ja sillä elämöimään juhlissakin.
Kuten Saarnaaja sanoi, kaikella on aikansa.

29 kommenttia:

  1. Niinpä. Kehu suomalainen päivässä, on parempi kuin tapa suomalaisen myönteisyys päivässä. Kyllähän tsuhna ja finne igen on saanut kuulla kaikenlaista naapureiltaankin, mutta eniten kuitenkin omiltaan. Eikä sekään riitä. Koko Suomen historia on edelleenkin pikkuisen ruotsalaisuuden sävyttämä. Aina muistetaan korostaa kuinka sekin suurmies oli ruotsinkielinen, niin kuin kyllä olikin, mutta kukaan ei muistuta, että kielihän oli pakko muuttaa, jos Suomessa aikoi opiskella ja muutenkin pärjätä muualla kuin maataloudessa. Monet Antti Antinpojan ja sen semmoisten suvut vaihtoivat kielensäkin ja jotkut myös identiteettinsä snapsilauluihin, samoin tekivät Venäjältä ja Keski-Euroopasta tulleet. Niinpä ruotsinkielisiä sikisi enemmän kuin luonnollista oli. Pieni sivistyneistön suomalaistumisen aalto vähän tilannetta sitten paransi, mutta yleinen nousukkuus ja parempiin lukeutumishalukkuus piti ruotsinkielen kaapin päällä, jonka sitten kepupettää aina Virolainen sinetöi vieläkin vahvemmaksi. Kun em. seikkoihion lisää sodat ja kuuskytluvun maaltamuuton, niin eipä ihme, jos tapakultuurimme jäi ohuelle jäälle. Siihen kun lisää, että jos Suomen muinaishistoriasta olisi noussut edes muutama sankarimyytti, joita sieltä ilman muuta löytyisi kun ajattelee, että kansa joka muutti lumisiin metsiin ja eleli siellä satoja vuosia, ei voinut olla kovin tumpeloa porukkaa, sillä eiväthän he olleet mitään villi-ihmisiä vaan hyvinkin järjestäytyneitä pyyntikulttuurilla eläviä heimoja. Sitten tuli maatalous, papit ja ruotsalaiset, jolloin porukkaa sikisi enemmän kuin hallaiset maat olisivat suoneet, joten suomalaisuus huononi lajissaan Kaikki parempi pantiinkin ruotsalaisuuden ansioksi, eikä siitä paheesta olla päästy vieläkään, ainakaan jos kysymme Lipposelta tai RKP:ltä

    VastaaPoista
  2. Läntinen ihminen haluttiin sodan jälkeen vapauttaa historian raskaasta taakasta, tilalle keveyttä ja olemisen sietämätöntä keveyttä.

    Paavo Väyrynen kutsuu yleisöä huomenna Ostrobotnialle. Hän, jos kuka, on viime aikoina saanut tuntea tuon historian ankaran painon nahoissaan. Jospa hän olisi nyt jotakin oppinut ja alkaisi Bottalta taistelun suomenkielisen ihmisen sielusta, vainolaisen karkottaen, täällä maanpäällä koska vain tämä yksi elettävissä oleva on varma. Ihmissuhteiden sanotaan olevan kaikkein kimuranteimpia seurakuntayhteisöissä, koska siellä monet hymyilevät toisiaan tuuppien näkymättömälle.

    VastaaPoista
  3. Sisällissota on Suomen suurin häpeä. Tässä häpeässä on kaksi puolta: sodan aloittaminen, johon syyllistyi vasemmisto, ja laittomat oikeudenkäynnit, joihin syyllistyi oikeisto. Kun juhlitaan jotakin, kuten vaikkapa Suomen sataa itsenäistä vuotta, ei tunnu kovin tervejärkiseltä, että tämä häpeä tuodaan voimakkaasti esille (ja vieläpä tästä häpeän ajasta vain toinen puoli). Kuvitellaanpa vaikka, että pariskunta on ollut naimissa 50 vuotta. Mies pitää juhlassa puheen, jossa kertoo, että kyllä minä tätä vaimoa pieksin silloin alkuaikoina useinkin ja mustia silmiä siitä seurasi, mutta vähitellen tämä on tullut harvinaisemmaksi, eikä sitä nykyisin esiinny juuri ollenkaan. Tuskinpa tällaisia puheita juuri pidetään (tosin, kun lukee intiimejä paljastuksia iltapäivälehdistä, niin eihän tästä voi olla aivan varma…) Teloitusta esittävä juhlaraha kuuluu tällaisen puheen kanssa samaan kategoriaan.

    Toinen professori

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin.

      Lisättäköön tähän, että teloituksista ja muista brutaaleista "saavutuksista" tekee monumentteja, mitaleita tai kolikoita vain inhat diktatuurit.

      Kuuluisin esimerkki lienee Trajanuksen pylväs, jossa esitellään voitettujen Daakialaisten kohtaloa. Se tahraa keisariajan Rooman mainetta tänäkin päivänä.

      Keisarillinen Saksa juhlisti RMS Lusitanian upotusta painattamalla sitä kuvaavan mitalin. Kumpikin teko auttoi Brittejä saamaan USA:n puolelleen.

      Petteri Orpolle sattui inhimillinen virhe Suomen 100-vuotisjuhlakolikoita hyväksyttäessä. Hänessä oli sentään miestä vetää ne takaisin.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  4. Kaupunkien ylempi keskiluokka sentään harjoitti 1920- ja 30-luvuilla saksalaista tapakulttuuria. Se joutui väistymään amerikkalaisen, alhaison käyttäytymistä apinoivan toiminnan tieltä, mikä jatkuu edelleen.

    VastaaPoista
  5. "Rehellisyydellä ei voi korvata tapoja"

    Hieno. Luther on eri mieltä.
    Luterilaisuuden ydintä on juuri tuo, että rehellisyys menee tapojen edelle. Autenttisen ilmaisun kultti.
    Koko länsimainen kapitalismi perustuu protestantismille, sen vaatimalle vulgaarille rehellisyydelle jossa ystävän ilmiantaminen petoksesta on korkea hyve. Katolisissa kulttuureissa tärkeämpää on pitää ystävä, kuin olla rehellinen. Siksi niillä se kiva sosiaalinen elämä on.
    Me emme välitä toisistamme, vaan totuudesta. Katolisissa kulttuureissa ystävä on arvokkaampi kuin totuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta ehkäå sitten palaamme antiikkiin: Amicus Plato, magis amica veritas.

      Poista
  6. Koko tuon juhlarahan suunnittelijakunta on kulttuurimarxisteja, joiden pyrkimys oli julkaista sarkastinen itsenäisyyden juhlaraha. Itsenäisyyden juhlaraha, joka kritisoi itsenäisyyttä.

    VastaaPoista
  7. Rehellisyys lienee yksi niistä suomalaisista "hyveistä", joiden voidaan katsoa nousevan suoraan tyypillisestä alistetun kansan historiasta. Hyveet ovat asenteita joilla olemme oppineet todistamaan kelvollisuutemme ja tarpeellisuutemme meitä hallinneille herrakansoille. Olemme rehellisiä ja ahkeria, esivallalle kuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja hankkimalla oppisivistystä kuvittelemme voivamme nousta bättre folkin piiriin.

    Vieraalla hallintokielellä vuosisataisesti hallittu kansa kehittää itselleen kaksinapaisen, kahden kerroksen ja kahden totuuden ajattelun. Sen seurauksena suomalaisen yhteiskunnan kaikki perusdualismit, kuten ero "valtaapitävän eliitin" ja "tavallisen kansan" välillä, tai ero ihmisten "julkisen" ja "yksityisen" käyttäytymisen välillä, ovat suuret. Asiaan kiinnitti aikanaan huomiota sosiologiamme grand old man, Erik Allardt.

    Eliitin kieli on eri kieltä kuin totuuksien kieli. Samoin kiiltokuvakäyttäytyminen on eri asia kuin sisäänlämpiävissä yhteyksissä tapahtuva kiusaaminen -- jossa olemme euroopanennätyskansaa -- tai perheväkivalta, tai itsemurhat, tai kansantautimme masennus, joista meillä on pitkää synkää tilastoa. Julkispinnoilla näitä kipeitä puoliamme käsitellään edelleenkin niiden merkittävyyteen nähden hyvin vähän. Olemme yhä kyvyttämiä minkäänlaiseen kansalliseen psykoanalyysiin.

    "Rehellisyys" purskahtaa sitten pintaan nimenomaan tällaisissa miltei makaabereissa yhteyksissä. Esimerkiksi eduskunnan taannoisen puhenaisen vesisänkykirjassa, jossa varsin myrkyllisesti nimiteltiin naispuolisia edustajatovereita. Ja jota sanataiteilijatar itse piti vain "kirjallisena rehellisyytenä".

    Tällaisessa deprivaatiotilassa yhä elävässä yhteiskunnassa taiteilijoiden rehellisyys on lähinnä vitsi. Itsenäisyyden juhlavuoden kolikkosarja on säälittävyydessään kurkkua kuristavaa "taiteellista rehellisyyttä". Mukaan oli vedetty jopa tuo surullisenkuuluisa syyrialaislapsen hukkumiskuva, jonka todellisia taustoja ei valtalehdistömme edelleenkään ole "rehellisyydessään" kertonut.

    Satavuotias Suomi on edelleenkin myös niin sanottujen "intellektuellien" -- siis kirjailijoiden, taiteilijoiden, teatterin- ja elokuvantekijöiden, jne -- suhteen ihan samassa jamassa kuin se oli Eino Leinon aikoihin. Masentavaa, masentavaa. Ei merkkiäkään todellisesta edistymisestä, ei näkyvillä mitään toiveita minkään yleisinhimillisemmän tiedon tai sivistyksen omaksumisesta. Täällä ihan "rehellisesti" kuvitellaan että yli-ihanteelliset "ihmisoikeusideologiat" edustaisivat tietoa ja sivistystä. Rasistijahti ja vihapuhevaino ovat nyt eliitin ja "intellektuellitaiteiljoiden" lempilapsia.

    Ei hyvältä näytä. Itseltäni jäävät nämä kipeän kotimaani satavuotisjuhlat väliin. En tunne tätä maata enää omakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satavuotisjuhlat eivät tuota sen enempää lämpöä kuin valoakaan. On hedelmällisempää ajatella Suomea tuhat vuotta tai kymmenen vuotta vanhana. Oikkonen kiteytti hyvin, lähes tuntemattomaksi tämä maa on muuttunut. -jussi n

      Poista
  8. Ainahan näitä myrskyjä vesilaseissa saadaan, jos vaan halutaan, ja halua tosiaan tuntuu olevan. Sitä enemmän, mitä oikeaoppisemmin tiedostavasta poppoosta on kysymys. No, siinäpä hieman lisää "loukkaantumismateriaalia", tai ainakin pirun hyviä luonnoksia:

    http://yrjoperskeles.blogspot.fi/2017/04/tiedostavia-juhlarahoja.html

    ;)

    VastaaPoista
  9. Ei toiminut, mutta tämä toimii. Onpa hurja!
    http://yrjoperskeles.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  10. Suomalaisilla on kummsllinen tarve rypeä syyllisyydessä, itsesäälissä ja liassa. Tuo teloitus kolikko on ja pakolais kolikko ovat jo onanointia aiheen parissa��

    VastaaPoista
  11. Historioitsija ilman rajoja27. huhtikuuta 2017 klo 14.40

    Ajattelun aateli merkkaa reviiriään vielä kauan sen jälkeen kun aateliston maalliset erivapaudet oli peruttu myös täällä pimeän pohjan perukoilla. Eikä se ollut yksin Mannerheim joka arvioi kanssaihmisiä samalla mitalla kuin hevosia, mistä Henrik Meinander on juuri kirjoittanut.

    VastaaPoista
  12. Meillä kovasti puhutaan, että kansa on kahtiajakaantunut. On 'laitavasemmisto' ja 'äärioikeisto' tai eriarvoistuminen ja syrjäytyneet, leimakirveittein heittely ja moraalisäteily. Ja sitten joku piirtää juhlarahat, missä kahtiajakaantumista juhlitaan. Tapetaan toisiamme. Avataan rajoja, jotka ilmeisesti aika iso osa kansasta haluaisi pitää kiinni. Satavuotisjuhlan luulisi olevan sen verran arvokkaan, että edes hetken yrittäisimme löytää jotain yhteistä hyvää, mitä on saavutettu. Rehellisyys on hyvä asia, ja sitä voi toteuttaa juhlan vaatimalla arvokkuudella.

    VastaaPoista
  13. Olisihan tuon voinut esittää tyylikkäästikin, siis vuoden 18. Arkistot ovat pullollaan asennossa ateljeessa poseeraavia lahtareita ja punikkeja. Valitaan yksi kuva kummastakin böbelistä ja lyödään ne samaan kolikkoon ja keskelle jakolinja. Asia tulee selväksi eikä kenenkään mieli pahastu.

    VastaaPoista
  14. Lenin sentään myönsi itsenäisyyden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ylistys! ( On siitä kyllä kiitettykin)
      Mitäpä hän olisi muutkan voinut tehdä.

      Poista
  15. Herra blogistin uusimman kirjan sain päätökseen juuri, ja pidin paljon. Olen samaa mieltä siitä että tämä moderni katu-uskottavuuskulttuuri on rappiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ditto! Melkein luettu...

      /Ano2

      Poista
    2. Aika paljon oli "ylöslämmitettyä", kuten ennen sanottiin toissapäiväisestä kaalisopasta. Olisi voinut mainita.

      Poista
  16. Kuva teloituksesta on mauton juhlarahan kuvan aiheena. Vaikka historian ikävät puolet onkin hyvä pitää mielessä.

    Onhan tosin kuuluisa maalaus Keisari axmilinain teloitus ja Goyan samoin kuuluisa maalaus joukkoteloituksesta.

    Miettn vain samalla teeamlla juhlaraa Chydeniuksesta. Toisella puolella profiilikvua, toisella puolella kuva mestauksesta teilirattaasta. Hänen rangaistusssaarnansa kolmen murhamihen teloituksesa jaettiin lentolehtisensä opetukseksi ja varoitukseksi.

    MafH


    VastaaPoista
  17. Korjaus.Historioitija saatta muistaa yksityiskohdat väärin.

    Tappajankansasta ei pouunut Kekkonen vaan silloinen pääministeri Rafael Paaiso kommentoidesa kammottavia liikenenkuolemalukuja, muistaaksnei 1966 1200 kuolonuhria.

    Kekkesoen mahtikäskyllä, tai sanotana vaikka että hän antoi pontta vakavammat rattijuopoot, mm. Irwin, lähetettiin autolla Kanarian saarille eli Seutulan lenttokenttätyömaalle kolmeksi kuukaudeksi. Saattoi olla aika tehokastakin asennekasvatusta.

    MafH

    VastaaPoista
  18. Suomen satavuotisen historian saatossa voisi kuvitella löytyvän juhlallisempiakin asioita kolikkoon ikuistettavaksi.

    Kolikon toiselle puolelle voisi laittaa esim. kuvan miten ukkini setää punaiset upottavat pistimillä avantoon. Hän oli kunnan eläinlääkäri. Hiljainen ja hyväsydäminen mies. Hoiti köyhien talollisten elikot maksutta eikä ollut poliittisesti aktiivinen. Varkaudesta saapui kaarti. Keräsi luokkaviholliset torille. Kierrättivät alastonta eläinlääkäriä toria ympäri kravatista pitäen ja huusivat:"Tulukee kahtomaan miten konitohtoria viiään salavottavaks!". Seuraavana keväänä ruumis löytyi Leppävirrasta.

    Kauheita asioita tapahtui puolin ja toisin. Ihmeelliseltä vain tuntuu, että juhlakolikkoon halutaan tuoda erityisesti vain toinen puoli esille. Koko aihevalinta on aika perverssi. Se miten Suomi on menestynyt, on aika sankaritarina. Luulisi siitä löytyvän oikeasti muutakin aihetta juhlakolikkoon.

    VastaaPoista
  19. Näistä kokemuksista viisastuneena Vihavaisen poppoo voisi pohtia miksi Suomessa ei ole saatu aikaan ns. Historiallista kompromissia hautaamaan oman histoorian kauhukertonukset historian loppumattomien tarinoiden joukkoon?

    Sellainen kuin Italiassa on ilman sen suurempia lippujen heiluttelemista tapahtunut. Pari viimeisimmistä presidenteistä, Sandro Pertini ja Georgio Napoletano, olivat vanhoja kommunisteja symboloimassa uutta aikaa.

    Vielä -70 luvulla punabrigadit kävivät katkeraa kaupunkisotaa fasistisena pitämäänsä hallintoa vastaan, joka lymyili Jumalan tai millä nimellä kuka kaikkivaltaista kutsuukin selän takana. Sitten sovittiin että tuo voima pannaan viralta poliitisissa kysymyksissä, ja kaikki alkoivat vähitellen nauraa. Tänään sikäläiset persutkin haluavat pukeutua muodikkaasti nauttien tästä ainoasta elettävänä olevasta elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi "Vihavaisen poppoon" pitäisi tästä asiasta pohtia? Ketkä tätä sataa vuotta vanhaa asiaa ovat halunneet pitää esillä? Eikö 100-vuotiskolikko ole tästä osoitus?

      Heh! "miksi Suomessa ei ole saatu aikaan ns. Historiallista kompromissia hautaamaan oman histoorian kauhukertonukset historian loppumattomien tarinoiden joukkoon?"

      Voi ironiaa! Itse et sitä varmasti edes ymmärrä. Ne joille on enemmän annettu, sen näkevät.

      Poista
    2. kirjoitettua ilmaisua tarvitaan nyt enemmän kuin eilen, koska ajattelun aateli on ottanut suomenkielisiä kustantajia haltuunsa suojaten ne tarpeisiinsa kauan sen jälkeen kun aatelin maalliset etuoikeudet oli purettu myös täällä pimeän pohjan perukoilla.

      Poista

Kirjoita nimellä.