Lentoturistin seikkailuja

Lentoturistina ulkomailla

Joskus takavuosina muotitietoiset (trendi tarkoitti silloin vielä trendiä eikä muotia) henkilöt määrittelivät jossakin kirjoituksessa todellisen lentoturistin, joka siis poikkesi edukseen niistä väärennöksistä, joita esimerkiksi kotimaan kentillä ja asemilla saattoi havaita.

En enää ihan muista, millainen tämä kosmopoliitti oikein oli, mutta muistaakseni hän ainakin luki jotakin paperille painettua ja suhtautui iloisesti ja ymmärtäväisesti niihin pieniin hankaluuksiin, joita lentoturismiin kuului tuolloin ja kuuluu nykyäänkin. Sellaisten kanssa oli hauska työskennellä ja kyllähän kaikki osapuolet nauttivat kohtaamisista lentoturistin kanssa.

Mutta ajat muuttuvat. Tuorein kokemus Helsinki-Vantaan kentältä nosti taas vaarallisesti verenpainetta, kun ilmeni, että kaikki kunnolliset lehtikioski-kirjakaupat oli likvidoitu ja ilmeisesti korvattu joillakin paita- ja koru ja millä lieneekin rätti- ja rihkamaliikkeillä. Lukeminen on niin last season. Nii-i.

Niin se taitaa ollakin. Mikäli lentoaseman biomassasta saattoi havaita, pitelivät siitä erottuvat yläraajat yleensä pikkuruista kännykkää ja vain joskus harvoin saattoi kuvitella, että tabletissa oli jokin e-kirja, jota trendikkäästi luettiin tai sitten katsottiin videona.

Hälyttävältä näytti, että myös Pariisin kerran niin lukuisat lehtikioskit tuntuivat hävinneen tai ainakin suuresti harvinaistuneen. Epäilemättä tämä on rationaalista ja kun kerran informaation levittäminen ilman paperia on mahdollista, niin tehtäköön sitten niin. Sitä paitsi pornonkin taso vain nousee, mikäli se viedään nuhjuisista lehdistä internettiin, kukaties jopa interaktiiviseksi.

Ehkäpä Huxleyn lupaamat tuntokuvatkin ovat jo tulossa? Itse asiassa kävin sellaisessa 4D-elokuvassa Välimeren risteilyllä ollessani, mutta tosin aivan lapsellisissa merkeissä. Tuntoaistimuksia olivat vain tuuli, sade ja tärinä, mutta hyvä niinkin. Lisäksi sitten tuli tuo 3D-visuaalisuus.

Oli Pariisissa sentään vielä kirjojakin myytävänä. Suomen instituutin vieressä sijaitsevassa varsin mainiossa Compagnie’ssa oli vanhaan tapaan myös lehtiosasto, jota vilkaisemalla ymmärsi jo saapuneensa ulkomaille. Kuvaa täydensivät kirjojen teemat. Jossakin luvattiin mennä Putinin pään sisään ja jossakin toisessa oli kaivautumisen kohteena jokin toinen julkisuuden henkilö.

Paitsi että pari debattilehteä oli omistettu tuleville presidentinvaaleille, myös itse kullekin ehdokkaalle oli omistettu oma kirjansa tai useampia. Onhan tämä tuttua meilläkin, vaikka presidentillä ei ole edes valtaa.

Koska jaksan kaikin mokomin odottaa vaalien tulosta, en ruvennut syventymään tuohon aihepiiriin. Merkille panin vain ohimennen sen, että ainakin joku ehdokkaista haluaa Ranskan pysyvän suurvaltana.

Hyvä näin. Kannattaa muistaa, että se myös merkitsee pienempien valtioiden pysyvän pienvaltoina aivan riippumatta siitä, saavatko niiden edustajat istua jossakin pöydässä vai ei.

Ranskalaisten suuri rakkaus ovat aina olleet puolalaiset, mutta kyllä myös venäläisillä on paikkansa heidän sydämessään. Temperamentissakin on yhtäläisyyksiä. Ostin vanhan kunnon Marc Ferron kirjan Les Russes. L’esprit d’un peuple. Tallandier 2017.

Pitkän linjan tutkija referoi siinä venäläistä mentaliteettia mielestään hyvin heijastavia ilmiöitä ja keskusteluja neuvostoajalta nykypäivään. Mikään Venäjän historia se ei tietenkään ole. Kirjoittajan mielestä Putin pyrkii sovittamaan yhteen kaikki Venäjän historian kerrokset vedoten sekä ortodoksiaan, sovinnaiseen moraaliin, yhtenäisen kansakunnan aatteeseen, islamilaisen terrorismin vastaiseen taisteluun ja jopa idän kristittyjen suojelemiseen.

Kun tämä liittyy absolutismin paluuseen, on kyseessä jonkinlainen uusi messianismin muoto vai kuinka, kysyy Ferro.

Ehkäpä näin ja kukaties tässä oikeastaan ollaan lähempänä Nikolai I:n ajan virallista kansallisuusoppia kuin esimerkiksi slavofiilisen nationalismin perintöä. Joka tapauksessa Ferro palauttaa mieleen sen valtavan muutoksen tärkeyden, mitä Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi ja nostaa esille sen kielteisyyden, jota Eurooppa osoitti Venäjälle, joka yritti lähestyä sitä ja ”palata kotiinsa”.

Uuden messianismin rakentamista ihmetellessä on kenties syytä hänen tapaansa ottaa hieman perspektiiviä asioihin ja miettiä vielä kerran mistä tämä nykyinen Venäjä on oikein tullut. Ei se ole Brysselissä syntynyt.

Niiden lukemattomien kirjojen joukossa, joita meikäläisissä kaupoissa ei ole näkynyt, on esimerkiksi Hamed Abdel-Samadin Le fascisme islamique. Une analyse. Grasset 2016, 299 s.

Kirjoittaja ei ole valinnut otsikkoa herjatakseen kuvaamaansa ilmiötä, vaan lähtee siitä, että se islamismi, jota Egyptin muslimiveljeskunta alkoi kehittää vuosisatamme ensi puoliskolla oli ja on nimenomaan samaa kantaa kuin tuolloin syntyneet fasismi ja kansallissosialismi.

Islamismi ei ole mikään nuoren kansakunnan dynaaminen ideologia, vaikka se käyttääkin hyväkseen työtöntä, nuorta liikaväestöä ja tarvitsee sitä sotiinsa, kuten muukin fasismi. Parhaiten islamismia kuvaa kirjoittajan mielestä vanha seniili ukko, joka sekopäisenä huitoo kepillään.

Kuten entiset kasvinkumppaninsa, myös islamilainen fasismi on myöhästyneen kansakunnan kuvitelma oman identiteettinsä pakottamisesta koko muulle maailmalle.

Islam on kuitenkin kyvytön jo pelkän hajanaisuutensa takia. Itse Muhammed profetioi siitä, että syntyisi 72 lahkoa, joista vain yksi olisi oikea ja muut 71 vääriä.

Islamilaiset valtiot eivät ole onnistuneet, kirjoittaja katsoo. Siitä huolimatta unelma yleisestä islamin voitosta ja uskottomien pakottamisesta ali-ihmisen osaan elää ja sitä pidetään muhamettilaisten piirissä laajalti oikeana, vaikka sen toteutumista epäillään.

Islamilainen fasismi on kukaties aatteena heikko ja jopa vähämielinen, mutta eihän se vaaraton ole. Se aiheuttaa pelkoa, jonka myös kirjan kirjoittaja sai havaita, kun muuan kustantaja luopui hänen kirjansa julkaisemisesta. Mutta löytyipä sentään laatukustantaja Grasset, joka uskalsi kustantaa kirjan vieläpä sen alkuperäisen (saksalaisen) laitoksen nimi säilyttäen.

Voltairen henki ei siis ole vielä Euroopasta hävinnyt, kirjoittaja toteaa. Vielä ei taistelu fasismia vastaan ole liian myöhäistä!

Pariisilaisesta kirjakaupasta lentoturisti poistuu mieli virkistyneenä ja uutta uskoa saaneena. Ehkäpä on vain hyvä, että elektroninen kommunikaatio korvaa mahdollisimman paljon paperille painettua informaatiota. Eihän se väline mikään viesti ole, vaan se sanoma, joka argumentaatioon perustuu ja kaikkien halukkaiden reposteltavaksi heitetään.

Jos debattia ei synny, vaan islamilaisen fasismin opit niellään kuuliaisesti, olemme hukassa, olipa tuo paha sanoma painettu paperille tai hafizien tapaan ulkoa opeteltu. Hyvät ajatukset ovat hyviä ja sikamaiset pysyvät sikamaisina riippumatta siitä, miten ne on tallennettu.