Paluu barbariaan

Paluu barbariaan

En ole kovin hanakka uskomaan pitkän tähtäimen ennusteisiin. Ehkä se johtuu siitä, että olen keräillyt niistä kertovia kirjoja aika paljon.

Uuden kirjani nimi on ”Paluu barbariaan”, mikä saattaa panna luulemaan, että ennustan jotakin tulevaisuudessa tapahtuvaa.

Olen huomannut, että ennustajankykyni ovat aika vaatimattomat ja siksi yritän olla sitä tointa julkisesti harjoittamatta. Toki minua lohduttaa se, ettei muilla näytä tällä alalla olevan sen parempia eväitä. Pakko toki ihmisellä, järjellisellä olennolla on jonkinlaisia oletuksia myös tulevaisuudesta olla.

Joka tapauksessa ymmärrän, mikäli joku suhtautuu ivallisesti kirjan nimeen. Mistä paluusta barbariaan voi olla kysymys, kun maailman väestö on tällä hetkellä valistuneempaa kuin koskaan. Myös Euroopassa ja omassa maassamme sivistystaso, joka nyt vallitsee, olisi ollut mahdotonta edes kuvitella vielä sata vuotta sitten.

Onhan se näinkin. Sama koskee myös ihmisten moraalia ja valtioiden välistä kanssakäymistä. On siirrytty yhä kauemmas kohti rationaalisuutta aivan Auguste Comten hengessä, hänen mielisairaat näkynsä osittain kuitenkin pois lukien.

Ajatelkaamme nyt 1900-luvun ensi puoliskoa. Primitiivinen militarismi kelpasi kansakunnan moraaliksi muuallakin kuin totalitaarisissa maissa. Eurooppa oli totaalisen hulluuden tilassa. Jos barbariasta tässä mielessä puhutaan, täytyy sanoa, että siitä nimenomaan on noustu pois.

No, mikäpä ettei. Tätäkin on tapahtunut. Vaikka toki voidaankin huomata, että ajatus sodan luonnollisesta välttämättömyydestä on taas hiljaa hiipinyt joukkotiedotusvälineiden normaaliksi olettamusksksi, ei sitä sentään ylistetä kuin joskus natsihallinnon Saksassa.

Missä siis on tuo paluu barbariaan? Tyhjää puhetta ja vanhan ukon marinaa?

Toivotaan näin. Totean joka tapauksessa, että en käytä termiä ennustaakseni jotakin, vaan kuvatakseni sitä, mitä näen ja olen nähnyt.

Metodi on täysin epätieteellinen eikä muuta yritäkään olla. Luulen, että tämä on esseelle myönnetty erivapaus ja jokainen lukija ottanee asian huomioon.

Olen kiinnittänyt huomioni ennen kaikkea siihen, mihin aikakausi –ainakin eräissä edes jossakin määrin tuntemissani maissa- ilmoittaa pyrkivänsä ja mistä se toisaalta ilmeisesti ei ole kiinnostunut.

Oleellista tälle Euroopan aikakaudelle on, ettei se arvosta itseään, mihin saattaa olla pätevät syytkin, mutta ei myöskään näe mahdolliseksi edes osoittaa, millaisia asioita pitäisi arvostaa, sikäli kuin asia ei koske pelkästään rahaa ja toimeentuloa.

Kulttuurisesti kysymys on siis nihilismistä. Tätä voi toki pitää parempana ja varmasti ainakin miellyttävämpänä kuin petomaista militarismia, mutta tavoiteltujen arvojen suhteen kulttuuri on primitiivinen. Näin ymmärrän asian.

Voihan sen ymmärtää toisinkin. George Friedman, Stratfor-think tankin perustaja julkaisi vuonna 2009 kirjan nimeltä The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century. Doubleday, 2009, 253 s.

En ole siitä oikein jaksanut innostua, vaikka ehkä olisi pitänyt. Kirjoittaja nimittäin on paneutunut tutkimaan nimenomaan nykyisten valtioiden tulevaisuuden mahdollisuuksia ja pitää erityisesti silmällä ”geopolitiikkaa” ja tulevia sotia. Sillä niitähän on tulossa, totta kai.

Sellainen sota on esimerkiksi vuonna 2050 USA:n ja Puolan ja toisaalta Turkin ja Japanin välillä, kuten tekijä ennustaa jopa sen vaiheetkin kertoen. Vuonna 2100 taas Meksiko haastaa USA:n ja meinasi ihan unohtua, että vuonna 2020 Kiina hajoaa osiinsa.

Tämän tason fabulointia tukin kuitenkaan voi pitää kiinnostavana. Mielestäni kirja on aika epäkiinnostava siksi, että sen päämääränä näyttää olevan mahdoton asia, tulevan poliittisen historian ennustaminen. Oikein kirjoittaja joka tapauksessa kuvaa Venäjän sotilasmahdin nousun.

Toki ennusteiden pohjaksi voidaan ottaa ja otetaan myös niin sanotusti kovia tosiasioita ja sellainen on ennen muuta syntyvyys. Luonnorikkauksienkin merkitys on toisaalta aina ollut sidoksissa tekniikan kehitykseen enkä näe erityistä syytä siihen, että tilanne tässä suhteessa muuttuisi.

Tekniikan kehitystä kirjoittaja joka tapauksessa ennakoi ”Tähtien sodan” ratkaisevalla roolilla tulevaisuudessa. Hänen instituuttinsa ilmeisesti elää sekä tekemällä ennusteita, että myymällä tiedustelutietoa. Hinnat ovat varmaankin kalliita, joten otetaan nyt sitten puheet ainakin hiukan tosissaan, muistaen kuitenkin harhautuksen mahdollisuus näissä ilmaisnäytteissä.

Entä sitten kulttuuri ja sen mahdollinen rappio, jos nyt sellaista voidaan jollakin perusteella edes olettaa? Vanha sanonta kertoo, että amerikkalainen kulttuuri on kehittynyt barbariasta rappioon ilman sivistyksen välivaihetta. Mitä sanoo Friedman?

Friedman kertoo, että kulttuureilla on kolme vaihetta. Miksi näin on jää kertomatta, mutta älkäämme vaatiko liikoja, eivät ne muutkaan kerro.

Joka tapauksessa ensimmäinen vaihe on barbaria. Barbaarit uskovat, että heidän kylänsä lait ovat luonnon lakeja ja katsovat, että kaikki toisin elävät ja ajattelevat ovat halveksunnankin alapuolella ja kelpaavat vain hävitettäviksi.

Kolmas vaihe on rappio, dekadenssi. Sen vallassa oleva kulttuuri katsoo, ettei mikään voi olla parempaa kuin jokin muu. Jos he jotakin yleensä halveksivat, ovat kohteena ne, jotka uskovat johonkin.

Näiden kahden vaiheen välissä on sivilisaation vaihe. Sivistyneet ihmiset pystyvät pitämään mielessään tasapainossa kaksi vastakkaista ajatusta. He uskovat, että on olemassa totuuksia ja että heidän kulttuurinsa on lähellä näitä totuuksia. Samaan aikaan he myös pitävät mahdollisena sitä, että erehtyvät.

Friedman katsoo, että kulttuurit kehittyvät barbariasta sivilisaatioon ja sitten jatkavat siitä rappioon, sitä mukaa kun kasvava skeptisismi tuhoaa itsevarmuutta. Jokaisessa kulttuurissa on kaikkien näiden vaiheiden edustajia, mutta sikäli kuin kyse on itse kulttuurista, se edustaa vain yhtä näistä vaiheista kerrallaan.

Eurooppa oli kirjoittajan mukaan barbaarinen 1500-luvulla, jolloin se alkoi itsevarmasti valloittaa ulkomaita. Se saavutti sivilisaation vaiheen 1700- ja 1800- luvuilla ja romahti sitten rappioon 1900-luvulla.

Kun nyt USA:sta on tulossa maailman napa, se on kehittämässä ”barbaarista kulttuuria”. Se on itsevarma omista arvoistaan ja valmis taistelemaan niiden puolesta -toisin kuin Eurooppa.

Friedman huomauttaa, ettei ”barbaria”, tämä melko ruma sana, ole mikään herjaus, sillä eihän murrosikäistäkään voi kritisoida siitä, että hän on juuri siinä iässä…

No, tapa nähdä ja luokitella se on tämäkin. Ehkä on mahdollista, ettei mitään sivilisaatiota voi kritisoida siitä, mitä se on, ei edes sellaista, joka on ollut barbarian vaiheessa viimeiset puolitoista vuosituhatta.

Itse kyllä lähtisin siitä, että kritiikkiä on syytä viljellä kaikkiin sivilisaation ilmenemismuotoihin nähden. Toki kukaan tuskin voi kiistattomasti osoittaa istuvansa sillä armonistuimella, jolta käsin voi tulla absoluuttisin mitoin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, mutta voihan sitä nyt edes omien edellytystensä pohjalta yrittää, ellei ole joku metroseksuaali.

Säilyttäkäämme siis tietty epäilys kaikkiin niihin historiosofioihin nähden, jotka selittävät ihmiskunnan kehitystä, niin mennyttä kuin tulevaa ja pitäkäämme kriittinen kykymme toiminnassa, olipa se nyt sitten huonompi tai parempi absoluuttisen järjen näkökulmasta katsoen. Viimemainittuhan jää joka tapauksessa pois työkalupakistamme.

Epäilemättä sellaisten käsitteiden kuin ”barbaria” ja ”rappio” käyttäminen on enemmän tai vähemmän mielivaltaista. Olisi kuitenkin tarpeetonta itserajoitusta jättää ne pois käytöstä. Miten ne määritellään ja miten niitä sovelletaan, on sen sijaan sopiva aihe kiistelyille, jotka saattavat olla mielenkiintoisia.