Uusi normaali

Uusi normaali

Täytyy sanoa, ettei Tukholman terroriteko yllättänyt minua millään tavalla. Pietari sen sijaan kyllä oli odottamattomampi.

Hurjasta historiastaan huolimatta nykypäivän Pietari on toki rauhallinen ja poroporvarillinen kaupunki, jossa ainakin minä tunnen oloni turvallisemmaksi kuin Helsingissä.

Tukholma taas on kaupunki, jota on jo muutaman vuosikymmenen ajan rakennettu unelmahötön varaan. Terroritekojahan siellä sattuu silloin tällöin. Kukapa ei tuntisi käsitettä Tukholma-syndrooma? en oikein tiedä miksi, mutta jotenkin tuntuu siltä, että tuo ilmiö tiesi paikan, minne mennä syntymään. Sinnepä tietenkin, missä ihmiset ovat kilttejä ja pohjattoman hyväntahtoisia aina naiiviuden syvimpiin syövereihin saakka.

Ei tässä ihmisten kiltteydestä tee mieli valittaa. Sellaisten kanssa on aina mukava asioida ja elää. Tuo ominaisuus kuitenkin tuppaa synnyttämään sellaista kuvitelmaa, että kaikki me tämän maailman asukkaat olemme oikeastaan samanlaisia, moderneja ihmisiä, jotka käyttäytyvät rationaalisesti ja maksavat hyvän hyvällä ainakin hieman valistusta saatuaan.

Kävellessäni Drottninggatanilla tihutyötä seuraavana päivänä, kiinnitin huomiota kukkakimppuun, jossa oli teksti: ”Barn är alltid oskyldiga”.

Oli pakko miettiä, mitä tuolla nyt tässä yhteydessä oikein voitiin tarkoittaa.  Oliko kirjoittaja ajatellut, että terroristin uhreista ainakin jotkut olivat jollakin tavalla syyllisiä? Oliko terroristi siis tehnytkin virheen ajaessaan lasten päälle?

Kukapas se olikaan, joka sanoi: Se ei ole paha teko, vaan pahempaa: se on virhe! Talleyrand?

Nåja. Noin tietysti voivat sanoa vain kyynikot, enkä millään ota uskoakseni, että kukkien tuoja olisi ollut sellainen. Hän vain tunsi erityistä murhetta juuri viattomien lasten takia. Ymmärrettävä asia.

Mitähän sitten tuo teon tekijä mahtoi tuntea? Koska kaikki sellaiset tekomme, joiden tarkoitus toteutuu, yleensä herättävät meissä tyydytystä, lienee sellainen tunne vallannut myös kyseisen herran, jota tuskin kannattaa nimittää hulluksi selittääkseen sillä hänen toimintaansa.

Hullujen kanssa päivittäin työskentelevät henkilöt, kuten psykiatrit, ovat vastaavissa tilanteissa närkästyneet asiakkaidensa puolesta ja ymmärrän tämän reaktion. Ei hullu tarkoita samaa kuin sikamainen tai roisto.

Sitä paitsi tuo hulluus tällaisissa yhteyksissä näyttää suurella säännönmukaisuudella liittyvän yhteen tiettyyn uskontoon, jonka nimen jätän arvattavaksi. Kyse ei kuitenkaan ole jainalaisuudesta.

Olen usein yrittänyt kuvata modernia, rationaalista yhteiskuntaamme suuren luottamuksen yhteisönä. Autot ajavat toisiaan vastaan hurjalla nopeudella ja sivuuttavat toisensa niin lähetä, että vanhanaikainen pääkaupungin ykköslehden sunnuntainumero tuskin mahtuisi niiden väliin.

Potentiaalisesti elämme siis suuressa vaarassa joka hetki. Olemme kuitenkin oppineet luottamaan toistemme rationaalisuuteen: sen noudattaminen on jokaiselle niin suuri arvo, että toisenlainen käytös ei yksinkertaisesti ole ajateltavissa. Siinä menettäisivät kaikki ja ennen pitkää koko yhteiskunta lakkaisi toimimasta.

Itse asiassa se voisi kyllä toimia, mutta vain ankaran valvonnan ja vartioinnin alaisena.  1960-luvun yhteiskunta muistutti täällä pohjolassa anarkisti Pjotr Kropotkinin ihannetta: jokainen todella toimi oman, rationaalisen etunsa mukaisesti ja niinpä tarkastuksia ja proopuskoita ei tarvittu missään. Neuvostoliitossa niitä oli joka puolella, mutta eihän se silti kunnolla toiminut tai ehkä juuri siksi.

Muistan, miten saatoin 1960-luvulla kävellä sisään ministeriöön ja töllistellä siellä pitkät ajat, kunnes joku viimein ystävällisesti neuvoi, miten pääsisin arkistoon, jossa myöskään ei ollut sen kummempia turvatoimia.

Tuntui äärimmäisen oudolta, kun sitten Birminghamissa laukkuuni katsottiin, kun menin pubiin. Siellä olivat terroristit räjäyttäneet pari pommia pubeissa.

Mutta ei nyt meillä sentään. Täysijärkinen pohjola toimi kuin kello, sellainen olisi tulevaisuus kerran koko sivistyneessä maailmassa. Sitähän sivistys oikeastaan tarkoittikin.

Mutta pahaenteisiä merkkejä alkoi tulla. Ensin ruvettiin riisuutumaan lentokenttien turvatarkastuksiin ja sitten saatiin huomata, että internettiin ilmaantui viruksia, siis tietokoneohjelmia, joiden ainoa tarkoitus oli vahingoittaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monien uppo-outojen ihmisten toimintaa.

Ajatus ihmisen rationaalisuudesta kärsi kovan iskun, ainakin omassa maailmassani. Sitä paitsi aloin kiinnittää huomiota siihen, että ne irrationaaliset voimat, jotka olivat viemässä tätä maailmaa yhä kauemmas kohti totalitaarista järjestelmää, olivat pohjimmiltaan keskiaikaiseen taikauskoon nojaavia aineksia, joille ei ollut olemassa mitään yhteistä ihmiskuntaa, vaan toisaalta herran valitut soturit ja toisaalta arvoton ja saastainen biomassa.

Tämän ei pitäisi olla kenellekään salaisuus, sillä näitä aatteita julistetaan aivan avoimesti. Niinpä tuntuukin kovin arvoitukselliselta, kun saa yhä uudelleen huomata, ettei tätä asiaa oteta lainkaan huomioon, vaan kuitataan se ikään kuin jonakin mitättömänä väärinkäsityksenä.

Se ideologia, joka on kaiken takana, näyttää perustuvan olennaisesti 1700-luvun yksilöpsykologiaan ja sen edistysajatteluun. Tabula rasa on aina mahdollista muokata rationaaliseksi oman edun tavoittelijaksi, kunhan vain vähän nähdään vaivaa. Pakko sen on toteutua.

Naiiviahan tämä on. Entisessä Neuvostoliitossa sen sijaan saatiin havaita, että jo kukistuneeksi luullut primitiiviset uskonnot pystyttiin nopeasti herättämään henkiin ja muuttamaan terrorismin kasvualustaksi, kunhan annettiin niille mahdollisuus.

Neuvostoliiton romahdettua Saudi-Arabia alkoi syytää rahaa ja ”opettajia” kaikkialle ja onnistui käännyttämään salafismiin jopa ennen niin maltillisen ja maallistuneet Volgan tataarit. Ei toki kaikkia sentään, mutta sellaisen joukon, että asiasta oli syytä huolestua.

Mitä me näistä asioista olemme oppineet? Kuka mitäkin, mutta miltei uskomatonta on, että kaikesta huolimatta annetaan eräänkin kuuluisan suurmoskeijan puuhaajien jatkaa rauhassa toimintaansa ja vieläpä tuetaan sitä, jopa kirkonkin piiristä…

Mutta kaikkihan on suhteellista. Mahdollisuus tulla tapetuksi terrori-iskussa on niin tavattoman pieni, että sen voi kokonaan jättää pois laskuista. Mitä sitä paitsi merkitsisi, vaikka satakin suomalaista vuosittain murhattaisiin uskonnollisen terrorin merkeissä? Kuoleehan heitä muulla tavalla koko ajan monin verroin enemmän.

Ei siis anneta pelolle valtaa ja jatketaan nyt kaikin mokomin potentiaalisten terroristien ottamista maahamme valtion elätettäviksi. Eihän ensimmäinen sukupolvi tästä osaa kiitollisuutta tuntea eikä vielä toinenkaan, kuten on muualla havaittu, mutta ehkäpä jo viidennessä polvessa ymmärretään, että nyt eletään omassa maassa, omien pyhien lakien mukaan.

Sitä paitsi ei kannata liioitella sitä poliisivalvonnan määrää, joka meillä toistaiseksi on. Itse asiassa toin eilen ruotsinlaivaan pistoolin, josta kukaan ei kysellyt mitään, ehkä eivät huomanneetkaan.

Toki ase on kopio 1700-luvun ranskalaisesta piilukkopistoolista ja ampumakelvoton, mutta vain huolellinen lähitarkastelu voisi osoittaa, ettei sankkireikä ole genomborrad. Ehkä viranomaisten huipputarkat laitteet havaitsivat senkin jo kaukaa.