Luther paavina

Lutherin perintö

Kun Kaarle V:n joukot vuonna 1527 ryöstivät Rooman, kuultiin muun rienauksen lomassa vaatimuksia nostaa Luther paaviksi.

Tässä mahdollisesti autenttisessa tunnuksessa näyttää heijastuvan pikemmin vanhan maailman henkinen perintö, kuin se uusi ajattelu, jota uskonpuhdistus ja Luther etunenässä olivat tuomassa maailmaan.

Puoli vuosituhatta on jo sen verran pitkä aika, että pystymme tarkastelemaan noitakin aikoja ulkokohtaisemmin. Luther kannatti kahden regimentin oppia eli hengellisen ja maallisen erottamista toisistaan. Samaan aikaan hän ymmärsi kyllä, että mahdottomuuksiin mennään, jos abstrakteista periaatteista pidetään aina ja hellittämättä kiinni.

En tiedä, olisiko Luther ollut lopultakin kiinnostunut paavin virasta, mikäli sitä hänelle olisi oikeasti tarjottu. Pitäisin sitä hyvinkin mahdollisena, sillä ihminen hänkin oli.

Joka tapauksessa ne, jotka halusivat Martti-tohtorista uutta paavia sacco di Roman melskeisinä aikoina ja ne, jotka yrittävät tehdä sen nyt, puoli vuosituhatta myöhässä, ovat kai yhtä lailla ymmärtäneet väärin sen uutuuden, jonka uskonpudistus maailmaan toi.

Kuuluisissa pöytäpuheissaan Luther pohdiskeli myös sellaisia aikakauden filosofiassa ajankohtaisia aiheita kuin tyranninmurhan oikeutus, keisarin vastustamisen mahdollisuus ja kaksinaisen kuuliaisuuden velvollisuus.

Jos ihmisen ei sopinut tehdä omaatuntoaan vastaan, silloin oli väärin pakottaa häntä omaksumaan sellaisia opinkappaleita, joita hän ei voinut hyväksyä. Sillä Jumalaa tuli ennemmin totella kuin ihmistä.

Entä saiko keisaria vastaan nousta? Lutherille, jonka puolesta monet Saksan ruhtinaat nousivat, kysymyksellä oli tietenkin myös mitä tärkein poliittinen merkitys.  Luther pohdiskeli, että tämä kysymys kuului juristeille eikä teologeille. Mikäli keisari aloitti epäoikeudenmukaisen sodan ja siis esiintyi tyrannina, oli alamaisten saatava puolustaa itseään ja perhettään.

Mitä uskontoon tulee, se opetti vain, että oli uskottava Kristukseen ja tehtävä työnsä tässä uskossa. Niinpä suutarin tuli tässä uskossa suutaroida ja niin edelleen. Eihän teologin tehtäviin kuulunut tuntea kaikkia lakeja ja mennä niissä esiintymään tuomarina, tuskinpa hänen kannatti mennä suutariakaan työssään neuvomaan.
Lutherin vallankumous oli todellakin henkinen ja on syytä epäillä, että ilman sitä koko tämä läntinen maailmamme olisi aivan toisenlainen kuin se nyt on.

Ehkäpä itse Lutherin henkilö on tässä vähemmän merkitsevä kuin se, että Euroopassa oli syntynyt paljon valmiutta ottaa vastaan hänen sanomansa. Ei Luther mikään paavi ollut eikä edes vastapaavi, vaan se, jonka opetus ja esikuva auttoivat maailmaa nousemaan yhden merkittävän askeleen pois keskiajan pimeydestä.

Koska tiedän, että puhe pimeästä keskiajasta pöyristyttää kaikkia tuon aikakauden ihailijoita, joita nykyään lienee enemmän kuin koskaan ennen,

Korostan, että tuollakin aikakaudella oli tietysti omat saavutuksensa ja ihanteensa, jotka uuden aikakauden koitettua menetettiin. En kuitenkaan osaa niitä erityisesti kaivata, koska pidän sitä henkistä vapautta, joka renessanssin, uskonpudistuksen ja valistuksen kautta saavutettiin, paljon korkeampana asiain tilana.

Uskon siis edistykseen. Katolinen maailma ei toki sekään ole jäänyt siihen keskiaikaiseen tilaan, jossa Luther sen näki. Itse asiassa renessanssi oli jo silloin syövyttänyt katolisuuden perustuksia ja ilmeisesti juuri tuo arkaaisen uskon ja uuden maallisen käytännön ristiriita se ennen muuta oli, joka sai myös Lutherin astumaan esiin ja julistamaan protestinsa.

Tuntuu melko oudolta havaita, että hyvin monet eivät vieläkään kykene ajattelemaan Lutheria muuten kuin jonkinlaisena paavina. Niinpä suuren protestantin perinnöstä kaivetaan esille kaikkea ikävää, kapinallisten vastaisista filippiikeistä aina juutalaisvastaisuuteen.

Jokainen saakoon omansa, kuten vanha hyvä periaate kuuluu. Lutherin opetuksen varsinainen ydin kuitenkin on se historiallisesti uusi, jonka hän uskalsi tuoda koko maailman eteen, tietoisena siitä, että se tämän takia halusi hänet paitsi tappaa, myös tuhota vielä perusteellisemmin.

Lutherin onni oli, että monille maallisille ruhtinaille hänen opetuksensa sopi paremmin kuin hyvin. Sen vuoksi ei uutta julistusta kukistettu jo nupussaan eikä se myöskään jäänyt pölyttyneille kirjan sivuile kuriositeetiksi.

Protestanttinen ajatus voitti ja säilyi ja se pakotti myös katolisen maailman uudistumaan. Ilman reformaatiota meillä ei olisi anglosaksista tai saksalaista valistusta ja ehkäpä myöskään ranskalainen valistuksen henki ei olisi uskaltanut nousta siivilleen ilman sitä henkistä tukea, jonka protestanttien esimerkki tarjosi.

Reformaation jälkeisinä vuosisatoina järjen käyttö vapautui yhä enemmän niiden tabujen vallasta, joiden alaisena se oli keskiajalla ollut. Saavutettiinko tässä sitten sellainen äärimmäisyys, jota antiikin analogian mukaisesti on nimitettävä hybrikseksi, on kysymys sinänsä.

Voidaan spekuloida sillä, oliko kristinusko jo alun perin, Augustinuksesta tai sanokaamme viimeistään Nikean kirkolliskokouksesta lähtien jo sisäiseltä rakenteeltaan sellainen, että rationaalisen ajattelun kehittyminen sen helmassa oli ikään kuin ennustettavissa ja hyvällä alulla.

Asiaa voinee verrata islamiin, jonka piirissä syntynyt älyllinen toimeliaisuus kukoisti aikansa ja sitten sammui. Jälkeen päin katsoen sitä voisi suorastaan pitää oikkuna ja sattumana täydellistä irrationalismia olennoivassa uskonnossa.

Maallista edistystä eivät liiemmin näytä edistäneen myöskään idän suuret uskonnot enempää Intiassa kuin Kiinassa. Nuo suuret valtakunnat kehittyivät aikansa, mutta jähmettyivät sitten ja vasta lännen pienten mutta dynaamisten valtojen antamat potkut saivat ne uudelleen kehityksen tilaan.

Mutta ehkäpä tässä mennään jo kauas Rooman ryöstöstä ja Lutherin paaviudesta. Joka tapauksessa haluaisin vielä kerran sanoa, ettei Lutherista mitään paavia pitänytkään koskaan tulla. Koetetaan nyt se ymmärtää ja käyttää omaa järkeämme. Martti-tohtorille kiitokset siitä, että hän perusteli sen, miksi siihen on lupa.