Intohimoviikko

Intohimoviikon johdosta mieleen tullutta

Hiljainen- eli piinaviikko on vanhaksi venäjäksi strastnaja sedmitsa  (страстная седмица/неделя). Tämä viittaa tietenkin Kristuksen kärsimyksiin, strasti.

Sana strast tarkoittaa myös intohimoa, kuten myös passio, kärsimysnäytelmistä käytetty termi. Asia on kiinnostava. Tämä tuo mieleen ajatuksia.

Mika Waltari totesi aikoinaan jonkin romaanihenkilönsä suulla, että hän oli nähnyt naisten kasvojen vääntyvän samanlaiseen irvistykseen sekä suurimman nautinnon että suurimman kärsimyksen hetkellä.

Onko himo itse asiassa kärsimystä? Tämän ajatuksenhan tapaamme itämaisessa filosofiassa. Mutta onko siis myös kärsimys oikeastaan nautintoa?

Tätä asiaa ei ole todennut vain markiisi de Sade kumppaneineen, vaan myös lukemattomat pariskunnat ennen häntä ja hänen jälkeensä. Myös Jean-Jacques Rousseau Tunnustuksissaan kertoi, miten hän oli jo kymmenvuotiaana huomannut nauttivansa lapsenhoitajan kurituksesta siinä määrin, että alkoi hankkia näitä kokemuksia tekemällä tuhmuuksia.

Mutta ei kaikki tuska ja kipu ole tavoittelemisen arvoista, kuten jo terve järki sanoo. Tuska-festivaalien nimen ideana lienee toki aivan tyhjänpäiväinen èpatage: ratsastetaan mielettömyydellä ja nautitaan sivullisten närkästyksestä. Toki sadistisia nautintojakin lienee tarjolla näillä markkinoilla. Kuinkas muuten.

Oliko Jumalakin itse asiassa sadisti ja saiko hän tyydytystä siitä, että pani viattomia ihmisiä kärsimään tuskia, joilla ei ollut nautinnon kanssa mitään tekemistä? Näin rohkenivat jotkut ranskalaiset filosofit järkeillä Lissabonin maanjäristyksen (1755) johdosta. Vaikka tuska saattoi joskus tuottaa nautintoa, oli maailmassa myös puhdasta kärsimystä.

Mitäpä sanoikaan Lermontov:

Что страсти: ведь рано иль поздно их сладкий недуг

исчезнет при слове рассудка

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманьем вокруг,

такая пустая и глупая шутка!

Siis elämäkö olisi järjellä ajatellen vain tyhjä ja typerä vitsi? No jopas onkin mahtavaa tämä inhimillisen -ikioman- kärsimyksen glorifiointi. Ja rienaavaa. Jumalan näkökulmahan se on.

Rienaavaa olisi tietenkin myös ajatella, että jumalallinen ristiinnaulittu olisi nauttinut kärsimyksistään, vaikka nyt olisikin voinut ajatella siinä samalla pesevänsä puhtaaksi maailman synnit. Tiedämme, että hän koki myös hylkäämisen tuskat. Uskonnolliselta kannalta kyseessä on mysteeri, joka ei avaudu loogiselle analyysille, vaan tunteelle, kukaties. Jätetään siis se.

Yhtä kaikki, kiduttavaa joka tapauksessa on intohimo, passio, ei sitä suotta nimitetä kärsimyksen kanssa samalla nimellä.

Miten sanoikaan nuori Catullus:

Odi et amo, quare id faciam,

fortasse requiris

Nescio, sed fieri, sentio et excrucior!

Viha ja rakkaus siis raastoivat Catulluksen mieltä ja jos joku halusi kuulla, mistä moinen johtui, joutui runoilija vastaamaan ettei tiedä. Kuitenkin hän tunsi niin tapahtuvan ja joutui sen tähden kärsimään ristiinnaulitun tuskia.

Muistakaamme, että ristiinnaulitseminen, kuten seivästäminen oli tuohon aikaan tavallinen teloitustapa, jonka roomalaiset hyvin tunsivat ja olivat kai useinkin nähneet onnettomia rangaistavia esimerkiksi Via Appian varrella. Ei siinä mitään pyhää ollut, päinvastoin.

Mitäpä siis tuohon sanomaan? Miser Catulle: quid moraris emori! Miksi kurja Catullus sitten et mieluummin ota ja kuole? Hyvä kysymys.

Pakanat sikseen. Buddhalaiset, jos heistä mitään ymmärrän, haluavat paeta kärsimystä nirvanaan sammuttamalla tahdon. Eiköhän se mahda onnistua, kun omaksuu sitä varten oikean asenteen, mikä ei mahda tarkoittaa, että sitä yritettäisiin väellä ja voimalla, intohimoisesti.

Nuorempana jostakin syystä kiinnostuin tuosta aiheesta, joka minusta tuntui tuoreelta ja jotenkin lupaavalta, vakuuttavaltakin.

Ajan mittaan luulin havainneeni, että tämän lajin viisastuminen oli parasta jättää niille, joilla oli siihen luontaisia taipumuksia. Itse tunsin liikaa mieltymystä karjalanpaistiin, alkoholijuomiin ja muuhunkin. Piipunpolton sentään jätin pois, niin paljon filosofiaa kuin siihen sisältyikin.

Kun seitsenkymppiset (roaring seventies) nyt sitten avautuvat keulan edessä, tuntuu siltä, että tätäkin asiaa voi tarkastella jo uudella tavalla: luontevan kiihkottomasti.

Alkaa tuntua siltä, että enimpien valistusfilosofien tapaan sitä tuntee vain ihmisluonnosta kumpuavaa tarvetta paeta tuskaa ja etsiä (kohtuullisia, ei hirveitä) palkitsevia impulsseja.

Aleksandr Blok runoili säkeillä, jotka nykyään, uudesta tarkastelupisteestä käsin, saattaa ymmärtää toisin kuin ennen:

Ночь — как ночь, и улица пустынна.

        Так всегда!

Для кого же ты была невинна

        И горда?

Лишь сырая каплет мгла с карнизов.

        Я и сам

Собираюсь бросить злобный вызов

        Небесам.

Все на свете, все на свете знают:

        Счастья нет.

И который раз в руках сжимают

        Пистолет!

И который раз, смеясь и плача,

        Вновь живут!

День — как день; ведь решена задача:

        Все умрут.

Jätetään siis se pistooli ja tarpeeton pullistelu nyt rauhaan, hyvä runoilija. Tilanne on hallinnassa, eikä tässä tarvita kärsimyksiä tai intohimoja. Ne kuuluvat nuorisolle ja niillä on tarkoituksensa, jonka nyt saattaakin jo ymmärtää.

Arvoitus on ratkaistu ja vaikka ratkaisu kuulostaa banaalilta, on se silti tosi: kaikki kuolevat. Ei siinä mitään kummallista ole, toisin kuin elämässä.