Outoa porukkaa

Outo pohjolan kansa

Otsikko on lainattu edesmenneeltä Aira Kemiläiseltä, joka takavuosina ansiokkaasti selvitti suomalaisiin sovellettujen rotuteoroiden historiaa.

Niistä en nyt juuri tällä kertaa halua puhua, mutta kansamme outous ansaitsee hieman pohdintaa.

Joskus 1970-luvulla UM:n kentältä valitettiin Ritarikadulle, että sieltä levitettäväksi oli annettu filmimateriaalia, joka herätti arabimaissa kovin sekalaisia, mutta ei suinkaan myönteisiä tunteita. Niinpä filmeissä paistatteli puliukkoja omaa elämänmuotoaan toteuttamassa. Siinäpä kuva Suomesta!

No, mitäpä sanoakaan, puliukot kuuluivat ajan suomalaiseen todellisuuteen, nykyäänhän koko ilmiö on jo kadonnut ja vastaavaa kannattaa mennä etsimään vaikkapa Pariisista Lontoosta tai New Yorkista. Torontossakin, tuossa mallikaupungissa on heitä merkittävä populaatio.

Mutta olihan niitä siis meilläkin. Olisimme ilmeisesti valehdelleet, ellemme olisi tätä asiaa suoraan ja kiertelemättä kertoneet. Jos joku joutui noloon asemaan, niin se oli se katsoja, joka ei ymmärtänyt arvostaa rehellisyyttämme.

Se nyt oli sitä aikaa. Nyt sitten joka tapauksessa päätettiin -ja peruttiin päätös- lyödä mitali, jossa muistellaan suoraan ja kiertelemättä noita kuuluisia vuoden 1918 joukkomurhia. Paska homma, mutta tulihan noita meillä tehtyä. Ei meillä ruveta selvää asiaa kiertelemään, kyllä se osa historiaamme on ja sellaisena pysyy.

Taas sitä siis ollaan niin rehellisiä, kuin pystytään ja tässä maassa se on jo aika paljon se. Miksi ihmeessä sitten tästä hyvästä asiasta pillastuttiin jopa meilläkin?

Oliko syynä kenties se, että mitalissa kuvattiin selvästi vain yhtä väkivallan muotoa: kyllähän siinä selvästi valkoiset ampuivat punaisia. Olisiko mitalin toisella puolella pitänyt olla punaisia murhaamassa valkoisia? Ongelmana on, ettei jälkimmäisiä tilanteita ikuistettu, mutta lavastettu kuvahan se oli tuo teloituskin.

Vai onko epärehellisyys, kauhea sanoa, nyt saamassa valtaansa maamme, joka valmistautuukin viettämään vuosipäiväänsä salailun ja kaunistelun merkeissä?

Uskaltaisin sanoa, ettei kysymys ole siitä. Kyllä noita tappajaisia on jauhettu ja vatvottu jo niin paljon, ettei mistään salailusta enää kannata puhua. Kyllähän me asiat tiedämme, mutta tiedämme myös paljon muuta. Olisiko siis ihan hirveän väärin yksipuolisesti nostaa esille sitä myönteistä ainesta ja tässä yhteydessä tykkänään vaieta noista synkistä varjoista?

Tässä lähestymme asiaa, joka liittyy tapoihin. Uskaltaisin väittää, että Suomessa tapojen ja rituaalien arvostaminen on kansainvälisessä vertailussa erityisen vähäistä.

Olemme kansa, joka muutti maalta kaupunkiin erittäin lyhyen ajanjakson kuluessa. Vaikka tapakulttuuri maalla ei sinänsä ollut mitenkään primitiivistä, oli muutoksen nopeus ja perusteellisuus niin suurta, että koko asia jäi muiden seikkojen jalkoihin. Vanhasta irtauduttiin ja uusi kehittyy vasta vähitellen.

 Vanha kaupunkilainen elämänmuoto muuttui sekin tässä rytäkässä nopeasti, eikä suinkaan käynyt siten, että toisesta vain siirryttiin toiseen. Olemme välitilassa.

Suomalainen rehellisyys on ollut tunnettua niin kauan kuin kirjallisia lähteistä asioista löytyy. Eihän se tietenkään aina toteudu, mutta kulttuurisena arvona se on meillä aina nauttinut suurta kunnioitusta jopa muiden asioiden kustannuksella.

Ikävä vain, ettei rehellisyydellä voi korvata tapoja. Vaikka me suomalaiset, toisin kuin monet muut, kehtaamme ilman sen kummempia kursailuja sanoa, että menemme vaikkapa vessaan, emme kuitenkaan ainakaan kovin yleisesti selosta pöytään palatessamme, mitä me siellä teimme.

Meillä on myös tapana näyttää hapanta naamaa, jonka arvatenkin katsomme kertovan juuri rehellisyydestä. Virnuilijalla on luultavasti jotakin kieroa mielessään ja itse asiassa hänen asenteensa saattaa johtua juuri minun näkemisestäni. Paras vastaus moiseen on ilkeä irvistys, johon liittyy syrjäkarein katsominen.

Mutta ei nyt liioitella. Rehellisyys on kuin onkin kansallisen kulttuurimme suuri arvo ja itse asiassa aarre, jota meidän kannattaa vaalia ja olla siitä ehkä hieman ylpeitäkin. Vastaavasti meidän on tunnettava erityisen suurta surua ja pettymystä, mikäli maanmies osoittautuu lurjukseksi.

Noita lurjuksia emme siis mielellämme muille esittele emmekä ehkä itsekään muistele, ainakaan yli kohtuuden.

Jokaisella kansakunnalla on omat luurankonsa omissa kaapeissaan ja niiden julkinen esille nostaminen nimenomaan juhlissa osoittaa ehkä rehellisyyttä, mutta sitäkin enemmän huonoa makua. Itse asiassa se voi olla jopa loukkaavaa, kuten itämaisissa kulttuureissa happaman naaman näyttäminen.

Vatvokoot ja setvikööt nyt vielä sadannen kerran noita konnuuksia ja ilkitöitä arkisin ne, jotka tuntevat siihen tarvetta, mutta jättäkööt he sen tekemättä juhlahuoneistoissa silloin, kun siellä vietetään juhlia.

Olemmehan me (tai olimme ainakin entinen) puliukkojen maa ja jopa tappajakansaa, kuten sanoi joskus Kekkonen, alan eräänlainen asiantuntija hänkin. Maailmassa ei liene yhtään sellaista iljettävyyttä, jollaisen tekijäksi ei löytyisi myös suomalaista.

Tämä muistakaamme, kun ylpistyneinä kuulemme taas kerran, miten kansainväliset vertailut ovat nostaneet maamme tässä tain tuossa asiassa kärkisijoille. Kyllä me nuo sijat olemme kansana ihan itse ansainneet, mutta eivät ne jokaisesta sankaria tee.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi oman vajavaisuutemme ymmärtämiseksi ruveta sitä alleviivaamaan ja sillä elämöimään juhlissakin.

Kuten Saarnaaja sanoi, kaikella on aikansa.