Venäläisiä aforismeja

Venäjän aforismeja

Venäjän ajatus. Mietelmät ja sitaatit. Kääntänyt ja toimittanut Olli Hyvärinen. Nordbooks 2017, 213 s.

Nykyään suomeksi alkaa jo olla yhtä ja toista Venäjään liittyvää materiaalia, muutakin kuin kaunokirjallisuutta, jota meillä toki on aina valppaasti seurattu.

Muun kirjallisuuden kanssa asiat ovatkin sitten olleet paljon huonommin. Historiakirjallisuudessa on ammottavia aukkoja.

Nykyään kuitenkin ilmestyy  kaikenlaista sellaisytakin, josta tärkeimmät viestimemme ovat hipi hiljaa ja joita harva sitten osaa aavistaa olevan ja ymmärtää kysellä kirjakaupoista, joissa niitä ei myöskään ole esillä.

Ajattelen tässä nyt vaikka erään yksityisen entusiastin kääntämää ja kustantamaa Leonid Stolovitšin kirjaa Venäläisen filosofian historia(suom. Risto Numminen) Skandinavika, St. Petersburg 2012, 306 s. tai jopa kaksiosaista Georges Florovskin teosta Venäläisen teologian tiet I-II, Valamon luostari 2008, 461 + 462 s.

Lisäksi on viime vuosina toki ilmestynyt myös monia merkittäviä klassikoita, kuten vaikkapa Radištševin kuuluisa kirja Matka Pietarista Moskovaan Johannes Remyn kääntämänä.

Olli Hyvärinen on julkaissut sekä valikoiman venäläisiä sananparsia, josta viimeksi kirjoittelin että myös aforismikirjan, johon on koottu hyvin monenlaisten ihmisten monen tasoista materiaalia.

Asiahan on niin, että kaikki tuntemamme aforismit eivät itse asiassa ole lainkaan aforismeja, vaan yhteyksistään irrotettuja lauseita, jotka usein vielä saavat irrallisina aivan väärän merkityksen. Etenkin suurina pitämämme henkilöt joutuvat helposti tällaisen käsittelyn kohteiksi.

Joskus kysymys saattaa olla esimerkiksi romaanihenkilön repliikistä, jota kirjailija ei suinkaan ole tarkoittanut omaksi uskontunnustuksekseen, vaikka sitä sitten sellaisena pidetään.

Mutta elämä on, kuten sanotaan. Tämän maailman vajavaisuuden ei välttämättä tarvitse häiritä, kun haluaa tutustua sellaisten sanontojen maailmaan, jotka kuuluvat toisen kulttuurin normaaliin ja kaikkien tuntemaan kalustoon.

Syytä on tietenkin muistaa, ettei muutaman lainauksen avulla kannata ruveta muodostamaan mielipidettään tämän tai tuon henkilön kyvyistä tai laadusta ajattelijana, mutta suottapa tuota sanomaankaan.

Joka tapauksessa venäläisillä näyttäisi olevan erityinen taipumus tehdä tällaisia aforismikokoelmia. Olen itsekin hankkinut niitän useampia.

Yleensä niissä on jokin teema kuten vaikkapa juutalaista viisautta, itämaisia ajatelmia, venäläisten hopeakauden ajattelijoiden pohdintoja ja niin edelleen. Tyypillisimpiä toki lienevät henkilön mukaan kootut kirjat, ajattelijat vaihtelevat Puškinista Stolypiniin ja Napoleonista (ulkomaalaiset ovat runsaasti edustettuina) Kozma Prutkoviin.

Viime mainittu on fiktiivinen henkilö, joka symbolisoi virkamiehen ymmärryksellä varustettua grafomaania, joka kuvittelee ymmärtävänsä maailmaa erityisen syvällisesti ja rustaa hullunkurisia runoja.

Prutkov on tietenkin mukana tässäkin kokoelmassa samoin kuin monet muut alan mestarit, kuten Anton Tšehov, Leo Tolstoi ja Fjodor Dostojevski. Niin ovat myös Lenin, Stalin ja Dzeržinski, tuo pyöveli, joka nostettiin kerran moraalisen ihmisen esikuvaksi. Ja onhan siellä monia muitakin.

Aforismit ovat usein säkenöiviä kiteytyksiä, joissa asia on joskus ilmaistu vakuuttavasti, vaikka perusteluita ei olekaan eikä niitä edes tunne tarvitsevansa.

Mitäpä sanoakaan Dostojevskin lausahduksesta, jonka mukaan ”Hyvin vähän tarvitaan ihmisen nujertamiseen. On vain saatava hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei hänen työtään kukaan tarvitse”?

Dzeržinski taas aprikoi, että elämä on pitkä, mutta kuolema lyhyt, joten jälkimmäisessä ei ole mitään pelättävää. Turvallisuuspalvelussa taas saattoivat hänen mukaansa työskennellä vain pyhimykset ja konnat. Edellä mainittuja lienee sielläkin ollut kovin vähän ja on sääli, ettemme saa kuulla ajattelijan arviota tuosta määrästä.

Stalin taas pohdiskeli, että kosto on ruokalaji, joka on tarjoiltava kylmänä ja Lenin arvioi, ettei intelligentsija ole kansan aivot, vaan sen paska (tässä katson suomentajan hieman tehneen syntiä). Lenin ei muuten myöskään kuollut Gorkissa, vaan Leninskije Gorkissa, joka on pikkupaikkakunta Moskovan lähellä.

Myös Leninin kuuluisa iskulause oli ”Ryöstäkää ryöstettyä” eikä ”ryöstämme ryöstettyä”, kiinnostavaa kyllä. Käännösten suhteen voisin hieman marista myös siitä, että ”olla”-verbiä on kovasti säästelty. Venäjässähän se usein jätetään käyttämättä silloinkin kun suomessa pitäisi.

Hölmöistä ja konnista Venäjällä riittää aina puhetta, mikä ei välttämättä tarkoita, että niitä siellä olisi tavanomaista enemmän, vaikka Gogolin tunnetun lausahduksen mukaan Venäjän kaksi onnettomuutta ovat tiet ja hölmöt (dorogi i duraki).

Ehkä se on niin, että venäläisillä vain on tavallista enemmän taipumusta moraalisen näkökulman esillä pitämiseen. Siten lieneekin luontevaa, että maassa on helpompi tavata pyhiä kuin rehellisiä ihmisiä, kuten Vladimir Solovjov huomautti.

Ja ajatelkaamme, miten syvästi moraalinen näkökanta oli Tšehovilla, jonka mielestä hyvä ihminen häpeää koirankin edessä. Koiraihmisistä tuo ei tosin kyllä kuulostakaan juuri kummalliselta.

Tolstoi taas jyrisee maailman synnille tuomiotaan kuin herra Sebaot:  Ei ole mitään pahempaa kuin teeskennelty hyvyys!

Jotakin venäläistä taitaa sisältyä myös Tolstoin luonnehdintaan virkamiehestä:  Moraalinen, hyveellinen virkamies on samalla lailla sisäisesti ristiriitainen kuin raitis juoppo tai siveä prostituoitu tai lempeä ryöväri. Tai: Taiteemme toimiminen rikkaiden luokkien huvina ei ainoastaan muistuta prostituutiota, vaan on sitä eikä mitään muuta.

Tämän kaikki Sotaa ja rauhaa sen nykyisessä seksualisoidussa muodossaan töllöttävät muistakoot pitää mielessään.

Mutta mitäpä tässä venäläisiä aforismeja ymmärtelemään, ei sitä mitään kunnollista seuraa, mikäli on uskominen Tjuttševia: Viisainkin saksalainen, alkaessaan puhua Venäjästä, välittömästi paljastuu tyhmäksi.

Pientä kritiikkiä kohdistaisin erinäisiin käännöksiin, joista ei aina ole helppoa ymmärtää alkuperäisen lausahduksen ideaa, mutta onhan tämä koko kirja sinänsä kiitoksen arvoinen lisä suomalaiseen alan kirjallisuuteen.

Yksi pieni konkreettinen puute jäi vaivaamaan: Nikolai Ostrovski, joka oli yhden aikakauden suuri kotijumala, kiteytti kerran sanomansa yhteen lauseeseen, jonka kaikki tunsivat: Elämä on elettävä niin, ettei olisi tuskallista muistaa tarkoituksettomia vuosia. (koko pitkässä muodossaan näin: «Самое дорогое у человека — это жизнь. Она дается ему один раз, и прожить ее надо так, чтобы не было мучительно стыдно за бесцельно прожитые годы, чтобы не жег позор за подленькое и мелочное прошлое и чтобы, умирая, мог сказать: вся жизнь и все силы отданы самому главному в мире: борьбе за освобождение человечества. И надо спешить жить. Ведь нелепая болезнь или какая-либо трагическая случайность могут прервать ее.
Охваченный этими мыслями, Корчагин ушел с братского кладбища»).

Nyt tästä kohdasta oli otettu vain se osuus, jossa sanotaan, että on ”elettävä vauhdikkaasti, sillä jokin kummallinen tauti tai traaginen sattumus voi riistää elämän”. Tämänhän voisi tulkita vaikkapa nykyisen sybariitin carpe diem -tyyliin. Siitä ei siis toki ollut kysymys.