Aina vaan paranee

Kyllä kaikki on hyvin

Tommi Uschanov, Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015. Teos 2015, 191 s.

Tukholmassa liiskasi muuan ihmishahmoinen elukka muutamia -mahdollisimman monia tielleen sattuneita-  ihmisiä siksi, että he hänen mielestään olivat vääräuskoisia. Ruotsalaisia asia järkytti siinä määrin, että järjestettiin valtava mielenosoitus rasismia vastaan…

Kaikki menee kyllä hyvin, kun vain jaksetaan jatkaa entiseen tapaan, tahtonee tämä sanoa. Pitäähän ne asiat suhteuttaa. Mikäli nykyisistä ruotsalaisista seuraavien sadan vuoden aikana on kuollut kymmenisen miljoonaa, niin kyllä se on vain promillen murto-osissa kuin heitä on kuollut vääräuskoisuuden takia tapettuina.  Yksi promille tuosta kuolleiden armeijasta on kymmenentuhatta.

Itse asiassa koko jutulle voisi siis nauraakin vai miksei voisi? Ehkä on pakkokin? Tärkeintä on nyt, että ei anneta vihalle valtaa, sillä se saattaisi häiritä näitä meneillään olevia, maan pian kokonaan muuttavia prosesseja.

Miksi me oikeastaan nostamme esille nykyisyydestä ja tulevaisuudesta ikäviä asioita ja ikään kuin konstruoimme hätätilan, vaikka nyt jos koskaan meidän olisi syytä olla tyytyväisiä?

Siinäpä kysymys. Tommi Uschanov ei itse elänyt vuonna 1965, mutta osaa kyllä nostaa esille paljon tuon ajan todellisuudesta ja myös siitä olennaisesta muutoksesta, joka sen jälkeen on tapahtunut. Hyvä suoritus.

Vuonna 1965 oltiin hyvin optimistisia ja oltiinpa sitä ennenkin. Muistan vielä sen, miten 1950-luvun puolivälissä sanoin pian 80-vuotiaalle isoisälleni, että silloin, kun olen hänen ikäisensä, on ihminen jo käynyt kuussa. Muistan, miten hartaasti ukko nauroi, vaikka ei ollut mikään varsinainen huumorimies. Rajansa kaikella.

Mutta silloin tuntui kaikki mahdolliselta, eikä asia koskenut vain kymmenvuotiaita. Vielä ylioppilaskeväänäni, juuri Uschanovin esille nostamana suurena optimismin vuotena 1965 millään ei tuntunut olevan rajoja. Ihminen luuli tarkoin tietävänsä, että hänen vallassaan oli muokata maailma mieleisekseen, mikä sanottiin jopa expressis verbis.

Toki elettiin vielä köyhästi tähän nykypäivään verrattuna, mutta jo vauraasti menneisyyteen verrattuna. ”Kaikki nykyajan mukavuudet” tarkoittivat juoksevaa vettä ja viemäröintiä, sähköä ja keskuslämmitystä. Olipa se harppaus 1950-lukuun verrattuna! Kyllä me sen muistamme.

Uschanov selostaa monia aikakautta peilaavia tutkimuksia ja reportaaseja, joiden lukeminen on tänään hyvin hyödyllistä. Erityisen paljon tilaa hän omistaa Yhdysvaltain kehitykselle, jonka sisäpolitiikassa erinäisten asioiden etumerkit vaihtoivat paikkaa ja jossa päätyminen nykyisen kaltaiseen onnettomaan tilaan näyttää traagiselta sattumalta. Sitä paitsi kirja on kirjoitettu jo ennen Trumpin valintaa. Näin vähästäkö Yhdysvaltain ja ehkä maailmankin kohtalo on kiinni?

Kuten jokainen tietää, raha ei tee onnelliseksi eivätkä edes sillä hankitut mukavuudet. Tietyssä tilanteessa niiden lisääntyminen joka tapauksessa lisää onnellisuutta suuresti. Sen jälkeen uuden varallisuuden rajahyöty pienenemistään pienene ja sitten häviää.

Sen sijaan positionaaliset hyödykkeet, jotka liittyvät yhteiskunnalliseen asemaan, eivät menetä merkitystään. Niiden paikka vain muuttuu. Oli hienoa omistaa Lada joskus 1970-luvulla, mutta näin ei ollutkaan enää 2000-luvulla, vaikka kyseessä oli aivan sama ja varsin käyttökelpoinen hyödyke. Sama koski vaikkapa Kanarian matkoja.

Kun nyt jopa suuri yleisö useimmissa maissa, Kiinaa lukuun ottamatta, näyttää olevan pessimismin vallassa, se taitaakin tehdä väärän johtopäätöksen ja muistaa huonosti, millaista menneisyys oikeastaan oli, arvelee kirjoittaja, nuori mies. Tai sitten kyse on noista positionaalisista hyödykkeistä, jotka väestön enemmistölle pysyvät aina yhtä kaukana.

Enpä oikein uskaltaisi allekirjoittaa tällaista johtopäätöstä. Uschanov on kyllä hienosti kartoittanut niitä optimismin ilmentymiä, jotka puoli vuosisataa sitten olivat vallalla ja mielestäni aivan oikein myös nostanut esille se, ettei vastaavaa suuren siirtymän tunnetta sittemmin ole havaittavissa.

Puoli vuosisataa sitten itse historian arvo nykyajalle näytti pudonnen jonnekin nollan lähelle ja muutos oli niin läpikotaista ja kaikkialla läsnä olevaa, että sen ymmärtäminen tuntui mahdolliselta korkeintaan sosiologian avulla. Yksilön toimintaa sen sijaan selitettiin psykologialla ja etenkin psykoanalyysilla, joka sai groteskin simppeleitä muotoja.

Kirjoittaja on huomannut ajan keskeiset profeetat, joihin olisi kyllä voinut vielä lisätä ainakin Karl Menningerin ja Erich Frommin. Jälkimmäisen ajatukset sitä paitsi ovat varsin kurantteja vielä tänäänkin. Näin uskon.

Keskeinen tuon aikakauden piirre oli varmaankin se tunne, että ollaan siirtymässä johonkin parempaan ja ettei asioiden paranemiselle näy rajaa missään. Sitä riitti aikansa.

Kuitenkin jo 1960-luvun jälkipuoliskolla tilanne oli monimutkaisempi. Vuoden 1968 bakkanaalit, joihin kirjoittaja ei kiinnitä oikeastaan mitään huomiota, olivat osittain saman edistysuskon ilmentymiä, mutta nyt asia ymmärrettiin aivan toisin -kiinalaisittain… Ja tämä tarkoitti sitä, että Jan Myrdalin tavoin nieltiin kaikki se, mitä puhemies Mao ja hänen kätyrinsä kehtasivat väittää. Olipa siinä varsinainen hengellinen harjoitus, jota voi hyvin verrata nykypäivän antirasistien kokoontumisajoihin.

Mikä tärkeää, tuon tragikoomisen, vuoden 1968 suuren vallankumouksen tavoitteena ei ollut elintaso tai edes positionaaliset arvot, vaan uusi, täysin tasa-arvoinen elämä. Kun joku reportteri kysyi ruotsalaisilta opiskelijoilta, mikä Euroopan maa oli tehnyt eniten kansansa hyväksi, oli vastaus -Albania…

Jos ja kun haluamme ymmärtää tätä päivää ja sen ihmisiä, meidän on syytä tietää, millaista ohjelmaa yhteiskunnan ns. tiedostava etujoukko eri vaiheissa on ajanut.

Ruotsista ei koskaan saatu ihailtua Albaniaa, mutta ehkä siitä nyt voitaisiin saada vaikkapa Libanon, tuo Lähi-Idän Sveitsi? Ehkä ei edes ole tärkeää, mitä Ruotsista voidaan saada, vaan se, että se Ruotsi, joka nyt on olemassa, voidaan muuttaa joksikin aivan muuksi?

Ehkäpä sama pätee Suomessakin? Neuvosto-Suomea ei koskaan tullut, mutta eiköhän siitä vielä nyt voisi tulla koko maailmalle esimerkiksi kelpaava monikulttuurinen onnela, kunhan väestö saadaan edes puoliksi vaihdettua? Sen jälkeen kehitys jatkuukin jo ikään kuin itsestään.

Tärkein asia, jota Uschanov ei ole edes maininnut on demografia ja sen vaikutus tulevaisuudelle. Toki myös kansainvälisen talouden mekanismit ja näkymät olisi optimismia ja pessimismiä analysoitaessa ilman muuta otettava huomioon, jopa kaikkein perustavimpana asiana.

Ei meillä ole tyhjästä ruvettu rakentamaan pessimististä kuvaa tulevaisuudesta. Se, muutos, joka tapahtuu, on aivan konkreettinen ja se taitaa jopa olla niin suuri ja ikävä, ettei sitä edes uskalleta katsoa silmiin. Sitä ei Uschanovkaan tee.

 Ollaan nyt sitten vain tyytyväisiä siihen, minne matka vie ja pidetään vielä uskonvahvistustilaisuuksia. Kyllä se kaikki siitä hyvin menee! On pakko mennä!