lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa



Eläköön anarkia

Anarkismi oli melkoisessa suosiossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etenkin Italiassa, Espanjassa ja Venäjällä se tuntui vetoavan sorrettuihin ja solvaistuihin ja vähän muihinkin. Koska asia nyt on jo armeliaasti unohtunut, kannattaa varmaan muistuttaa, että myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi. Vain keinot olivat toiset.
Italiassa tuli 1800-luvun lopulla tunnetuksi varsin tarttuva laulu, joka kuvasi anarkistien vangitsemista Luganossa, Sveitsissä, jonne he olivat paenneet epäilyksiä osallisuudesta Ranskan presidentin Sadi Carnot’n murhaan. https://www.youtube.com/watch?v=S4ou1pNZPMs Valtionpäämiehille varautuminen attentaatteihin tuli tähän aikaan ajankohtaiseksi ja on sitä yhä.
Laulussa kerrotaan anarkistisen aatteen ylevyydestä ja siitä, että kyseessä on vain rakkauden oppi:
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor,
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor
.

Myöhemmässä säkeistössä tosin todetaan, että anarkistit saarnaavat sotaa sortajia vastaan ja rauhaa sorretuille:
la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor,
la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor.

Miten nämä kaksi sovitetaan yhteen ei selvästikään vaivannut militanttien aivoja, ristiriitaisuus ja jopa sekavuus näyttää näissä yhteyksissä olevan se normaalitila. Mistään pelkästä kielikuvastahan tuossa sodassa ei ollut kysymys, kuten terroriteot osoittivat.
Itse kunkin maan järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaavat tahot olivat syystä huolestuneita siitä, mitä anarkistit tekivät, saarnasivatpa nämä sitten mitä tahansa.
Vuosisadan vaihteessa tapahtui monessa maassa terroritekoja, ei pelkästään tiettyjä henkilöitä, vaan jopa vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ilmeisesti kuuluvia ihmisiä (teatteriyleisö, ravintolan asiakkaat) vastaan. Tämä oli historiallisesti uutta.
Anarkisteilla oli sivistyneitä ja oppineita teoreetikkoja, mutta siitä huolimatta ja ehkä jopa sen vuoksi aatesuunta tuotti absurdeja tuloksia. Sitä opittiin kammoamaan juuri sen ennustamattomuuden ja tolkuttomuuden takia. Jotakin tuttuahan tässä on.
1900-luvun alun ihmisten näkemykset tuosta aatteesta, joka pyrki harjoittamaan “teon propagandaksi”  komeasti kutsuttuja kataluuksia, lienee melko uskollisesti kuvattu puolalais-englantilaisen Joseph Conradin teoksessa The Secret Agent  vuodelta 1907 (Anarkistit, suom. Kristiina Kivivuori 1964, myös Otava, 2004).
Conrad on elementissään kuvatessaan kurjuutta ja friikkejä. Myös hänen toinen kirjansa, Afrikkaan sijoittuva Pimeyden sydän on tästä hyvä osoitus.
Lontoossa, fiktiivisen Brett Streetin hämäräperäiseen kauppaan (kondomeja, pornoa) sijoittuvan romaanin kaikki henkilöt näyttävät olevan konnia, joko degeneraatteja, joita eräät aikakauden suosikkiteoriat käsittelivät, tai sitten muuten kurjia otuksia, kuin suoraan Cesare Lombroson synnynnäisiä rikollistyyppejä koskevista tutkimuksista.
Kirjassa suunnitellaan attentaattia itse tiedettä vastaan, mikä aikakauden puheavaruudessa lienee ollut ylittämättömän villiä. Tosiasia kyllä onkin, että anarkismin piirissä oli vihamielisyyttä myös tiedettä kohtaan yhtenä tasa-arvon vihollisena.
Tässä tapauksessa kuitenkin attentaatti, joka sinänsä epäonnistuu, suoritetaan erään ulkovallan käskystä. Kirjan keskushenkilö on vieraan vallan palkkalistoilla oleva agent provocateur. Vieras valta on ilmeisesti Venäjä, joka halunnee osoittaa Englannille, ettei sekään ole turvassa anarkisteilta.
Itse keskushenkilö, Adolf Verloc, on sinänsä aika poroporvarillinen tyyppi ilman silmiinpistäviä paheita, ehkäpä nyt turhan paisunutta itserakkautta lukuun ottamatta. Itse asiassa hänellä on jopa merkittäviä hyveitä ja lukijan myötätunto lienee hänen puolellaan, kun hänet ansaitsemattomasti murhataan.
Verlocin tyyppi muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta ns. lumpenproletariaatista, joka luokka-asemaltaan ei kuulu mihinkään yhteiskunnan peruselementtiin, vaan kokoaa  eri lähteistä piiriinsä kaikenlaatuisen roskaväen.
Syöttösian tapaan tyynenä ja pönäkkänä herra Verloc näytti hyvinvoivalta ammattityöläiseltä, mutta hänessä oli jokin määrittelemätön piirre, jota yksikään työmies ei voisi saada ammatisaaan, olipa siinä kuinka epärehellinen hyvänsä: jokin niille miehille yhteinen piirre, jotka saavat elatuksensa ihkmiskunnan paheista, hullutuksista tai alhaisista pelontunteista; moraaloisen nihilismin piirre, joka on yhteinen pelihelvettien ja tyttöpaikkojen pitäjille, yksityisetsiville ja ammattimaisille urkkijoille, väkijuomakauppiaille ja sanoisin, vahvistavien sähkövöiden myyjille ja patenttilääkkeiden keksijöille... Nykynäkökulmasta siis tuskin mitään sen kummallisempaa.
Itse asiassa herra Verloc ei ollut mikään aatteen mies, mutta ei suuri roistokaan. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin pikku miekkonen, joka nautti vieraalta valtiolta saatua kuukausipalkkaa pönkittääkseen pikkuporvarillista hyvinvointiaan, johon kuului vaimon ja tämän äidin ja veljen elättäminen.
Kaksoisagenttina ja provokaattorina toimiminen oli lisäksi yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa ja auttoi pitämään vastapuolen ajan tasalla anarkistien vehkeilyistä, periaatteessa se oli vaarallistakin, mutta se tapahtui myös läheisten hyväksi. Itse asiassa herra Verlocin moraalinen omahyväisyys uhkaa paisua jo kohtuuttomuuksiin, kunnes sekopäisen ja kiittämättömän vaimon veitsenisku tekee hänestä selvää.
Koko kirjassa on aika vähän mitään anarkistien ideologiasta, mikä näyttääkin asianmukaisesti vaihtelevan henkilöstä toiseen. Yksi haluaa kostaa sorrettujen ja solvaistujen puolesta, toinen hävittää ne maan päältä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää koko touhun absurdius ja sen riippuvaisuus sattumista ja aatteen karikatyyrimäisistä ajajista.
Sitäkin oudompaa on kuulla, että Amerikassa sittemmin summittaisesti ihmisiä tappanut Unabomber oli omistanut tämän Conradin kirjan, joka oli luettu moneen kertaan, hajalle saakka. Parodia siis todella on kuin onkin jo mahdotonta. Unabomberin puolalaisuus tuskin antaa meille mitään osviittoja asian ymmäreämiseen.
Jos ajattelee, miten tällaisen kirjan lukutapa on sadan vuoden mittaan muuttunut, tulee mieleen, että suurin muutos ehkä koskee niitä arvoväritteisiä luonnehdintoja, joita kirjoittaja antaa kohteistaan.
Conrad kaikesta päätellen katsoo olevansa tekemisissä degeneroituneen, vastenmielisen ja vaarallisen konnagallerian kanssa, joku unabomber ei ehkä ollenkaan pidä edes mahdollisena, että sellaisissa olisi jotakin mieltä: kenellä on oikeus tuomita...
Kiinnostava kysymys, jota ehkä kannattaisi tutkiia laajemminkin.

9 kommenttia:

  1. Ehkä parempi esitys tuosta laulusta Addio lugano Bella on Nanni Svampan: https://www.youtube.com/watch?v=E2Gvsv8qmYw

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä. On ihmeellistä, että joku jaksaa klassikkoja pitää esillä ja puolustaa. Vallitseva lukutapahan on nykyisin - kaikesta snobbailusta huolimatta - jättää lukematta. Onko muuten Martti Anhavan Siperia opettaa luvun alla? Itse laitoin sen listalleni kun on pätevä kirjoittaja ja Venäjä-teema.

    VastaaPoista
  3. "myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi."

    En nyt ole suuri anarkismin teorian asiantuntija, mutta eikö anarkismi tähdännyt järjestelmään, jossa ei ollut valtiota eikä mitään muutakaan sortokoneistoa kun taas boshevikit järjestelmään, jossa tuotantovälineet eivät olleet yksityisten vaan työväenluokan tai pikemminkin sitä edustavan valtion hallussa. Toki halussa jälkimmäisellä oli ajatus valtion kuoleentumisesta, joka pian korvattiin ajatuksella valtion kuoleentumisella sen vahvistumisen kautta.

    Arnarkismissa on oudointa, että vieläkin jotkin vannovat sen nimiin: miten voidaan toteuttaa monimutkainen yhteiskunta ilman valtiota ja muita ohjaavia järjestelmiä, jotka usein vaativat pakkovallankin käyttöä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis päämäärä oli aivan sama, ei se Lenin tyhjiä puhunut. Kommunismi oli nimenomaan anarkistinen yhteisö, palkkää vapautta.
      Se, että se, mitä saatiin aikaan, oli ihan jotakin muuta, on toinen juttu. Mutta kyllä vielä vuonna 1961 hyväksytty kommunismin rakentamisen ohjelma sisälsi olennaisesti tuon anarkistisen utopian. Sehän siis on: ei valtiota, vain yhteiskunta.

      Poista
  4. Eihän nykyaikaista sairaanhoitoa tai vaikkapa tienpitoa voida toteuttaa ilman hallintoa ja työnjakoa. Anarkistit, haistakaa pasta!

    VastaaPoista
  5. Anarkismin kannatuskäyrä tuntuu korreloivan positiivisesti markkinaliberalismin menestyksen kanssa. Eric Hobsbawm taisi nimittää liberalismia "porvariston anarkismiksi." Ehkäpä anarkismia pitäisi vastaavasti luonnehtia "rupusakin liberalismiksi."

    VastaaPoista
  6. Unabomber ei suinkaan lähettellyt sattumanvaraisesti sinänsä tragikoomisia pommejaan. Lapsinero Kaczynskillahan oli periaatteessa looginen suunnitelma: mahdollisimman suuren sekasorron aiheuttaminen ihmistä (ja luontoa) alistavassa ja syvästi vihaamassaan tieto/teollisuusyhteiskunnassa ja sen romahduksen nopeuttaminen. Kaczynskin huolenaiheet ja ratkaisumallit eivät itse asiassa paljon poikkea Pentti Linkolan vastaavista. Lisäksi Unabomber näyttää jo 1970/80-luvuilla olleen huolissaan samoista asioista kuin blogisti, ml. "uusvasemmiston" maailmankuva, PC-kulttuuri ja tulevaisuuden ajatuspoliisi...

    VastaaPoista
  7. No, logiikkaahan näillä kavereilla oli, mutta kun se reaalimaailma oli siitä irrallaan.

    VastaaPoista
  8. Anarkisteilla, prekapettereillä, hatsipäillä yms. ei tee mitään. Vallankumous tarvitsee sotilaita ja maailma Marxia enemmän kuin koskaan. Minne ovat kadonneet kunnon telaketjukommunistit?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.