Naisten ehdoilla

Naisten ehdoilla

Minua on aina vähän huvittanut ja olisiko nyt pöyristyttänytkin tapa puhua siitä, miten asioita tehdään jonkin aivan tietyn ryhmän ehdoilla. Sellainen ajattelu haisee.

Kun rauha tehdään kahden osapuolen välillä toisen esittämillä ehdoilla, merkitsee se sen toisen kannalta ehdotonta antautumista, ei enempää eikä vähempää.

Toisin sanoen kyse on kompromissittomuudesta ja haluttaessa voi käyttää myös tuota mainiota ja yleviä tunteita nostattavaa sanaa nollatoleranssi.

Nykyaikainen yhteiskunta perustuu -näin katsottiin yleisesti vielä hiljattain- kykyyn tehdä kompromisseja ja siis sietää sitä, että eri osapuolet aina asettivat omia ehtojaan. Jotta yhteiselo olisi mahdollista, piti noiden ehtojen pakostakin olla mahdollisimman joustavia. Jokainen yleensä ymmärsi asian ja virittäytyi sen mukaan, ellei halunnut oman asiansa kärsivän tarpeettomasti.

Ihanteena kompromisseihin valmis, joviaali sosiaalisuus tietenkin oli vähän tylsä tai pahempaakin. Niinpä totalitaarisesti ajattelevat ovat olleet aina valmiit sen hylkäämään, hinnalla millä tahansa eli olipa vaihtoehtona mikä tahansa.

 Jo Hitler ymmärsi, ettei sosialidemokraatista tai lihavasta olutmahaporvarista (Der korpulente Bierphilister) koskaan voinut saada hyvää natsia, mutta kireästä kommunistista sellainen syntyi kuin luonnostaan.

Niinpä on hyvin luontevaa, että tietty ryhmä yhteiskunnassamme koko ajan koettelee suvaitsevaisuuden rajoja ja asettelee mielivaltaisesti uusia normeja syyttäen synkästi muuta ihmiskuntaa, ellei tämä elä tai edes ajattele niiden mukaisesti.

Liberaali yhteiskunta on epäilemättä tylsä ja mitäpä sanoikaan itse Ilmestyskirja noista penseistä, jotka eivät olleet kylmiä eivätkä kuumia? Nehän eivät kelvanneet enempää taivaaseen kuin helvettiin…

Liberaalin yhteiskunnan perusominaisuus on, ettei sillä ole ulkopuolelta annettua päämäärää. Päämäärä on itse keksittävä ja kun meitä ihmisiä on kovin paljon erilaisia, on selvää, että noita päämääriä on paljon ja erilaisia. Tätä maailmaa ei kerta kaikkiaan voi rakentaa jonkin ryhmän ehdoilla, ilman pakkoa. Muut eivät ehdoitta antaudu ja hyvä niin.

Toki ihanteita saa ja pitääkin olla. Ihmiskunnan historia on täynnään toinen toistaan ylevämpiä näkemyksiä siitä, millaisia ihmisten tulisi oikeastaan olla. Altruismin suuri aika taisi alkaa Nasaretin suuren pojan (tai miesoletetun) vuorisaarnasta, vaikka onhan sitä vastaan rikottu, luoja paratkoon.

On myös totta, että nasaretilaisia aatteita voidaan pitää hyvin naiiveina ja sitä paitsi syyllistävinä. Nykyään ne kuuluvatkin lähinnä henkisten museotavaroiden piiriin ja muodissa ovat sen sijaan ryhmäkuntaiset pyrkimykset, joiden edistämistä eräänlaisen totaalisen sodan logiikan mukaisesti pidetään asianmukaisena.

Kyseessä on siis nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio ja oman ryhmän voiton edistämiseksi eivät mitkään keinot ole liian huonoja. Tarkoituksesta tai tuloksestahan ne merkityksensä saavat.

Ei tietenkään ole sattuma, että juuri tällä hetkellä naisasia on totalitaarisen ajattelun kärjessä ja vetää kaiken maailman hörhöt puoleensa. Se sattuu tarjoamaan juuri niin latteaa ja intellektuaalisesti sopivan tasoista toimintakenttää kaikille niille, joille epäviihtymys moniarvoisessa yhteiskunnassa tuppaa käymään sietämättömäksi.

Se, joka on tutustunut Neuvostoliitossa vuonna 1937 vallalla olleeseen diskurssiin, näkee tässä kaikessa hyvin paljon tuttua.

Silloinhan oletettiin, että maailmanhistorian uusi ja entisiä verrattomasti korkeampi yhteiskunnallinen taso on juuri saavutettu. Sosialistinen yhteiskunta nimittäin oli toteutunut. Muistutettakoon vielä niille, jotka eivät tiedä, ettei Venäjällä oletettu siirrytyn sosialistiseen yhteiskuntaan vuoden 1917 kaappauksen jälkeen, vaan siihen kului vielä 20 vuotta.

No, siinä sitä sitten oltiin, mutta vaikka lehdistö kuinka rummutti sitä, että kaikki oli nyt muuttunut ja jopa ihmisten psykologia ja koko käytös olivat aivan uudenlaisia, niin naiivi kansalainen luuli yhä näkevänsä kaiken samanlaisena kuin ennenkin.

Vaikka elämä oli tullut paremmaksi ja iloisemmaksi, ei kunnon sapuskaa meinannut löytää millään. Vaikka lehdet olivat täynnä loistavasti virnuilevia naamoja ja hyvin ravittuja vartaloita, oli ympärillä ihan samoja pärstiä (morda) kuin ennen sosialismin koittoa. Tästä sitten jurnutettiin ympäristölle ja salainen poliisi kuuli kaiken.

Niinpä aloitettiin nollatoleranssikampanja. Maassa oli todettu ulkopuolelta, kapitalismin ja imperialismin piiristä tunkeutunutta vaikutusta ja se oli hävitettävä. Sen levittäjät oli kitkettävä juurineen (vykortševyvat). Bolševikillä ei sana koskaan eronnut teosta eikä saanut erota! Kaksinaamaiset (dvurušniki) oli tuhottava, sillä heillä ei ollut paikkaa uudessa kulttuurissa. Tässä mentiin nyt bolševikkien ehdoilla.

No, se oli surullinen tarina ja satojatuhansia pistoolinluoteja käytettiin uudenlaisen puheavaruuden varmistamiseksi. Lopullisia muutoksia ei kuitenkaan vain syntynyt.

Miten sanookaan latinalainen sananlasku: Naturam expellas furca, tamen usque recurret. Luonto se vain pukkaa takaisin vaikka ikkunasta, jos sen ovesta ulos heittää.

Olen usein pohtinut sitä, miksi kukot käyttäytyvät aina jotenkin stereotyyppisesti. Paitsi kiekumista, niillä on monia muitakin tapoja, jotka poikkeavat selvästi kanamaisuudesta.

Onko kyseessä todellakin biologinen eroavaisuus? Itse asiassahan kukkojen perimä on miltei identtinen kanojen perimän kanssa? Eikö ole mahdotonta ajatella, ettei noita eroja kyettäisi ympäristövaikutuksilla kumoamaan? Eikö tässäkin viime kädessä ole kyse kulttuurista?

Kun tätä tieteenalaa puutteellisesti tunnen, en ole selvillä siitä, onko nykyään olemassa koelaitoksia, joissa pyritään ehdollistamaan kukkoja kanamaiseen käytökseen ja päinvastoin. Tulosten täytyy joka tapauksessa olla merkittäviä myös ihmislajin kannalta, olivatpa ne millaisia tahansa. Muistan, että Konrad Lorenzilla oli jotain siipikarjaa, jota hän äkseerasi.  Millaisia mahtoivat olla tulokset?

Aamun Helsingin Sanomista luen, että van kolmannes tuossa lehdessä esiintyvistä henkilöistä on naisia. Kuulostaako tämä kauhealta?

Enemmistö toimittajistakin näyttäisi olevan naisia, joten ehkä tämä vääristymä (mikä muu se voisi olla?) johtuu heidän väärästä ehdollistumisestaan. Ehkä kyseessä ovat menneisyyden jäänteet (perežitki prošlogo) tai ehkä miehinen vaikutus tihkuu lehteen ulkopuolelta?

Mitä ihmettä voikaan merkitä se, että sukupuolten eli ikään kuin biologisten luokkien keskinäissuhde on lehden luomassa julkisuudessa tuollainen?

Rikososastossa se varmaankin tarkoittaa, että sekä tekijät että uhrit ovat yleensä miesoletettuja. Asian kai voi muuttaa vain muuttamalla rangaistavien rikosten jakautumaa siten, että molemmat sukupuolet saavat rangaistuksia yhtä paljon ja yhtä kovia. Miksi me oikeastaan pidämme tyypillisiä naisten rötöksiä jotenkin lievinä?

Entä muissa osastoissa? Lehdethän noteeraavat yleensä sotia, onnettomuuksia ja katastrofeja. Olisiko niiden sijasta keskityttävä enemmän muotiin, seurapiirijuoruihin ja missikisoihin? Tässäkin lehdessä käsitellään myös kodittomia, joiden populaatiossa sukupuolijakautuma on vino. Olisiko saatava enemmän naisia tähänkin joukkoon vai riittääkö aidoksi ratkaisuksi se, että kuvataan vain avustustyöntekijöitä?

Kysymyksiä, kysymyksiä! Jokainen journalisti ymmärtänee sen, että kuuluisaksi tai ainakin mainituksi tuleminen on jokaisen naisen ylivertainen toive ja ehkä monen miehenkin. Mahtaneeko tässäkään toteutua edes pyrkimysten tasa-arvo -käyttääkseni idioottimaista termiä- sitä en tiedä.

Joka tapauksessa hesarin puheavaruudessa näyttää olevan selvää, että ainakin kahden sukupuolen edustajien tulisi ihanneyhteiskunnassamme saada yhtä usein nimensä lehteen (eli äänensä kuuluville, mitäs muuta se voisi olla?). Muu on vinoutumaa ja menneisyyden jäännettä.

Minulla on kyllä pistänyt silmään se, että aina niissä tapauksissa, jolloin se on mahdollista, hesarin kuvissa esiintyy nainen, vaikka hänen oletettu sukupuolensa edustaisi alalla pientä vähemmistöä.

Uskon kyseessä olevan tietoinen valinta ja kysynkin, miten suuri määrä lehden kuvissa esiintyvistä henkilöistä edustaa mitäkin sukupuolta. Olisin kiinnostunut myös niistä erilaisista sukupuolisista varianteista ja niiden esiintymisfrekvensseistä.

Kyllähän tätä lehteä toimitetaan naisten ehdoilla, mutta sille pitäisi löytää myös lukijoita. Vai ovatko lukijat sittenkin sellainen taho, jonka näkemykset voidaan ja pitääkin ignoroida? Ideologian toteutuminenhan se tärkeä asia tässä maailmassa on vai kuinka?