Puurojen maailmasta

Kovaa kamaa: talkkuna

Pikaruokien valioita on talkkuna, savolainen. Se syntyy, kun kiehuvaan veteen sekoitetaan talkkunajauhoja ja annetaan niiden siinä sekoitettaessa turvota. Valmistusajan voi laskea sekunneissa.

Se on todellinen, esikypsytetty pikaruoka. Se sopii tehtäväksi vaikkapa työpaikan keittiössä, ei ole käryjä eikä välttämättä edes astioiden pesua, sillä perinteisesti talkkunaa on syöty suoraan kädestä, siihen vain voinappi painaen (ks. kopratalakkuna).

Talkkuna siis kyllä vaatii kyytipojan ja sellaiseksi sopii erinomaisesti voi, mieluimmin maukas sellainen. Voihin lasken myös oivariinin.

Jos talkkunaa ei syödä kädestä, on parhaita, klassisia kyytipoikia #tirripaisti eli pannulla tai uunissa sipulin kera käristetty siankylki vedellä vähän jatkettuna ja haudutettuna (uunissa jopa 3 tuntia, pannulla nloin ½).

En oikein tiedä, mikä on savolaisen (ml. kainuulainen) ja hämäläis-pohjalaisen talkkunan ero. Jälkimmäisestä ei kuitenkaan kokemukseni mukaan kannata yrittää valmistaa puuroksikin joskus sanottua kiinteähköä massaa. Siitä syntyi vain liimamainen keitos. Tarkoitus kai on, että hämäläinen talkkuna sekoitetaan piimään tai viiliin.

Joka tapauksessa talkkunan kansoihin eivät kuulu vain suomalaiset (savolaiset, vrt. talakkunajuhla), vaan myös esimerkiksi virolaiset. Siellä kamatahvelin saattaa tavata myös suklaapatukassa.

Venäläisten tolokno (laus. talaknoo) lienee samanlaista kuin meidänkin. En tiedä, sillä siellä ei kukaan ole sitä minulle tarjonnut kuten ei Suomessakaan. Sana kyllä tunnetaan.

Joka tapauksessa wikipedia tietää, että talakkunaa nautitaan siellä idässä päin monella tavalla, joista minua rupesivat kiinnostamaan arokansojen (talakkunan kansoja ovat ne kaikki, hakasseista tuvalaisiin, kazakeista mongoleihin) tapa tehdä talakkunasta makeisia: sekoitetaan jauhoihin smetanaa tai öljyä ja hienonnettua tuomen hedelmää ja pyöritellään seoksesta pallosia, joita tarjotaan hunajan ja teen kera.

Tämä on minulta vielä kokeilematta, mutta ehkäpä sitäkin kannattaisi kokeilla? Mikäli elvytämme talkkunakulttuurin, saamme sitäkin tietä takaisin menetettyjä yhteyksiä muonaisiin esi-isiimme ja heidän kulttuuriinsa, jonka jälkiä varmaankin yhä löytyy geneettisestä muististamme.

Olisikohan aika jo perustaa Helsinkiin talkkunaravintola? Tai ehkä se voisi olla laajemmin puuroravintola?

Kuten tiedämme, marsalkka Mannerheim oli suuri puurojen ystävä, minkä voisi huomioida rappeutunutta puurokulttuuriamme elvytettäessä. Mikroaaltouuni, jota minäkin tunnustan ahkerasti käyttäväni, on itse asiassa aivan kelvoton laite kunnon puuron valmistamiseen ja niinpä nykyinen kansa ei meillä kunnon puuron mausta mitään tiedä. Sama se on tilanne monessa muussakin maassa.

Puuroihin voidaan lukea myös virolainen mulgipuder, josta pitää kirjoitta erikseen, on se sen verran merkittävä kulinaarinen keksintö.

Tässä nyt joka tapauksessa jotakin myös ohrapuurosta:

Ohrauunipuuro

Joskus 1950-luvulla, kun pääruokana useinkin oli puuro, muistan uunipuuron olleen erityistä herkkua ja onhan se sitä ollut sen jälkeenkin. Aamupuuroksi sitä ei kuitenkaan ole tullut laitettua, vaikka sekin kai voisi ihan hyvin onnistua.

Joka tapauksessa myös puuroa tehdessä kannattaa suhtautua epäluuloisesti ohjeisiin, jostakin syystä ne tuppaavat aina esittämään liian lyhyitä valmistusaikoja tai sitten neuvovat panemaan liian vähän suolaa tai voita tai muita makua antavia aineksia.

Tämähän ei ole kummallista, kun ottaa huomioon, että ravintorasvoja ja juustoja nykyään mainostetaan niissä olevan rasvan vähyydellä. Vielä jokunen vuosikymmen sitten emmentalpaketissa luki: rasvaa kuiva-aineessa vähintään 45%. Siinä siis annettiin takuu siitä, ettei huijata asiakasta myymällä hänelle vettä tai muuta tyhjää.

Mutta ne ajat ovat menneet. Joka tapauksessa tein viime viikolla epähuomiossa ohrauunipuuroa reseptin mukaisesti, vaikka takaraivossa kilahtelikin varoituskello. Mistäpä tiesin, miten paljon olivat suurimoita esikypsyttäneet.

Joka tapauksessa kahden tunnin paistoaika ja 175 astetta tuottivat surkean tuloksen. Puurosta muistutti vain tuoksu, itse tuotos muodostui irrallisista ryyneistä, joihin toki hammas pystyi, mutta tiesin, ettei tämä ole sitä itteään.

Mannerheimin tarjoilijana Mikkelissä toiminut Taru Stenvall kertoo muistelmakirjassaan marsalkan olleen hyvin ihastunut ohrauunipuuroon, juhlapuuroon, jota joskus sitten tehtiinkin, pääemännän nyrpistelyistä huolimatta.

Mielestäni marsalkan maku tässä asiassa oli erinomainen. Kunnon ohrauunipuuro valmistuu hitaasti ja matalahkossa lämpötilassa ja maistuu kuin huume. Mikäli sitä jää tähteeksi, sen voi seuraavana päivänä paistaa pannulla ja hyvää tulee.

Tänään sattui jääkaapissa olemaan punaista maitoa vain 1,2 litraa ja kuohukermaa noin 1,5 desiä. Kaadoin ne voideltuun vuokaan ja lisäsin 2 desiä ohrasuurimoita ja kokeeksi vielä ruokalusikallisen hunajaa sekä vähäsen voita.

Paistoin puuroa 3,5 tuntia 150 asteessa ja nautiskelin runsaan oivariinin kanssa. Suolaa pistin puuroon varovasti, mutta jauhoin sitä sen sijaan sitten valmiin annoksen päälle. Näin mielestäni saa ruokaan kunnon suolan maun syömättä sitä itse asiassa liikaa. A propos: mihin hävisikään pan-suola, joka sisälsi natriumin sijasta kaliumia?

Resepti ei siis ole mullistava ja hunajan voi kaikin mokomin myös jättää pois. Ei sen vaikutusta tainnut huomata.

Joka tapauksessa kokemus taas muistutti hätäilyn turmiollisuudesta silloin, kun on kyse hauduttamisesta. Esimerkiksi fileen kypsyttämisessä on sitten tietenkin ihan omat sääntönsä.