Seikkailu puheavaruudessa

Seikkailuni puheavaruudessa

Juuri kun kansamme oli oppinut ymmärtämään, että sen puhumista ja ajattelua hallitsi diskurssi, ottivat alan miehet ja naiset käyttöön uuden termin, puheavaruus.

Minusta termi onkin hyvä. Sen suomenkielisyys ei ainakaan lisää sitä epäselvyyttä, joka noihin ajattelun suuntaviivoja käsitteleviin tulkintoihin usein liittyy.

Pertti Alasuutari on käyttänyt käsitettä kirjassaan Tasavalta (Vastapino 2017), joka epäilemättä ansiokkaalla tavalla analysoi suomalaisen yhteiskunnan muutoksia sen puheavaruuksien muutoksen kautta.

En ryhdy tässä sen enempää selostamaan kirjaa, jossa on laajasti käytetty aineistona myös Helsingin Sanomien pääkirjoituksia. Totean, että se on kiinnostava ja että siinä on jaettu itsenäisen Suomen sodanjälkeinen eli siis toisen tasavallan historia kolmeen vaiheeseen. Moraalitaloudesta on edetty suunnittelutalouteen ja sitten kilpailutalouteen. Tiettyjen taustaoletusten muutos, etenkin yhteiskunnasta ja sen roolista puhuttaessa, on ilmennyt hyvin laajasti.

Kolmas vaihe -tuo taannoinen- merkitsi yleistä liberalisoitumista ja avautumista, mutta onko nyt edessä muutos jälleen toiseen suuntaan, pohtii kirjan kirjoittaja lopuksi. Protektionismi ja rajojen sulkeutuminen niin taloudelliselta kilpailulta kuin pakolaisilta, taitavat ennustaa jotakin uutta.

En rupea tässä ottamaan kantaa esimerkiksi siihen, onko nykyinen ja luultavasti myös tuleva pakolaistulva verrattavissa johonkin aikaisempaan tilanteeseen tai siihen, millä oikeudella siirtolaisuuden rajoittamista kannattavia näkemyksiä voidaan kutsua äärioikeistolaisuudeksi. Totean, että itse puheavaruuden tutkiminen on kiinnostava lähestymistapa ja sitä voidaan tietenkin soveltaa monella tavalla.

Sanoisin myös, että juuri Helsingin Sanomien tutkiminen nykyisinä aikoina voisi olla aika antoisaa myös metodisesti suoritettuna. Intuitiivisella tasollahan sitä tulee harrastettua harva se aamu ja -mitäpä syntiä salaamaan-  siinä on kyllä saanut toisenkin kerran pöyristyä.

Pöyristyminen toki näyttää nykyisessä puheavaruudessa kuuluvan ihmisen keskeisiin toimintoihin. Sehän määrittää hänen suhdettaan maailmaan paremmin kuin mikään muu: Sano minulle, mistä pöyristyt ja miten paljon, niin minä sanon sinulle, missä sinun paikkasi on. Näin kai voisi kiteyttää erää aikamme, tai ainakin Helsingin Sanomien puheavaruuden keskeisen aineksen.

Sana avaruus tuo helposti mieleen sen maailmanavaruuden, jonka rajat taitavat olla käsityskykymme ulkopuolella ja jota siksi usein nimitetään rajattomaksi.

Puheavaruuden kohdalla olennaista kuitenkin ovat juuri rajat. Sallittu ja ymmärrettävä puhe tapahtuu tiettyjen rajojen sisällä. Muussa tapauksessa se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää vain tietyille erikoisryhmille ja siinä toimiminen vaatii erityisvalmiuksia.

Minkä muotoinen tämä avaruus sitten on? Kysymys saattaa olla jopa mieletön, mutta rohkenen ajatella, että se voisi olla keskeltä pullistunut ja alhaalta tasainen. Sen katto ei ole kovin korkealla eivätkä seinämät kaukana toisistaan. Väristä en sano mitään, sillä kuulun ns. värisokeisiin.

Yhtä kaikki, tämän tilan asukkaat ymmärtävät asioita usein puolesta sanasta. Heille ei yleensä tarvitse selittää, mikä minkin ilmiön paikka eli sen arvo ja merkitys on.

Tilanne on jokseenkin sama kuin neuvostolehtien lukijoilla talvisodan aikana. Riitti, kun toimittaja otsikoi: ”Kuka auttaa Mannerheimia”? Ken auttau Mannergeimal, kysyttiin retorisesti jopa Itä-Karjalan rajonilehdissä.

Koska Mannerheimin merkitys suurena pahantekijänä oli tunnettu, voitiin jättää sen asian kommentointi sikseen ja keskittyä sen sijaan leimaamaan assosiaatiolla niitä ihmisiä ja ryhmiä, jotka tuota hirviötä tukivat.

Tämän päivän hesarissa on artikkeli Trumpin tukijoille Ruotsi on varoittava esimerkki. Siihen sisältyy myös joukko Breitbartin Ruotsia koskevia uutisia ilman kommentteja.

Sen sijaan, että selitettäisiin lukijalle, missä mielessä nuo uutiset ovat vääriä tai ainakin hylättäviä, tyydytään vain toteamaan, että Trumpin tukijathan ne sellaisia levittävät. Pienenä kauneuspilkkuna, joka vahvistaa moniarvoisuuden ja kriittisyyden vaikutemaa, todetaan sentään, että myös New York Times julkaisi uutisen, jonka mukaan käsikranaatti-iskut ja jengiväkivalta järkyttävät Ruotsin keskiluokkaa. Hyi, sanoisin, toivottavasti meni oikein

Ajatus siitä, että noissa uutisissa olisikin ihan oikeasti syytä huolestumiseen, jää erään avaruuden rajojen taa.

Toinen artikkeli kertoo häirinnästä kouluissa. Kyse ei siis tosiaankaan ole ahdistelusta eikä pelkästään opettajien rumasta ja moraalittomasta asemansa väärinkäyttämisestä. Myös oppilaat saattavat häiritä toisiaan, mikä näyttäisi olevan aivan yhtä kuohuttava ilmiö ja kiinteä osa tuon kaamean, toksisen maskuliinisuuden ilmenemistä tässä alistettujen ja hyveellisten maailmassa.

Kulttuurin muutos on kuulemma tapahtumassa, mikä kuulostaa lainomaiselta, mutta jostakin syystä kuitenkin juuri nyt on ”viimeinen hetki” laittaa tämä asia kuntoon, kerrotaan jopa ministeritasolta. Hm. Luulen, että jokin puheavaruuden natiivit ymmärtävät minua paremmin, mistä nyt oikein on kyse. Nollatoleranssista kai ainakin, mitä kaikkea se sitten saattaisikaan merkitä oppilaiden kesken…

Vilkaisin myös eilisen lehden kulttuuriosastoa. Siinähän oli varsinainen häirinnän (ei siis ahdistelun) vastaisen fundamentalismin korkea veisu.  Elokuvamaailman puhdistus oli vasta puolitiessä, rakenteet piti saatettaman uuteen uskoon… oli häpeällistä, että valtavan merkityksellisestä #metoo-kampanjasta puhuttiin Oscar-tilaisuudesta niin kovin pliisusti…

No, minä ymmärrän tätä aihepiiriä kovin rajoitetusti, kun olen aina jäänyt sen kovan ytimen ulkopuolelle, mikä kyllä nyt harmittaa aika tavalla. Uskon että asia on joidenkin mielestä elämää suurempi. Ehkä sen pitäisi olla sellainen meidän kaikkien mielestä.

Omasta puolestani tiedän, että en pöyristy riittävästi, mutta en mahda sille mitään. Ristiinnaulitkaa nyt sitten.

Tämän päivän kulttuuriosasto räjäyttää sitten varsinaisen henkisen ydinpommin: Suomesta on tulossa musiikin Pohjois-Korea!

En ollut tiennyt tätä ja ahmin äärimmäisen uteliaana toimittajan hengentuotetta. Pettymykseni oli kuitenkin suuri.

Kysymys oli yksinkertaisesti siitä, että suomalaista kevyttä musiikkia on yhä enemmän alettu esittää suomen kielellä! Nyt kaikki toivomme kohdistuu yhteen henkilöön, Spotifyn soittopäällikköön: pystyykö hän kääntämään kehityksen niin, ettei Suomesta tule musiikin Pohjois-Korea, maa, jossa on van yksi totuus?

Nyt on pakko sanoa, etten ymmärtänyt asiasta yhtään mitään. Mikä totuus kevyestä musiikista mahtaa löytyä? Miksi on huolestuttavaa, että lauletaan suomeksi? Mikä estää jokaista musiikista kiinnostunutta menemästä nettiin ja kaivamasta sieltä sellaista musiikkia kuin ikinä haluaa?

No, tässä olen kyllä taas kerran sellaisella pohjalla, joka tuntuu hyllyvän jalkojen alla. Taidan olla koko kuplan ulkopuolella. Luulen, että jos sanoisin jotakin näistä asioista, ei sitä kukaan ymmärtäisi. Jääköön sitten.

Taitaa olla pakko sanoa, että nykyisessä puheavaruudessa tunnen olevani kuin orpo piru enkä liioin tunne erityistä tarvetta päästä sen sisään. Se saattaisikin olla juuri niin tyhjänpäivänen asia kuin miltä se näyttää, sillä ainakin Alasuutarin ounastelujen mukaan tuo vanha toinen tasavalta onkin antamassa tilaa kolmannelle. Luulen, että meidän on kuitenkin syytä välttää käyttämästä siitä muotoa kolmas valtakunta.

Koska tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, en väitä tietäväni mitään tulevasta puheavaruudesta lukuun ottamatta sitä, että nykyiset lähtökohdat ja itsestäänselvyydet, pöyristymisen ja naurun aiheet ovat toisenlaisia kuin nyt.