Järki palaa takaisin?

Järki palailee pätkittäin

James Watson, toinen Nobel-palkituista DNA:n löytäjistä erotettiin vuonna 2007 laboratorion johtajan virasta siksi, että hän oli arvellut, että geneettiset tekijät vaikuttaisivat afrikkalaisten eurooppalaisia alhaisempaan älykkyyteen.

Kyseessä ei siis ollut mikään vihan lietsonta etnistä ryhmää kohtaan, vaan aivan yksinkertaisesti normaali oletus havaitun asiaintilan mahdollisista syistä. Kyseessä tuskin myöskään oli niin sanottu valistumaton arvaus.

Valistuksen soihtua symbolinaan pitävän vapauden jumalattaren maassa moinen lausunto rangaistiin kovimmalla mahdollisella tavalla, iskemällä henkilön ammatillisen elämän ytimeen. Rankaisijat tuskin itsekään uskoivat olevansa parempia asiantuntijoita, mutta tiesivät kyllä sen sijaan, miten olla poliittisesti korrekteja.

Toisen kerran sama henkilö aiheutti skandaalin kysymällä parilta juutalaiselta geneetikolta, milloin he ryhtyvät selvittämään syitä siihen, että juutalaiset ovat niin paljon muita fiksumpia.

Koska tämäkin lausahdus myös aiheutti hirmuisen haloon, Watson on kiistänyt koko asian, mutta tottahan se on, vakuuttaa David Reich, joka on The New York Timesin tuoreessa numerossa (International Edition) pohdiskellut ’rodun’ käyttöä modernin genetiikan kannalta. Reich oli itse tuota kauheaa kysymystä kuulemassa.

Tilanne julkisuudessa (ja kaikki, mikä ei ole salaista ojulkista…) on meilläkin ollut ja yhä on se, että kuka tahansa tomppeli kuvittelee olevansa oikeutettu ennakolta julistamaan kenen tahansa ammattimiehen tutkimukset pätemättömiksi, mikäli niistä saadaan epäkorrekteja tuloksia.

Kukapa ei muistaisi meidän toimittajanplanttujemme sankarireportaaseja Tatu Vanhasesta. Samassa arvojen Ankkalinnassa mekin jo elämme, valitettavasti.

Nyt Reich on joka tapauksessa hyvin huolestunut siitä asiasta, että tutkimus todella tuottaa yhä enemmän sellaisia tuloksia, joita on totuttu pitämään poliittisesti aivan epäkorrekteina. ”Rodulla” on kuin onkin merkitystä. 1970-luvulta lähtienhän oletettiin, ettei se ole muuta kuin sosiaalinen konstruktio.

Nyt on kovaa vauhtia tulossa suuri määrä uutta tutkimusta, jonka tuloksilla Reich ei ryhdy spekuloimaan, mutta joka hänen käsityksensä mukaan mitä todennäköisimmin antaa erinäisille tahoille aihetta pilkata sitä akateemista traditiota, joka kiisti rotujen eli siis geneettisten populaatioiden välisten keskimääräisten erojen merkityksen.

Tässä taitaa siis käydä samoin kuin meidän historiaamme kuuluvan suomettumisen kanssa. Sen olemassaolo kiistettiin aikanaan kiivaasti, journalistien taputtaessa asialle yksimielisesti, mutta tietyt piirit eivät ottaneet kiistäjien argumentteja vakavasti.

Kun asia sitten myöhemmin tavallaan tunnustettiin, oli monille mahdotonta myöntää, että poliittisesti epäkorrektit väärinajattelijat olivatkin olleet koko ajan oikeassa.

Asia on ymmärrettävä. Yleensä nuo epäkorrektit kriitikot esittivät asioista vulgaareja tulkintoja, jotka murjoivat asiat aivan vääriin kaavoihin ja irrottivat niitä konteksteistaan. Siitä huolimatta kritiikki saattoi itse perusasioissa osua oikeaan, jopa sietämättömän oikeaan.

Ymmärrän, että tilanne rotujen kanssa on nyt analoginen. Ihmisrotujen olemassaolo ja niiden väliset suhteellisen merkittävät perinnölliset erot ovat tosiasia, jonka kuka tahansa normaalijärkinen ihminen on aina nähnyt ja tulee näkemään.

Toinen asia on, ettei tällaisten erojen tunnustamisella voi tai ainakaan pidä tukea rasistisia näkemyksiä. Ne taas kuuluvat politiikkaan eikä politiikka koskaan ole ollut luonnontieteen alaan kuuluva asia, vaikka amerikkalaisella poliittisen korrektiuden kulttuurilla onkin ollut selvää taipumusta sekoittaa nämä keskenään.

Reich esittää ”pulmaansa” ratkaisun, joka on aivan banaali, mutta omassa ympäristössään kukaties rohkea ja innovatiivinen. Hän ottaa esille sukupuolten väliset erot ja toteaa, että ne ovat keskimäärin (siis populaatiotasolla) erittäin suuria ja selvästi luonteeltaan biologisia.

Sen sijaan, että teeskenneltäisiin, ettei eroja ole, voidaan itse kutakin ihmistä kohdella yksilönä ja pyrkiä ”voimaannuttamaan” hänet riippumatta siitä, millaisen käden hän on saanut, kun elämän kortteja jaettiin.

Tuottaapa tutkimus millaisia tuloksia tahansa, kirjoittaa Reich (ja tässä kohtaa huomaan alkavani jännittää tulevaisuuden takia), on ne kohdattava ennakkoluulottomasti ja luottaen siihen, että olemme kyllin kypsiä käsittelemään mitä tahansa tuloksia.

Kun itse kuulun viime vuosisadan alkupuolella syntyneisiin, kuulostaa tämä tietenkin aivan triviaalilta. Onhan se normaalin terveen järjen mukaista. Omassa kontekstissaan se näköjään on kuin onkin vallankumouksellista, mistä voi vakuuttua vaikkapa lukemalla samassa lehdessä olevan David Brooksin kolumnin  Speaking as a white male…

Brooks muistuttaa mieliin, että joskus muinaisina aikoina oli tapana, että itse kukin ilmaisi asioista oman mielipiteensä ja vastasi siitä.

Pikkuhiljaa ilmestyi ajatusten markkinoille kaikenkarvaisia šarlataaneja (kirjoittaja ei käytä tätä sanaa), jotka alkoivat analysoida itse kunkin mielipiteitä lähtien siitä, mitä ryhmää nämä edustivat. Ryhmän nauttimien privilegioiden määrä sitten määräsi sitä edustavien henkilöiden mielipiteiden arvon…

Olen jo tässä pitkähkön elämäni varrella saanut ihmetellä monenlaisten muotien kehittymistä, mutta tämän sielunsairauden viimeaikainen leviäminen myös meidän maahamme on kyllä harvinaisen surullinen osoitus siitä apinointitaipumuksesta, joka ns. kulttuuripiireissä vallitsee.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa jako eturyhmiin on perusteltavissa ainakin politiikan näkökulmasta, mutta sen tuominen Suomeen, olkoonkin että parin vuosikymmenen viiveellä, ei todellakaan ole osoitus kriittisen ajattelun korkeasta tasosta.

Brooks huokaisee (näin minusta tuntuu), että saamme ehtimiseen kuulla puheenvuoron aloitettavan sanoilla: ”latinonaisen näkökulmasta…”, ”homona olen sitä mieltä…”, ”juutalaisena sanoisin…”.

Kuitenkin inhimillisen arvokkuutemme perustana on kykymme (ja velvollisuutemme) ajatella ja päättää itse. Tämä ryhmäajattelu taas sotii sitä vastaan. Se on nyt hämmästyttävän radikaalisti muuttamassa koko järjestelmämme epistemologisia perusteita, päättelee kirjoittaja, joka ei taida pitää näkemästään.

Reichin sinänsä varovaisesta ulostulosta voi päätellä, että postmodernismin taistelu terveen järjen tuhoamiseksi on joutumassa vastatuuleen luonnontieteen kovien tulosten johdosta. Brooksin kirjoitus ei sinänsä kerro vastaavasta kehityksestä amerikkalaisessa puheavaruudessa, mutta onhan sekin sentään jonkinlainen huutavan ääni korvessa.

On kummallista ajatella, että tällaisia kriittisiä artikkeleita lukeakseen täytyy turvautua ulkomaisiin ns. laatulehtiin. Vai voisiko joku kuvitella niiden julkaisemista jonkin meikäläisen valtamedian sivuilla? Mutta ehkä niitä tulee? Kysymys on kai lähinnä siitä, tuleeko niitä jo tänä vuonna vai vasta muutaman vuoden viiveellä.