Menetetty Suomi

Kuviteltu Suomi

Александр Мелихов, Былое и книги. Эссе. Лимбус Пресс, 2016. 538 с.

Aleksandr Melihov on kirjailija ja kriitikko, literator josta sopii myös käyttää vanhaa termiä publitsist, joka Venäjän intelligentsijan piirissä on kuulunut arvostetuimpiin hamaista Belinskin ja Pisarevin päivistä lähtien. Tai miksei myös Herzenin, jonka muistelmiin tämänkin kirjan nimi viittaa.

Mainituilla kirjoittajilla oli kuitenkin selkeä poliittinen agenda, tarkemmin sanoen zapadnikkiläinen aikalaiskritiikki. Melihov on selvästi kirjallisempi.

Minusta näyttää tärkeältä ymmärtää, Melihovia lukiessa, ettei hän edusta mitään poliittista agendaa, vaan pyrkii syvemmälle. Hänen teemanaan tässä kokoelmassa ovat unelmat, eritoten kollektiiviset unelmat, jotka ilmenevät niin kirjallisuudessa kuin vaikkapa politiikassa. Myös kahden henkilön välinen rakkaus kuuluu samaan genreen.

Kirjan johdannossa tekijä pohtii kaunokirjallisuuden tarkoitusta ja katsoo, että se ylentää meidät omissa silmissämme, antaa meille merkitystä. Tämä sillä edellytyksellä, että olemme laadukkaita lukijoita ja kykenemme ainakin hetkeksi unohtamaan maailman ja elämään kirjassa.

Voihan kirja lukijoitaan imarrellakin, mutta todellinen kirjallisuus ei sitä tee. Se ei kaunistele, mutta kyllä sen sijaan lohduttaa ja sitähän me kaikki tarvitsemme.

Mikäpäs siinä. Minusta tämä ei ole hullumpi idea sinänsä ja ainakin se on syytä pitää mielessä, kun luemme Melihovin esseetä Suomen suuriruhtinaskunnasta, joka on otsikoitu Suomi, jonka menetimme.

Hölmö lukija tietenkin reagoi jokaiseen sanaan ja ideaan oman vallitsevan ajattelun tasonsa mukaan ja saa ehdolliset refleksinsä sanoista, joita mainitaan. Esseen, vapaan pohdiskelun sfäärit ovat hänelle suljettuja, mutta ei voi auttaa.

No, mennäkseni asiaan, Melihov on lukenut ilmeisellä mielenkiinnolla muutamia venäjäksi ilmestyneitä Suomen suuriruhtinaskuntaa käsitteleviä kirjoja: Matti Klingen Kaukana ja kotona, Liisa Bycklingin suomalais-venäläisiä teatterisuhteita koskevan teoksen Отражение русской души в зеркале Севера (Алетейя 2015) ja allekirjoittaneen Itäraja häviää (Столетия соседства, Нестор-история 2012) sekä artikkelikokoelmassa Хельсинки – Санкт-Петербург. Страницы истории. (Нестор-история 2012) ilmestyneen Suomen 1800-luvun lehdistön Pietari-artikkeleita koskevan tutkielman.

Tuloksena on laaja, noin kolmenkymmenen sivun essee, jossa laajasti referoidaan noita teoksia, joissa selvästikin on aivan uutta tietoa venäläiselle lukijalle. On niissä sitä kyllä suomalaisillekin, ei sikäli.

Kirjoittajaan näyttää tehneen vaikutuksen se valtava muutos, joka suomalaisten Venäjä-asenteissa tapahtui joskus 1800-luvun lopun ja itsenäistymisen välillä.

Toki suomalaisilla oli pelko selkärangassaan, kuten suomalaisten sanomalehtien Pietarin-kirjeissä joskus selkeästikin sanottiin. Siitä huolimatta kuvausten yleissävy oli ehdottomasti hyvin positiivinen. Sivumennen sanoen se oli aivan erityisen positiivinen Pietariin nähden. Petroskoi ja Moskovakin saivat osakseen paljon kriittisemmän käsittelyn, vaikka sympaattisesti nekin nähtiin.

Joskus kirjoittaja näyttää käsittäneen lukemansa hieman väärin, esimerkiksi silloin, kun hän puhuu suuriruhtinaskunnan kansakielistä, jotka olivat suomi ja venäjä. Ruotsia ei silloin pidetty sellaisena…

Tässä aivan ilmeisesti on vedetty liian pitkälle menevä johtopäätös siitä, ettei ruotsinkielistä rahvasta ennen vuosisadan vaihdetta välitetty ottaa vakavasti. Siihen ei ollut tarvetta, vaikka sen määrä oli aika suuri. Venäjänkielisten määrähän taas meillä oli aivan mitätön: vain noin kuusi tuhatta 1800-luvun lopulla eli 0,2 prosenttia...

Muuten kirjoituksessa ei ole erityistä huomauttamista. Sen lukee ihan mielellään ja se luultavasti antaa ajattelemisen aihetta sille osalle venäläistä intelligentsijaa, joka on kiinnostunut Melihovin henkevistä esseistä. Ei mitään turhaa joukkoa.

Mitä sitten siihen Suomen menettämiseen tulee, esittää kirjoittaja Suomalaisen separatismin isäksi Becker-Beyn, joka mahdollisesti herätti hallitsevat piirit huomaamaan suomalaisen separatismin todellisuuden. Beckerhän myös herätteli suomalaisia varoittamalla siitä, että enemmin tai myöhemmin edessä on venäläistäminen.

Mutta myös itsenäistymisellä oli hintansa, ja se oli -Matti Klingeen viitaten- suhteellinen provinsiaalistuminen, kertoo kirjoittaja. Ja tapettiinhan niitä nuoria miehiä paljonkin.

Melihov on siis kiinnostunut noista kollektiivisiksi unelmiksi nimittämistään asioista ja toteaa, ettei Venäjän imperiumilla ollut sellaista. Sen politiikka vaati veriuhreja.

Mutta unelmoidahan aina voi. Mitenkä olisi sellainen lohdullinen skenaario historiasta, jossa Venäjä olisi vaikkapa perustuslaillinen monarkia tai parlamentaarinen tasavalta, jonka hallitsevan, teollisen ja rahaeliitin piirissä suomalaiset nimet olisivat yhtä yleisiä kuin nykyään juutalaiset…

Mutta tässä tapauksessa asia ei ketään harmittaisi. Sitä paitsi ”vanhempi veli” jopa aivan erityisesti pitäisi huolta suomalaisuuden erityispiirteistä, joihin sisältyy hyvä järjestys ja korruption vähäisyys. Imperiumi ei kuitenkaan odottaisi vastarakkautta, ymmärtäen ettei se ole mikään neitonen, joka elää tunteilleen.

Suomalaisen kirjallisuuden uutuuksia Venäjällä jonotettaisiin ja suomalaisissa yliopistoissa loistaisivat Kolmogorovin ja Landaun oppilaat. Menestystarina siis ja muistuttaa sivumennen sanoen aika lailla Gruusian asemaa neuvostoimperiumissa, vaikka tämä imperiumi nyt ei ollutkaan se hyvänsuopa Melihovin kuvittelema Venäjä.

Mutta Becker-Beyhän se sitten voitti lojalismin. Puuttumatta sortokausiin enempää kuin Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen Melihov siteeraa Klingen kirjan loppua, jossa senaatti ja sitten eduskunta julistivat Suomen itsenäiseksi ilman sen kummempia seremonioita.

No, imperiumi siis menetti kuin menettikin Suomen eikä ole takaisin saanut. Melihovin kuvitelma on minusta kuitenkin ihan sympaattinen ja sanoisinko, legitiimi, ainahan tällainen sana jotakuta harmittaa. Eihän se mikään poliittinen ohjelma ole.

Unelmointi on ihmisen luovuttamaton oikeus. On myös olemassa vähemmän lohdullisia unelmia. Kansa, joka tuntee itsensä sorretuksi, voi muuttaa sekä oman maansa että sen ympäristön helvetiksi.

Puola oli tällaisesta Venäjälle historiallinen esimerkki ja luulenpa, että myös Stalinille tuli aikoinaan tämä asia mieleen. Kuten Molotov Feliks Tšujeville haastattelussa sanoi, Suomea ei liitetty Neuvostoliittoon, koska siitä olisi tullut sen kylkeen parantumaton paise (jazva).

Suomalaiset ovat erittäin itsepäisiä sanoi Molotov ja toisti saman vielä uudelleen. Erittäin itsepäisiä. Voihan heidät kuvitella myös lauhkeiksi ja sosiaalisiksi, mutta kuvitelmaksihan se jää.