Hulluna vuonna tapahtuvaa

Kapinakin siitä sitten tuli

Joel Lehtonen, Sorron lapset, Karisto 1923, Punainen mies, Karisto 1925.

Joel Lehtonen on minusta kansalliskirjallisuutemme kärkiryhmää. Hänen tuotantonsa on hieman epätasaista ja joskus tuntuu, kuin asialla olisivat eri ihmiset. Vaikkapa Sorron lasten ja Henkien taistelun maailma on aivan erilainen kuin Lintukodon ja Kerran kesällä-tarinan.

Ehkä taustalla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö? Jälkimmäiset kirjat ovat valoisia ja viehättäviä, edelliset synkkiä ja masentuneita, itsemurhan lähelle vaipuvia.

Sorron lapset jakaantuu oikeastaan kahteen osaan, joista jälkimmäinen on julkaistu myös erillisenä nimellä Punainen mies. Kaivoin kirjan pitkästä aikaa esille, sillä sehän kuvaa kohtalokasta ja tavallaan ajankotaista vuotta 1917 ja päättyy kansalaissotaan, jota kuvataan lähinnä epilogissa, mutta siinä sitten varsin siekailematta kaunistelematta.

Suurta suomalaista sivistyneistöromaania on haikailtu iät ja ajat ja onhan niitä ollut kandidaattejakin. Mikäli oikein synkkä ja karikatyyrimäinen kelpaisi, voisi suositella Maria Jotunin Huojuvaa taloa. Se taitaa kuitenkin olla liiaksi karikatyyri. Itse tunnustan nauraneeni ääneen sitä lukiessa. Anteeksi.

Hieman sama koskee myös Lehtosen Sorron lapsia. Siinä kuvataan pikkukaupungin säätyläistöä varsin armottomasti, mitä yleensä pidetään ansiokkaana. Kuvaus on kuitenkin ulkokohtaista ja sitten se riistäytyy skandaalijutun karikatyyriksi ja menettää uskottavuutensa.

Romaanin alkuosa kuitenkin vaikuttaa asialliselta ajankuvalta, vaikka sen masentava tylsyys saattaa enemminkin perustua kirjoittajan omaan henkiseen tilaan kuin hänen kuvaamaansa aihepiiriin.

Kuitenkin, ajankohdan tavaton seksuaalikielteisyys, mihin vaikutti muun muassa kuppataudin syystäkin herättämä kauhu, on epäilemättä autenttista.

Joka tapauksessa lukijan tekee mieli tehdä keskushenkilölle samoja huomautuksia kuin Ilmari Kianto teki nuorelle minälleen lukiessaan vanhoja päiväkirjoja: ”No, annahan nyt mennä, ei tuo ikuinen haikailu vie koskaan yhtään minnekään!”

Kirjassa hitaasti ja tuskallisesti kehittyvä omituinen rakkaustarina on näet suorastaan kiusallinen ja asia näyttää johtuvan molempien osapuolten kauhunsekaisesta suhtautumisesta seksiin. Naisen kohdalla kysymys ei ole vain pikkuporvarillisen perheen arvoista, vaan myös heränneen pappiskodin perinnöstä.

Mutta se siitä. Sorron lapsia ei oikeastaan kukaan kyllä näytä sortavan, paitsi heidän oma yliminänsä, joten lukija jäänee pohtimaan otsikon merkitystä.

Punainen mies sitten on oikeastikin punainen, opettaja Kullervo Akilles Sarvi, Suomen ainoan diktaattorin kaima siis.

Vuoden 1917 tilanteen kehittymistä kirjassa kuvataan varsin uskottavasti ja jopa historiallisen tarkasti. Siinä tulevat tilanteen eskaloitumiseen vaikuttavat asiat esille kronologisesti aivan oikeassa järjestyksessä ja epäilemättä myös niiden psykologinen vaikutus ja ihmisten mielialojen muuttuminen on kuvattu asianmukaisesti, ainakin uskottavasti.

Asian kiinnostavuus on siinä, että Lehtonen, niin valkoisten puolelle kuin antaakin keskushenkilönsä asettua, ei suinkaan sokeasti mene minkään puolueen mukaan.

Osansa saavat niin saksalaismieliset, ententen kannattajat, lojalistit ja bobrikovilaiset kuin sosialistit ja viimein esille sukeltavat kotibolševikit. Mielialat ovat liikkeessä, mielipiteet ja näköalat muuttuvat tapahtumien virrassa, kaikkialla toimii moraalisesti vajavainen, pieni ihminen.

Kirjan kuviteltu tapahtumapaikka muistuttaa Loviisaa ja saattaa hyvin olla, että siellä tosiaan tapahtui paljonkin sellaista, mistä kirjassa kerrotaan.

Joka tapauksessa muuan kirjan kiinnostava piirre on se suuri rooli, jonka saa gulaššaus, joka aikansa julkisuudessa olikin hyvin huomattu ilmiö.

Ylivoitot ja palkkojen kohoaminen synnyttivät aluksi tiettyä euforiaa, joka loppui kuin seinään, kun patterityöt lakkasivat samoin kuin elintarvikkeiden maahan tuonti.

Palkansaajan tilanteen huononeminen ja nälänhädän uhka vaikuttivat ajan psykologiaan voimakkaasti. Keinottelulla luotiin helposti omaisuuksia, joten tilanne oli analoginen sosialistisen komentotalouden kanssa: se, joka kehtasi, rikastui.

Myös suomalainen talonpoika, hän, johon sivistyneistö oli pyhästi uskonut, paisuikin äkkiä herraksi. Pahimmillaan uusi omanarvontunto näkyi siinä, että elintarpeita yksinkertaisesti kieltäydyttiin antamasta muille. Sitä paitsi hintakehitys vuonna 1917 oli sellainen, että näin ilman muuta myös kannatti tehdä. Sopiva aika oli vielä tulossa, se vain täytyi hoksata.

Isidor Tistelberg, kirjan keskushenkilö, maanmittari ja poikamies on aika tylsä tyyppi, vailla merkittäviä henkisiä harrastuksia, tärkeimpänä mielenkiinnon kohteena oma masennus, kunnes muusa löytyy ja sitten toinenkin.

Masennus on joissakin kulttuureissa endeemistä ja pidän mahdollisena, että se on myös ominaista tietyille aikakausille. Sellaisestahan kertoo 1800-luvun alun käsite maladie du siécle tai sadan vuoden takainen muotisana spleen.

Muistelen, että myös japanilaisessa kulttuurissa masennuksella olisi ollut erityisen suuri rooli, mistä myös kertoisivat suuret itsemurhaluvut. Espanjalainen aburrido taitaa olla saman asian sikäläinen ilmenemismuoto.

Yleisinhimillinenhän itse asia on. Siihen liittyy usein kaikkien arvojen romahtamisen kokemus tai sitten odotusten ja mahdollisuuksien, kunnianhimon ja ylikriittisyyden ristiriita, tuloksena pettymys maailmaan.

Sen suhteellinen keskeisyys kulttuurissa tiettyinä aikoina voi varmaankin myös liittyä suureen pettymykseen poliittisen historian alalla.

Suomen itsenäistyminen, Suomen kansan nousu itsenäiseksi maailman kansojen keskuuteen tapahtui sellaisella tavalla, ettei herkkä runoilijasielu voinut olla siitä järkyttymättä.

Itse sotatapahtumia ja terroria hän ei edes jaksanut kuvata. Sen sijaan iljettävyyden huipentumaa vain referoitiin. Tilanteen kehittyminen sen sijaan kuvattiin ymmärryksellä ja paneutuen. Itse se masennus, jota kirjassa kuvataan, saattaa hyvinkin kuulua pikemmin kirjoitushetkeen.

Tämä tulkinta ei ole mitään muuta kuin spekulaatiota ja Lehtosta paremmin tuntevat tietävät asian paremmin. Ainon itsekin tutustua heidän tulkintoihinsa, mutta kirjoitinpa nyt ensin tuon ylläolevan, ettei unohtuisi. Älkää siitä loukkaantuko.