Jussi Juonion nauru

Jussi Juonion nauru

Seura-lehdessä oli ja taitaa olla vieläkin sarjakuva Jussi Juonio ja Matti Mainio. Siinä seikkailee kaksi viiksekästä herraa, toinen lyhyt, toinen pitkä.

1950-luvulla miesparit olivat huvittavan genren normina: Ohukainen ja Paksukainen, Majakka ja perävaunu, Abbott ja Costello, Pekka ja Pätkä ja niin edelleen. Ei siinä asiassa mitään sellaista ollut, mitä nykyinen lukija heti ajattelee. Koomisuus vain hyötyi kahden erilaisen tyypin yhdistämisestä.

Jotenkin tuntuu, että sarjakuvat olivatkin 1950-luvulla ylivertaisia nykyisiin verrattuna. Voihan siihen ikäkin vaikuttaa, mutta en taida olla yksin tällä kannalla. Katsokaapa vain vaikkapa Sarjakuvalehti-nimistä julkaisua ja sitten nykyisiä alan tuotteita.

No, joka tapauksessa muistan, miten eräässä sarjassa Matti Mainio kuuli äkkiä Jussin nauravan hillittömästi ja meni katsomaan, mistä on kysymys. Hän huomasi ystävänsä ja huonetoverinsa seisovan silityslaudan ääressä edessään kuuma rauta ja palaneet housut.

Matille Jussi selitti, kun naurultaan sai puhutuksi, että on huomannut, miten paljon mukavampaa on nauraa kuin itkeä. Itku taas tuli siitä, että Jussi oli tullut polttaneeksi Matin housut.

Argumentaatio, jossa ei ollut sinänsä mitään vikaa, ilmeisesti vain raivostutti Matin, sillä seuraavassa kuvassa Jussi istui lattialla silmä mustana ja tähtiä katsellen. Vähän aikaa hän oli aivan ymmällään.

Seuraavassa kuvassa kuitenkin näemme hänen taas nauravan hillittömästi.

Mitä me tästäkin opimme, en tiedä. Selvää joka tapauksessa on, että Jussi, jossa kaiketi oli aika lailla intellektuellin vikaa, pyrki radikaalisti hallitsemaan emootioitaan. Sitä paitsi hän pyrki ns. positiiviseen ajatteluun.

Voidaan sanoa, että koko yritys meni farssiksi, kun siitä koitui vain selkäsauna. Mutta entäpä jos nuo emootiot, jotka liittyivät mielentilan ilmauksiin (nauraminen, itkeminen) olivatkin aitoja? Ehkä Jussi siis todella myös tunsi mielihyvää nauraessaan?

Siinä tapauksessa hänestä olisi tullut niin sanottu uusi ihminen ja sehän on asia, johon radikaalit ovat pyrkineet jo pari sataa vuotta. Silloin lupaus uudesta uljaasta maailmasta olisi jo miltei lunastettu ja voisimme horjumattomalla uskolla jatkaa eteenpäin Jussi Juonion viitoittamaa tietä.

Pidän selvänä, että Jussilla ja hänen kaltaisillaan ei uudenaikaisten käyttäytymismalliensa suhteen ollut kyse pelkästä valehtelemisesta ja/tai teeskentelystä. Kyllä itsesuggestio on ihan todellinen voima, joskaan ei kaikkivoipa.

Jussin tapauksessa urhoolliselle yritykselle elää täysin rationaalista elämää antoi erityistä hohtoa se, että siihen ryhtyi yksilö, yksinäinen uranuurtaja ilman vertaisryhmän apua.

Vertaisryhmän (lauman) tavattoman vaikutuksen havaitsee jokainen, joka seuraa vaikkapa häntäapinoiden pakonomaista taipumusta tehdä kaiken samoin kuin kaikki muutkin tekevät. Sama ilmiö tietenkin on havaittavissa myös nuorisokulttuurissa eikä vain siinä.

Jos Jussi olisi saanut vaikkapa vain Matin seurakseen rationaalista emootioiden herruutta tavoittelemaan, hänellä olisi inhimillisesti katsoen ollut paljon paremmat lähtökohdat.

Ongelmana kuitenkin oli ns. kova todellisuus, jossa intressit menivät ristiin: Jussi oli nimenomaan polttanut Matin housut eikä omiaan. Päinvastaisessa tapauksessa olisi molemmille saattanut nauru kelvata ja tarpeeton väkivaltainen kohtaus olisi voinut jäädä kokonaan tapahtumatta.

Aina kun kuulen tai luen lehdistöstä, miten tavattoman valtavan vaikutuksen tekee meihin kaikkiin tämä tai tuo ilmiö, muutun hieman skeptiseksi.

Se vaikutus, joka erilaisilla tapahtumilla meihin ja heihin on, riippuu aina suuresti siitä, millainen suhde meillä asiaan on. Mikäli omat housumme ovat kysymyksessä, se on sangen läheinen, mutta mikäli ne ovat jonkun muun, on asia toinen.

Tiettyä totuuttahan on myös niissä sananparsissa, joiden mukaan vierasta kärsimystä ei ole. Venäläisittäin sanotaan että чужой боли нет. Tämä asenne on kuitenkin mahdollinen vain Jeesukselle, jolle ajan ja paikan rajoituksia ei ole olemassa.

Täällä vajavaisessa ajassa ja paikassa voimme sen sijaan todeta, että ihmiset kertyvät yhteen fanittamaan milloin mitäkin tyhjänpäiväistä asiaa ja kehittävät sen johdosta suuria tunteita. Venäjäksi faneja muuten nimitetään paitsi tuolla alkuperäisellä nimellä fanatik, myös nimellä bolelštšik, joka johtuu sanasta bolet –sairastaa. Nämä sairastajat tuntevat vain oman kivun.

Toki tämä on tavattoman banaalia ja tuntuisi sietämättömältä ajatella, että ihmisen kehitys on tuomittu jäämään tälle asteelle. Eikös siinä jo olekin se polttouunien logiikka valmiina?

Human fellow-feeling, se tunne, joka ilmenee vaikkapa säälinä, on se luonnollinen asia, johon meidän kannattaa toivomme perustaa, mutta silläkin on luonnolliset rajansa. Pyhimykset ilmeisesti olivat henkilöitä, jotka eivät näitä rajoja tunteneet, mutta he ovat aina poikkeuksia.

Uuden ihmisen pitäisi kuitenkin muuttua säännöksi. Muussa tapauksessa kyseessä ei ole ihmisen muuttuminen vaan vain se poikkeus, luonnonoikku, joka ei maailmoja mullista.

Nikolai Tšernyševski, kulttimaineen saaneessa ja myös Leniniä elähdyttäneessä kirjassaan Mitä on tehtävä? edellytti, että uudet ihmiset ilmaantuvat vähitellen. Heitä saattoi jo tavata siellä täällä, mutta vasta, kun he olisivat tarpeeksi lisääntyneet ja muuttaneet ympäristöään, alkaisivat heidän käytöstapansa tulla yleiseksi laiksi. Nuo uudet ihmiset olivat maan suola, sanoi Tšernyševski.

Oliko myös Jussi Juonio sellainen? Minun mielestäni ehdottomasti kyllä. Itse asiassa hän kelpaa hyvin koko nykyisen älymystön mallikappaleeksi ja esikuvaksi. Eikö meidän kaikkien pitäisi ponnistella tullaksemme Jussi Juonion kaltaisiksi?