Sankarien jäljillä

Sankarien jäljillä

Imperial War Museum, Lontoon Lambethissa sijaitsee entisessä mielisairaalassa tai itse asiassa hullujenhuoneessa.

Aiemmin samoissa tiloissa sijaitsi Betlehemiksi nimitetty mielisairaala, mutta siitä käytetty rahvaanomainen  nimitys Bedlam sai kaikki ne konnotaatiot, jotka yleensä liitämme sanaan hullujehuone. Kyse ei siis ollut paikasta, jossa ihmisiä parannetaan, vaan hourulasta, jonne mielipuolet teljetään. Siitä tuli yleisnimi.

Chelseassa sijaitseva National Amy Museum on mielestäni ainakin takavuosina ollut mielenkiintoisempi, mutta nyt tämä bedlam on suurella rahalla kunnostettu ja sisältää napakoita temaattisia kokonaisuuksia, jotka voi omaksua kohtuullisella vaivalla tai niin ainakin voi kuvitella.

Museossa on siis useita osastoja I maailmansodasta lähtien ja niistä suurin ja mahtavin taitaa olla holocaustille omistettu. Tämä järjetön sanahan otettiin aikoinaan Hollywoodin toimesta kuvaamaan juutalaista massamurhaa (shoah) toisen maailmansodan aikana, vaikka se itse asiassa tarkoittaa polttouhria.

Osasto kiinnittää aika lailla huomiota siihen, ettei tuota joukkomurhaa sodan aikana tunnettu liittoutuneiden puolella eikä kyllä toisellakaan puolella. Tietoa siitä yritettiin antaa, mutta koska se oli liian uskomatonta, jätti sotapropaganda sen käyttämättä, ettei suotta vaarantaisi uskottavuuttaan. Tämähän on vanha teema, mutta toki ihan tarpeellinen kerrata.

Kiinnostavin osasto minusta kuitenkin oli ylimmän kerroksen sankarigalleria, Lord Ascroft Gallery, jossa esitettiin 164 Victorian ristin saaneen sotilaan urotyöt, Krimin sodasta Falklandin sotaan.

Ne oli ryhmitelty urotyössä osoitetun ominaisuuden mukaan. Kunnianosoituksen tunnuksenahan on For Valour eli urhoollisuudesta. Ilmeisesti sana johtuu latinan verbistä valere eli päteä, olla arvokas tai terve. Siitähän myös tervehdys Vale!

 Eri osastojen teemoissa oli esillä esimerkkejä uhrautuvuudesta, pelottomuudesta, johtajuudesta ja mistä kaikesta nyt olikaan. Muistaakseni oli noteerattu myös raivo, en muista millä sanalla. Siinä oli esillä joku, joka oli suorittanut anttirokkamaisen lahtauksen, jollaisen kyllä voisi pikemmin kuvitella kylmäverisyyden osoitukseksi.

Valitan siis joka tapauksessa, etten muista, mikä se sana oli. Vartija kielsi kuvaamasta. Joka tapauksessa kyseessä mielestäni oli se sotilaallinen hyve, jota edusti kreikkalaisessa tarustossa Ares, riehuvan taistelun jumala, mutta eihän hän oikein taistelussa pärjännyt, ainakaan Pallas Athenea vastaan.

Joka tapauksessa monenlaisia urhoollisuuden lajeja siis esiintyi. Joku oli Afganistanissa heittäytynyt kranaatin päälle säästääkseen toverinsa. Toisin kuin tunnettu sotamies Matrosov, hän oli kuitenkin pistänyt repun itsensä ja kranaatin väliin ja jopa säilynyt hengissä. Repun jäänteet ovat museossa.

Sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta ei tässä museossa oikein voi puhua. Tiedämmehän, että tasa-arvo vaatii ehdottomasti samankokoisen kaikkien sukupuolten edustuksen. ellei sitä ole, niin sitä ei ole.

 Jokunen nainen siellä sentään mukana oli. Ranskaan, vastarintaliikkeen tehtäviin hypännyt neiti oli mielestäni varsin hyvännäköinen ja myös sikäli sankariainesta. Kiinnitin huomiotani siihen, että hänellä oli ollut mukanaan aivan samanlainen revolveri kuin itsellänikin on kunnia omistaa. Vähän vanhaa mallia, toki.

Muuan toinen sankari kiehtoi mielikuvitustani toisesta syystä. Hänen nimensä oli John Bythesea ja hän oli taistellut Englannin laivaston mukana Suomen vesillä, Vårdössä Krimin sodan aikana.

Luutnantti Bythesea piiloutui ruotsia osaavan kumppaninsa kanssa ja väijyi kolme päivää venäläisten postinkuljetusta Bomarsundiin. Kun viisi venäläistä tuli postisäkit mukanaan, miehet hyökkäsivät, jolloin kaksi venäläistä pakeni ja kolme vangittiin.

Bythesea suojasi tapahtumaa vain yhdellä pistoolilla aseistautuneena ja röyhkeä postiryöstö onnistui. Myöhemmin sankari kyllä sai potkut laivastosta ohjattuaan aluksensa karille, mutta se oli jo aivan toinen juttu ja tapahtui Italian vesillä.

En ole lukenut tästä postiryöstöstä venäläistä versiota. Ehkä sellainen löytyy Russki invalidista tai jostakin vastaavasta lähteestä. Ehkä ei sentään, sillä venäläisillehän koko juttu oli hieman nolo.

 Arkistotietoa siitä on kuitenkin täytynyt jäädä, vaikka paperit ovat ehkä palaneet Bomarsundin pommituksessa. Joka tapauksessa toisen osapuolen kuuleminen on aina avartavaa, ei vähiten sotasankaruuden yhteydessä.

Tämä tuli myös mieleeni lukiessa i L.N. Karankevitšin ja D.A. Kozunenkon kirjasta Ijun 1944 goda. Hronika pervyh dnej sovetskogo nastuplenija na Karelskom perešejke. Gjol 2017, 447 s. selostukset eräästä suomalaisten vankien sieppauksesta.

Toisen selostuksen mukaan suomalainen luuntantti oli osoittanut tilanteessa suurta urhoollisuutta, mutta häntä haastatellut kirjeenvaihtaja, joka muuten sattui olemaan itse Konstantin Simonov, kuvasi koko miehen mitättömäksi pelkuriksi ja idiootiksi, jonka vasta voittamattoman puna-armeijan mahti sai järkiinsä. Samanlainen se oli kuin ne Hitlerinkin natsit, sanoi tämä versio. Päälle vaan, pojat ja luu kurkkuun!

Tuo venäläinen kirja muuten näyttää varsin laadukkaalta ja sen lähestymistapaa kuvaa esimerkiksi se, että lukijalle annetaan tarkat tiedot (käskyjen kopiot) siitä, miten puna-armeijan tykistöä oli käsketty tulittamaan Repinin huvilan eli Penatyn tienoota. Sen ohella julkaistaan sitten propagandistien läpeensä valheellinen vuodatus siitä, millaisen vandaalityön valkosuomalaiset lahtarit olivat tehneet. Oli siis kostettava Penatyn ja koko inhimillisen kulttuurin puolesta! Lukijaa kehotetaan päättelemään itse…

Imperial War Museumin lähestymistapa sotiin on yleisesti ottaen brittiläisen pidättyvä ja niin sanoakseni urheiluhenkinen, ilman neuvostotraditiossa aina vallinnutta raskasta propagandan ja agitaation kuormaa.

Karankevitšin ja Kozunenkon lähestymistapaa pidän kuitenkin kiinnostavampana ja ansiokkaampana. Sotaan kuuluu tietenkin urhoollisuutta siinä kuin pelkuruutta ja erinäisiä pahempiakin asioita. Kaikki nämä on tietenkin syytä tunnistaa ja tunnustaa sotkematta asioita asenteellisuuden tai puolueellisuuden takia.

Toki asenteet vaikkapa holokaustin puolesta ja sitä vastaan eivät ainakaan minun mielestäni ole samanarvoisia, minkä voi myös avoimesti todeta.

Sankaruus ei tietenkään ole vain sotasankaruutta. Toki yhteinen ihmislajimme on nykyään jo siinä määrin kehittynyt, että pystyy kunnostautumaan myös henkisemmillä aloilla.

Mutta tästähän on tainnut tulla jo kirjoitettua.