Yhteisen kansan maailma

Yhteisen kansan maailma

Perttu Immonen, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017, 639 s.

Rahvaan silmin on tätä meidänkin maamme historiaa jo enimmäkseen katseltu aina 1960-luvulta lähtien. Se on aikaisempaan verrattuna merkittävä näkökulman muutos ja välillä jo tuntui siltä, ettei siitä enää mitään kiinnostavaa uutta heru.

Rahvaan elämä nyt oli aika köyhää, tylsää ja ennalta arvattavaa. Sukupolvi toisensa jälkeen hoiti samat perusasiat ja häipyi tästä maailmasta jättäen jälkeensä vain geeninsä, jos niitäkään.

Toisaalta, kuten vanha sananlasku sanoo, jokainen aikakausi on yhtä lähellä taivasta, tai yhtä kaukana ja sama koskee kansaluokkia. Rahvaan taholla jokainen kohtasi samat eksistentiaaliset kysymykset kuin yhteiskunnan huipulla, kieli ja ajattelu vain poikkesivat toisistaan. Yläluokat kykenivät ilmaisemaan asioita ja jättämään niistä muiston.

Suomessa on rahvaan historialle poikkeuksellisen hyvät edellytykset. Tämä koskee sekä väestökirjanpitoa että juridisia asiakirjoja. Toisaalta maastamme puuttui keskushallinto, joten tutkijoiden luonnollisena kenttänä ovat olleet juuri rahvaan ja paikallisyhteisöjen elämää koskevat asiakirjat eikä suurpolitiikka.

Järkälemäisiä, ankaralla tutkimustyöllä synnytettyjä paikallishistorioita löytyy meillä sellaiset hyllyrivit, että ne lyövät hämmästyksellä jopa suurvaltojen edustajat. Kyseessä eivät ole mitkään puolihuolimattomasti tehdyt pitäjänkirjat, vaikka niitäkin löytyy, vaan tutkimukset, jotka on otettava vakavasti.

Mutta ehkäpä kaikki oleellinen alkaa jo olla tälläkin alalla tehty? Toki ne, jotka eivät tyydy siihen tietoon, että heillä varmasti on maamme vaiheissa ollut tuhansia ja taas tuhansia esi-isiä, voivat tutkia sukulinjojaan (usein vain sitä yhtä ainoaa, miespuolista) ja katsoa, keitä suvussa nyt ainakin on ollut.

Mutta rahvaan ihmiset yleensä löytävät menneisyydestä vain rahvasta, vaikka nykyinen DNA-tutkimus paljastaneekin vielä paljon säätyläisveren injektioita, joita aiemmin on vain epäilty. Samalla menevät sitten linjat uusiksi.

Mikäli rahvaaseen kuuluvat esi-isät kuitenkin olivat kunnollisia ja maksoivat veronsa, ei heistä kovin paljon dokumentteihin jäänyt. Erilaiset lurjukset sen sijaan jättivät jälkeensä kiinnostavampaakin aineistoa. Mutta mitä itua olisi lueskella kymmenien sukupolvien kronikkaa, jossa suurin osa porukkaa todennäköisesti on ns. kunnon kansalaisia?

Perttu Immonen on löytänyt hedelmällisen tavan käsitellä näitä kelpo ihmisiä, joista harva on jaksanut kiinnostua. Hän on valinnut kolme sukua eri puolilta Suomea siten, että ne edustavat erilaisia ympäristöjä:

Kokkolan kaksikielistä rannikkomiljöötä, Rantasalmen savolaista kaski- ja rajaseutualuetta ja Sastamalan peltoviljelyyn keskittynyttä kyläyhteisöä.

Näiden alueiden elinolosuhteet ja instituutiot poikkesivat kiinnostavasti toisistaan ja ne myös kukin omalla tavallaan reagoivat niihin yhteisiin koettelemuksiin ja innovaatioihin, joita historia toi mukanaan: kyseessä olivat niin sosiaali- ja taloushistorialliset kuin poliittisen ja sotahistorian tapahtumat, kirkkoa ja uskontoa unohtamatta.

Tässä historian suuressa virrassa tulevat myös sukujen kohtalot kiinnostavammiksi ja ne osoittavat havainnollisesti, mitä tarkoitti vaikkapa Narvan taistelu yhden suvun näkökulmasta. Sitähän se tarkoitti, että taas yksi mies kuoli ja piti löytää joku tilalle.

Epäilemättä sankarikuninkaiden gloorialla oli oma merkityksensä myös rahvaan näkökulmasta. Sodat Euroopassa merkitsivät myös kurkistusaukkoa suureen maailmaan. Mutta hinta oli kova.

Katovuosien ja sotien merkitys rahvaalle on tietenkin tuttua sinänsä. Asian esittäminen tietyn suvun ja kyläkunnan näkökulmasta joka tapauksessa antaa sille lisää perspektiiviä.

Amerikan vapaussota taas näkyi Kokkolassa suurena nousukautena, jolloin terva meni kuin kuumille kiville. Kun sota loppui, se kyllä huomattiin ihan konkreettisesti jokapäiväisen elämän ehdoissa.

Hyvä idea on myös kansatieteellisen aineiston melko runsas käyttäminen ja sen sijoittaminen tiettyihin konkreettisiin aikoihin ja paikkoihin. Itse asiassa kirjoittaja tietenkin kuvittelee asioita aika lailla, mutta historiallinen mielikuvitus on täysin legitiimi asia. Liian pitkälle viety lähdepositivismi tuottaisi vain toisiinsa liittymättömiä, lukukelvottomia fragmentteja.

Kirjoittaja toteaakin, ettei hän ole ruvennut sijoittelemaan tekstiinsä sellaisia sanoja kuin varmaankin, luultavasti tai mahdollisesti. Kyllä lukija muutenkin asiayhteydestä ymmärtää, ettei kirjoittaja ole ollut joka paikassa kärpäsenä katossa, asia vain on riittävän todennäköinen muiden seikkojen takia.

Poliittinen historia riepotteli aikanaan kaikkiakin maamme alueita. Kokkolassa saatiin kokea Suomen sodan aikana esivallan vaihtuminen peräti kolmeen kertaan ja joka kerran annettiin myös uudelle esivallalle asianmukainen uskollisuudenvala.

Rantasalmella taas sijainti Turun rauhan (1743) rajalla paradoksaalisesti paransi paikkakunnan tilannetta. Sen johdosta sinne keskittyi paljon aatelista upseeristoa ja sitten myös triviaalikoulu ja kadettikoulu.

Kun raja sitten muuttui Karjalan palauttamisen johdosta 1812, entiset suuruuden edellytykset alkoivat hiipua.

Sivumennen sanoen, Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf tuli maailmaan Rantasalmelta kotoisin olleen hovitallimestari Munckin avustuksella, tarkoittaen makuuhuoneessa eikä synnytyshuoneessa annettua avustusta.

Munckin rooli asiassa on jäänyt hieman epäselväksi, mutta kirjoittaja pitää mahdollisena, että Kustaa IV itse asiassa olisikin rantasalmelaista sukua.

Niin tai näin, kovin suurta kunniaa asiasta ei koidu, ottaen huomioon kuninkaan maineettoman kohtalon.

Käyttämällä rinnakkain kolmea sukua ja kolmea aluetta kirjoittaja on onnistunut luomaan kiinnostavan ja jopa varsin tiiviisti alkuperäislähteisiin perustuvan yleiskatsauksen Suomen rahvaan historiasta.

Minua siinä kiinnosti erikoisesti Sulkavan naapuripitäjä, Rantasalmi ja joitakin pitäjille yhteisiä teemoja, kuten koulumestari Hörning, kirjassa tuleekin esille. Sulkavan tapaan myös Rantasalmi jakaantui veskansaan ja muakansaan, Edelliset jäivät Venäjän puolelle, vaikka samassa vanhassa kirkossa yhä rajan takaa käytiinkin.

Olipa sekin varsin erikoislaatuinen aikakausi, joka nykyään on suotta painunut unholaan. Savo oli ennen Vanhan Suomen palauttamista sellainen pussinperä, että se oli vaarassa taantua.

Kun yritän miettiä, mitä uutta kirjasta opin, tulevat mieleen lähinnä Munckin tapaukseen verrattavat kuriositeetit. Suuria yleistyksiä kirjassa on vältetty ja kirjoittaja päättää opuksen Suomen syntymään.

Tämä on ihan hyvä ratkaisu, lukija huomaa kyllä kehityslinjat. Tässä kirjassa suomalaisen rahvaan monet kasvot maalataan varsin kiinnostavasti, alueeseen ja aikakauteen peilattuna. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava. Suosittelen!