Patsas Gorballe

Patsas Gorbatšoville

Mihail Gorbatšov: Näin sen muistan. Minerva 2015, 564 s. Käännös Mirko Harjula.

Mihail Sergejevitš  Gorbatšovin nimi herättää tiettyjä assosiaatioita. Hän oli se, johon kiinnitettiin aikoinaan valtavasti toiveita niin idässä kuin lännessä, kunnes kaikki menikin aivan toisin ja hän muuttui mitättömän tuntuiseksi välivaiheeksi historian suuressa kertomuksessa. Nyt tuntuu siltä, että Gorbatšov oli ennen uuta surullisen hahmon ritari, joka eli illuusioissaan ja pääsi aivan toisiin tuloksiin kuin oli yrittänyt.

 Hän oli siis suuri epäonnistuja ja nuo kaikki hänen taannoiset seurailijansa, kuten Suomen eduskunnan perestroikaryhmä, saavat osansa hyväuskoisuuden eli siis hölmöyden noloudesta ellei nyt  peräti häpeästä.

Sovinnainen viisaus, joka myös on oikeassa, kuten tavallista, sanoo, että Gorbatšov yritti säilyttää Neuvostoliiton ja sosialismin eli siis yritti mahdotonta. Sitä paitsi, kuuluu välttämätön lisäys, tuon hirviövaltakunnan säilyttäminen olisi ollut erään suuren historiallisen rikoksen jatkamista. Neuvostoliittohan oli sekä kansojen vankila että muutenkin pahan valtakunta ja valheelle rakennettu.

Totta mikä totta. Gorbatšovin voi todella sanoa romahduttaneen valtakuntansa sisältäpäin nimenomaan demokratisoimalla sen. Tämä on Vladimir Shlapentokhin mielestäni hyvin huomionarvoinen näkemys. Gorbatšov poisti pelon ja ilman pelkoa ei ”normaali totalitaarinen valtio” kykene elämään. Se olisi voinut kestää ankaratkin iskut ulkoa, mutta ei iskua ylhäältä, oman ylimmän johdon taholta, näin siis Shlapentokh erinomaisessa kirjassaan Normal Totalitarian Society.

Mitä taas tulee itse Neuvostoliiton hajottamiseen valtiona, ei Gorbatšoville voi antaa asiasta paljoakaan ansioita. Epäilemättä taloudellinen romahdus yhdessä demokratisoinnin kanssa loi olosuhteet suurelle mullistukselle, mutta varsinaisen työn kyllä teki Jeltsin, joka samoin kuin aikanaan Lenin, nimenomaan pyrki hajottamaan valtiota päästäkseen itse valtaan. Epäilemättä hänellä oli myös omia jaloja ajatuksiaan, kuten Leninillä ja Venäjän itsenäistymisen julistettiin jo ennakolta merkitsevän vapautumista riistosta: joutuisivat nuo kaikki Venäjän loiset viimeinkin elättämään itsensä ja venäläinen saisi nauttia oman työnsä hedelmistä työnsä mukaan.

Mutta millaista Venäjää tai siis Neuvostoliittoa Gorbatšov halusi? Ja millaista maailmaa hän tavoitteli? Tätä on tietenkin syytä tutkia sen perusteella, mitä hän teki ollessaan vallassa ja myös hänen silloiset ohjelmapuheensa ovat huomionarvoisia. On ilmeistä, ettei Gorbatšov halunnut historiaan Neuvostoliiton hävittäjänä, mutta ei myöskään diktatuurin säilyttäjänä. Hänen päämääränään näyttää aidosti olleen demokraattinen liittovaltio, jossa kansalaisten tahto määräisi politiikan. Ja kannattaa muistaa, että keväällä 1991 liitontasavallat asettuivat varsin selvin luvuin puolustamaan liittovaltiota. Sen säilyminen olisi merkinnyt sangen erilaista poliittista tulevaisuutta kuin jeltsiniläinen versio, mutta toki demokraattista.

Mikäli uudenlainen, demokraattinen Neuvostoliitto olisi säilynyt lähes yhtenä kokonaisuutena –Baltian maat ja jotkin muutkin alueet olisivat melkoisella varmuudella puuttuneet joukosta, ei olisi tapahtunut tuota 1900-luvun suurinta ”geopoliittista katastrofia”, josta Putin on puhut. Ei olisi jäänyt  noita 25 miljoonaa venäläistä isänmaansa ulkopuolelle, venäjä olisi säilynyt suurvallan lingua francana, ja maan painoarvo maailmalla olisi ollut merkittävästi suurempi kuin Venäjän nykyisin. Ekäpä juuri kaksinkertainen kuten väkilukukin. Tällä olisi ollut historiallista merkitystä.

Mutta millaista noiden maiden sisäinen elämä ja yhteiselo olisi ollut uudenlaisessa Neuvostoliitossa? Olisiko kansallisomaisuus joka tapauksessa rosvottu, demokratia tuhottu ja oikeusvaltio jäänyt rakentamatta? Hyvin mahdollista ja täysin todennäköistä. Neuvostoperintö oli aivan liian vaikuttava tullakseen noin vain poispyyhkäistyksi. Venäjän demokratia on kykyään varsin puutteellista, kuten myös Esimerkiksi USA:n, mitä ei tietenkään saisi sanoa, mutta sama koskee myös lähes kaikkia entisen Neuvostoliiton maita.

 Baltiassa demokratia näyttää toimivan, mutta sielläkään ei kansallisuuskysymystä ole kyetty säädyllisesti ratkaisemaan. Toki se on Neuvostoliiton perintöä eivätkä kansallisuusasiat näytä olevan sen helpompia myöskään Belgiassa tai Espanjassa. Rinnastuksia ei varmaan saisi tehdä, mutta teenpä nyt vaan, sitäkin suuremmalla mielihyvällä kun tiedän, että Suomessa asiat ovat tässä suhteessa mallikelpoisella tolalla ja ehkä parhaiten oko maailmassa paitsi että pakkoruotsi on epäoikeudenmukainen instituutio.

Mutta muun maailman ymmärtämiseen ei oman maan kehumisella vielä päästä pitkälle. Palatakseni vielä siihen, mihin Gorbatšov pyrki, sen arvioimiseksi eivät tosiasialliset tulokset tai edes kuvitelmat ole niin olennaisia kuin sen tilanteen muistaminen, missä hän toimi. Muistakaamme, millaista oli kylmä sota vielä sen kakkosvaiheessakin, kaikkine euro-ohjuksineen. Se oli villi-ihmisten pullistelua, jossa molemmat osapuolet julistivat tekevänsä maailmanhistorian kammottavimman rikoksen jos vain heille annettaisiin siihen aihetta. Mikä aihe sitten olisi kyllin pätevä tällaiseen?

Se oli juuri Gorbatšov, joka ilmoitti, ettei mikään. Ihmiskunnalla on yhteisiä intressejä, jotka eivät ole ”luokkasidonnaisia”, kuten Neuvostoliiton kommunistinen puolue kaikessa skolastisessa kvasititeeellisessä oikeaoppisuudessaan julkeni maansa intressejä tulkita. Ihmiskunnan säästäminen ydintuholta ja ympäristön pelastaminen koskettivat yhtä lailla jokaisen ihmisen elinetuja. Siispä oli tehtävä yhteistyötä näissä asioissa.

Tuloksena oli ydinaseiden erittäin voimakas rajoittaminen, molemmin puolin ja sen asian tunnustaminen, ettei niillä uhkaaminen ollut sivistyneen ihmiskunnan arvon mukaista. Se oli valtava askel ihmiskunnalle ja on turha väittää, että Gorbatšovin oli pakko ottaa se, koska Neuvostoliitto ei voinut pärjätä varustelukilpailussa. Ei Putinin Venäjäkään siinä pärjää.

Toinen, aivan tavattoman tärkeä asia oli joukkojen vetäminen pois ensin Afganistanista ja sitten Itä-Euroopasta. Näissä on helppo jälleen nähdä ”pakkoa” ja löytää syitä siihen, miksi näin piti tietenkin tehdä Neuvostoliiton omien intressien vuoksi. Löytyyhän niitä syitä. Mutta kaiken voi aina tehdä toisin ja tämä koskee erityisesti intressien priorisoimista. Milkäli Gorbatšov olisi ollut joku toinen, hän olisi voinut tehdä kaikkensa, ettei olisi joutunut sallimaan tällaisia prosesseja, joiden takia häntä myös määrättömästi vihattiin. Ja varmaa on, että heikentynytkin Neuvostoliitto ja erityisesti se olisi voinut panna koko maailman todella sekaisin, jos niin olisi päätetty.

Käytännössä verenvuodatus jäi todella vähäiseksi, mutta sitä tietenkin tapahtui. Gorbatšov irtisanoutuu siitä ja mielestäni uskottavasti.

Hän oli aikansa lapsi. Lapsuus ja nuoruus Stalinin Neuvostoliitossa, työ maaseudulla, sota, puolueen ylevä paatos, joka kätki taakseen valheellisen rakennelman, vilpittömät ihmiset, jotka sitä palvelivat, kiipijät, opportunistit ja hölmöt, jotka aina ovat keskuudessamme olivat kaikki myös hänen ympärillään. Gorbatšov ei halua demonisoida niitä ihmisiä, jotka palvelivat vääristynytttä ideologiaa ja koneistoa, sitä hän tietysti teki itsekin.

 Itse asiassa hän ei myöskään ole kovin moraalisesti suuttunut tuon historian vaiheen johdosta toisin kuin vaikkapa Aleksandr Jakovlev, toinen perestroikan arkkitehdeistä. Kommunismin kausi nyt vain oli Venäjälle sallittu eikä se ainakaan ollut niiden keksintöä, jotka sattuivat sinne syntymään vallankumouksen jälkeen. Olihan heissä normaali määränsä kunnon imisiä, kuten esimerkiksi juuri Grbatšov.

Lukiessamme tämän päivän lehtiä saatamme tuntea nostalgiaa 1980-luvulle. Venäjän johdossa näyttää nyt olevan kyynisiä huijareita, joille totuus tarkoittaa vain sellaista informaatiosisältöä, joka on hyödyllistä ja menee kaupaksi, vallassa on ihmisiä, jotka eivät häpeä pelata ihmisten alhaisimmilla vaistoilla ja uhata ihmiskuntaa hirvittävillä rikoksilla. Samaan aikaan hehkutetaan sankarien kunniaa: Venäjällä pystytetään nyt kiivasta vauhtia patsaita, joiden aiheet ovat muinaisuudessa, kansallisessa erityisyydessä ja sodassa. Tyypillisesti sankarit ovat onnistuneet tappamaan erityisen paljon kanssaihmisiään taisteluissa ja jopa myös rauhan aikana teloittaen kuten Stolypin tai Dzerzhinski.

Tiettävästi Moskovan Varpusvuorille nousee jo tänä syksynä valtava Vladimir Suuren eli Pyhän monumentti, joka muistuttaa vastaavaa Kiovan patsasta ja onkin sen kilpailija. Se kertoo Venäjän kastamisesta, joka ei siis ollutkaan vain ukrainalainen tapahtuma, vaikka Kiovassa tapahtui, vaan yleisvenäläinen ja oikeastaan siis suuremmalla oikeudella juuri moskovalainen.  Moskovassahan jo näemmekin myös gargantuamaisen hirviön,P ietari Suuren patsaan Moskova-joessa… No, kyllähän Pietari myös Moskova-joella purjehti, hieman kai Jauzallakin. Ehkä Pjotr Aleksejevitš ansaitsee siis tuonkin patsaansa, kuten myös muuan toinen pirullinen viiksiniekka, jonka muiston ikuistamista Moskovan kaduilla on myös hiljattain esitetty.

Mutta Gorbatšovilla ei taida olla patsasta missään. Tämä on luonnollista, sillä hän on vielä hengissä. Eläville suurmielille ei nykyään ole tapana pystyttää patsaita, vaikka asiaintila voi olla väliaikainen. Mutta tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, saako Gorbatšov Moskovaan patsaan ja millaisen. Tuskin hän ainakaan Varpusvuorten penkalla tulee komeilemaan monikymmenmetrisenä kolossina ja ehkäpä ei myöskään Moskova-joessa.  Euroopassa, erityisesti Saksassa hän myös ansaitsisi patsaansa, mikä arvattavasti pilaisi tehokkaasti hänen jälkimaineensa Venäjällä, jossa se muutoinkin on panettelun ja vähättelyn kohteena.

Mutta Gorba tuskin erityisesti havittelee itselleen vaskista monumenttia. Hänen monumenttinsa on aineeton ja se ansaitsee tulla kunnioitetuksi. Hän palautti Venäjälle rehellisyyden ja uskoi inhimilliseen ja rationaaliseen maailmaan. Ei ole hänen vikansa, että kaikki sitten meni kuten aina.

Gorbatšovin muistelmia on ilo lukea ja Mirko Harjulan käännös soljuu sujuvasti, joskus herkullisia ilmauksia viljellen. Originaalia näkemättä on vaikea tehdä yhtään konkreettista huomautusta, mutta yksi sentään löytyi: Ostap Bender ei ole kirjailija, vaan Ilfin ja Petrovin kirjan sankari.