Kunnian esseet

Kunnian mies nyt

Timo Hännikäinen: Kunnia. Esseitä maskuliinisuudesta. Savukeidas. Turku-Tampere-Tallinna 2015. 207 s.

Der Mann soll zum Kriege erzogen werden

 und das Weib zur Erholung des Kriegers:

 alles Andre ist Thorheit.

Nietzsche

Vanha kunnon Nietzsche oli sanan säilän mestari. Miten monta kertaa onkaan lainattu hänen Zarathustransa lausahdusta miehelle sopivasta kutsumuksesta. Alkutekstin mukaanhan mies pitää (eikä siis täytyy, soll eikä muss) kasvattaa sotilaaksi. Naisen kutsumuksena taas on tulla sotilaan virkistykseksi, Erholung.

Me kaikki, joiden taiteellinen maku on jäänyt sadan vuoden takaiseen kehitysvaiheeseen, muistamme Lehárin Iloisen lesken ja huvitumme yhä uudelleen siitä, miten oikein sujuu paljosta (tekemättömästä) työstä ahdistuneen diplomaatin Erholung:

Kein Wunder, wenn man so viel tut,
daß man am Abend gerne ruht,
und sich bei Nacht, was man so nennt,
Erholung nach der Arbeit gönnt!

…

Dann wird champagnisiert,
auch häufig cancaniert,
und geht’s ans Kosen, Küssen
mit allen diesen Süßen:
Lolo, Dodo, Joujou,
Cloclo, Margot, Froufrou,
so kann ich leicht vergessen
das teure Vaterland!

Diplomaatin tapaa virkistyä naistuttaviensa parissa voidaan monestakin syystä pitää rappeutuneena, mutta asian pohdiskelu veisi alueelle, jonka voi tässä jättää siihen omistautuneille piireille. Onhan heillä jopa omat tieteenalansa ja oppituolinsa.

Timo Hännikäisen tekstit tuovat mieleen Nietzschen sekä iskevyydessään, että kainostelemattomassa totuudellisuudessaan. On turha sanoakaan, että Hännikäinen, joka on ottanut Nietzschen lausahduksen motokseen, ei ymmärrä naisen roolia lehárilaisittain. Hän ei myöskään lainkaan puhu rooleista, vaan sen sijaan kutsumuksesta tai ainakin sitä tarkolittaa. Miehuus ja naiseus ovat Hännikäiselle vakava asia eikä mikään roolileikki, jossa palkintoina jaetaan kaikenlaista hyvää ja huvittavaa.

Mies, soturina, ei kirjoittajalle ole se karikatyyri, jonka feministit ovat luoneet oman naisellisen ihanteensa vastakohdaksi ja irvikuvaksi. Miehuus ei ole pahuutta, renttumaisuutta tai aggressiivisuutta, vaan uhrautuvaisuutta, rehellisyyttä, vastuullisuutta ja itsehillintää.

Sukupuolineutraalius puolestaan on khimaira, jonka käytännön merkitys on miehuuden kieltäminen, halventaminen ja alistaminen. Se kuuluu yhteiskuntaan, joka on omalla tavallaan voittanut hyveen. Mutta kyseessä on Pyrrhoksen voitto. Nykyihmisestä on haluttu tehdä onnellinen uskottelemalla, että hän ei ole surkea olento, vaikka sitä hän juuri on. Tämä onni on hiekalle rakennettu.

Räikeimmillään länsimaisen, kunniattoman kulttuurin alennustila näkyy julkisuuden sankareissa. Heissä ei ole mitään epätavallista, mitään korkeampaa ti edes pyrkimystä siihen. Olemme tilassa, jossa ”ansiotonta arvostetaan yhtä lailla kuin ansioitunutta, paheista ei rangaista eikä hyveistä palkita ja petturuus voi olla suuremmaksi hyödyksi kuin lojaalius, on pitkän päälle sietämätön.”

”Yhteiskunta, joka ei tunnusta mitään kirjoittamattomia kunniakoodeja, joutuu tukeutumaan pelkkiin sääntöihin, lakeihin ja asetuksiin… sen on asennettava mikrosiruja ja biotunnisteita, kerättävä ampuma-aseet pois tavallisilta kansalaisilta ja sakotettava vihapuheesta.”

Yhteiskuntamme perusvikoihin kuuluu vääristynyt ihmiskuva, joka johtaa kaiken yksilön nautinnonhalusta ja palauttaa kaiken siihen. Se jättää ulkopuolelle miehen ja hänen kunniansa, joka puolestaan liittyy yhteisöön, miesten omaan vertaisryhmään, jonne naisten ei ole syytä tunkea eikä miesten heitä sinne päästää.

Onko kirjoittajan ideana tai ihanteena, ehkä epärealistisenakin, siis palauttaa se komento, jossa mies todella ase kädessä työkseen uhmaa kuolemaa ja nainen toimii synnytyskoneena korvatakseen tuon barbaarisen menon tuottamat ihmismenetykset? Pyydän anteeksi pelkkää ajatusleikkiäkin. Hännikäinen ottaa elämän peruskysymykset hyvin vakavasti, eikä sotke keskenään asioiden äärimuotoja ja niiden tavoiteltavia tasoja enempää kuin utooppisia kuvitelmia ja niiden dystooppisia ilmentymiä.

Helppohintaisen kunnian vastaisen argumentaation tunnemme kaikista valtavirran viestimistä kautta länsimaisen kulttuurin. Se on foucaultilaista tai lacanilaista vallan ja uhriuden skolastiikkaa. Se on henkisen plebeijismin sotaa kaikkia arvoja vastaan. Benthamilaista utilitarismia pidettiin kerran syystäkin kaikkein vulgaareimpana mahdollisena arvofilosofiana, mutta aikakautemme on osoittanut kykynsä ylittää tai tässä tapauksessa siis alittaa kaikki entiset rajat.

Kirjoittaja sanoutuu irti maskulismista, jolla kylläkin on ansionsa feminismin paljastana. Se on kuitenkin viime kädessä vain jälkimmäisen peilikuva. Eihän miehen kuulu kitistä sorrettua asemaansa eikä vastata pikkusieluisuuteen ja kataluuteen samalla mitalla. Kunnia edellyttää jotakin muuta ja jos sen ymmärtää ja hyväksyy, avautuu maailma jo toisenlaisena, ei enää miesten ja naisten kilpakenttänä.

Hännikäisen teksti, jota tässä olen referoinut enimmäkseen vapaasti ja jopa omin käsittein, lähtee omakohtaisen kokemuksen, voi sanoa intohimon pohjalta. Kirjoittaja on hyvin perehtynyt alan kirjallisuuteen ja klassikoihin, mutta oleellista kirjassa on sellainen omaperäisyys, jota voidaan kutsua nerokkuudeksi. Varmasti kirjoittaja voi mennä joskus harhaan, kuten joskus Nietzsche tai kaikki muutkin suuruudet, mutta kirja palkitsee lukijansa. Sanoma on selkeä ja sanonta iskevää.

Kunnia kuuluu miehelle, mutta mikä oikeastaan onkaan naisen kutsumus? Tässä kohtaa yleensä aina muistetaan niinikään Zarathustrasta peräisin oleva lausahdus: ”Oletko menossa naisen luo? Älä unohda ruoskaa!”

Nämä sanat, joihin Hännikäinen ei muuten lainkaan viittaa, eivät ole Zarathustran, vaan Nietzsche on pannut ne vanhan naisen suuhun. Sanat ovat säilyttäneet ikuisen epäkorrektiutensa, mutta jokainen hieman elämää nähnyt ymmärtää ne tosiksi. Entäs sitten. Ei tehdä siitä nyt numeroa, kun puhutaan vakavista asioista.