Miten Dostojevskia on luettava?

Miten Dostojevskia on luettava?

Otsikossa on kysymys eikä suinkaan tyrkytä vastauksia saati luule tietäväni sellaista vastausta, joka on muille jäänyt salaisuudeksi. Vastaisin siis, jos oikein lyhyesti kärtettäisiin vastaamaan, etten tiedä. Mutta kukapa edes sitä luulisi. Kysyn siis vain.

Fjodor Mihailovitšin teksteistä on tehty sellainen määrä analyysiä ja filosofiaa, että heikkopäistä hirvittää. Mitenpä oikeastaan tohtisikaan pistää lusikkaansa tuohon soppaan, ellei ole monipuolisesti tutustunut pohdintoihin tekstien polyfonisuudesta, symbolismista, alluusioista, illuusioista ja ties mistä. Mutta, kuten Aku Ankka, myös Dostojevski kuuluu kaikille lukijoilleen ja yksi voi ottaa siitä yhden asian ja näkökulman, toinen toisen.  Minä siis otan sen, minkä löydän.

Kirjailijahan sitä paitsi joutui tienaamaan elatuksensakin kirjoillaan, joten hiukan siinä ehkä piti myös tarjota lukijalle, mitä tämä halusi ostaa. Kuka murhasi pappa Karamazovin? Miksi ja kenen syy tämä oli? Joskus tuntuu, että kirjailija sepitteli aika halpaakin senttausta henkensä pitimiksi. Pyydän anteeksi, mikäli tämä täysin maallikkomainen mieleenjuohtuma tuntuu rienaavalta.

Joka tapauksessa Dostojevskilla on keskenään hyvin erilaatuisia tekstejä. Yhteistä niissä on pyrkimys pintaa syvemmälle, jopa totuuteen, voisi sanoa, ellei asia herättäisi naurunpyrskähdyksiä asioita paremmin tuntevilla tahoilla. Mutta ehkä näin ei tapahdukaan.

Mutta mikä on totuus, kysyy lukija, kuin Pilatus aikoinaan. Pilatusta onkin syytä pitää postmodernismin uranuurtajana eikä väitteessä ole mitään teennäistä nokkeluutta. Ensimmäinen ja ilmeisin mieleen tuleva vastaus on, ettei totuutta tietenkään ole.

Vladimir Solovjovin mielestä Dostojevskin kirjailijalaadun ytimessä kuitenkin on ajatus Jumalan totuudesta, jonka rinnalla meidän totuutemme, ihmisten itselleen määrittelemä totuus ei ole muuta kuin valhetta ja rienausta. Ihminen voi rakentaa itselleen yhteiskuntaa tukeutumalla ihmisten pahuuteen, nujertamalla vastustajat. Sellainen ihanne ei aseta palvelijoilleen mitään moraalisia ehtoja ja sellaisen ihanteen palvelemiseen ihminen on ”nykytilassaan ja kaikkine huonoimpine puolineen täysin valmis ja kelvollinen”. (Käännös Tiina Kartanon).

Tämä tuo mieleen Maksim Gorkin katkerat sanat vuodelta 1917, kun hän sanoi Leninin saaneen Venäjän kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Gorki ymmärsi pian, että tällä hänen näkökulmallaan ei ollut tilausta ja muutti mieltään, kun konnuus alkoi todella menestyä.

Solovjovin mielestä inhimillisen moraalisen kokemuksen peruselementit ovat häpeä, myötätunto ja kunnioitus. Ainakin ne ovat yhtä tärkeitä Dostojevskille kuin ne ovat tarpeettomia ja naurettavia modernissa tai ehkäpä pitäisi sanoa, postmodernissa yhteiskunnassa. Joka ainoaan niistä tuntuu liittyvän jokin tunkkainen irrationaalisuuden elementti, joka estää ihmistä olemaan itselleen riittävä ja ylpeä olento. Niitä voi pitää myös naurettavina, mutta pikemmin ne tuntuvat heijastavan tarpeettomia ja periaatteessa jo sivuutettuja ongelmia, jotka kiviriippana estävät ihmisten onnellista elämää. Ne ovat siis vakavia ongelmia, jotka on voitettava.

Hierarkioiden hävittäminen, rationaalinen oman edun tavoittelu, oikeus ikuiseen tyytyväisyyteen ja halun vapauttaminen eri muodoissaan ovat nykyaikaa. Juuri sinulla, möhömahainen, itsekäs, hillitön ja pelkurimainen pikkusielu on oikeus sanoa: olen maailman napa! Eikös tunnukin hienolta?

Entä tuo harras kunnioitus venäläisen kansanihmisen edessä? Oliko Dostojevski todella niin naiivi, että kuvitteli oppimattomuuden tuovan mukanaan moraalista arvokkuutta ellei peräti ylemmyyttä? Olivatko nuo musikat mukamas tolstoilaisia Platon Karatajeveita ja olivatko muka sivistyneet venäläiset sen huonompia ihmisiä kuin talonojat, vaikka olivatkin hyvinvoivia ja sattuivat ihailemaan länsimaista kulttuuria?

Dostojevski itsekin myöntää, ettei Venäjän kansa mitään ihanteellista väkeä ollut missään mielessä. Mutta hän oli kyllä oikeastikin tutustunut siihen pakkotyövuosinaan, joten hän tunsi asioita paremmin kuin sivistyneistö yleensä. Oleellista lienee ollut, kuten Solovjov arvioi, että kirjailijan mielestä Venäjän kansa tajusi epätäydellisyytensä, se ei voinut tyytyväisenä muuttaa omaa epätäydellisyyttään laiksi ja oikeudeksi. Siinä mielessä tässä kansassa oli säilynyt Jumalan kuva.

Dostojevskin aika on meistä puolentoista vuosisadan päässä. Oliko hän profeetta, kuten monet olettivat, Solovjov mukaan lukien? Dostojevskin arvio, jonka mukaan sosialismin toteuttaminen Venäjällä maksaisi miljoonien hengen, osui ainakin oikeaan. Mutta säilyikö tuo Jumalan kuva Venäjän kansassa, vai onko se aivan samassa määrin kuin me lännempänä asuvat päässyt oman itseriittoisuuden ja ylpeyden makuun?

Ne kristinuskon nimiin vannovat hämärämiehet ja risupartaiset nationalistit, jotka nykyään näyttävät Venäjällä olevan niskan päällä, ovat puhuneet siitä, miten Kaikkivaltias oli ihmeellisellä tavalla järjestänyt kommunismin pelastamaan Venäjän kansan sielun siltä saastalta, jonka liberaali läntinen kulttuuri mädätessään synnytti. Tämä oli paradoksi, mutta totta. Izborskin häpeämättömät jumalanpilkkaajat keksivät myös idean pystyttää muistopatsas, jossa kauniin neidon kuvaaman äiti-Venäjän edessä polvistuvat niin kansalaissodan valkoupseeri kuin punakomentaja. Isänmaa toimii  heille siis kaikkivaltiaana jumaluutena, joka yhdistää toisiinsa mahdottomat.

Tästä ei ole kuin askel (niin, minkä kahden asian välinen matka onkaan ”vain askel”?) siihen, että Lenin julistetaan pyhimykseksi. Tapahtuihan jo Vladimir Suuren kohdalla, että ”missä synti oli suureksi tullut, siellä armo oli ylenpalttinen”. Onko Jumalalle mikään mahdotonta ja ellei ole, niin mikä muka haittaisi menoa, kun hänen palvelijansa panevat toimeksi?

Dostojevski oli suuri patriootti ja samaan aikaan hän suhtautui Länsi-Eurooppaan, tuohon ”pyhien ihmeiden maahan” suurella myötätunnolla, johon samalla sekoittui kauhistusta sen rappion tähden. Ei Eurooppa Venäjä, edes Dostojevskin silmin ollut vihattava, vaan ainoastaan eksynyt ja ylpistynyt. Se kyllä olikin synneistä ensimmäinen ja perustavin, proton pseudos.

Juuri nyt Putinin väkeä yllytetään ylpeilyyn ja häpeälliseen käytökseen. Sanoma näyttää menevän hyvin kaupaksi. Dostojevskilla, todellisella venäläisellä patriootilla voisi olla tästä asiasta pari sanaa sanottavana, vaikka pelkäänkin että hän ainakin hetkeksi tempautuisi kaljapatrioottien mukaan huutamaan, ”Крым наш!»  Mutta sitten se järki palaisi, kuten se vielä palaa Venäjän kansallekin. Uskoisin. Totuuden hetki on Putinillakin vielä edessä.