Voittamaton Suvorov

Voittamaton Suvorov

Aleksandr Vasiljevitš Suvorov (1729-1800) on Venäjän suurimman sotilaan maineessa. Hän kävi yli kuusikymmentä taistelua eikä hävinnyt niistä yhtään. Hänen suorituksensa olivat uskomattomia ja ennenkuulumattomia. Hän otti rynnäköllä valloittamattomana pidettyjä linnoituksia, kävi ylivoimaisen vastustajan kimppuun ja löi sen hajalle, hän ylitti armeijansa kanssa Alpit…

Suvorov sai kaikki mahdolliset kunniamerkit ja sen jälkeen jo mahdottomatkin. Hänestä tuli erään taistelupaikan mukaisesti Rymnikin kreivi ja sitten Italiassa saavutettujen menestysten ansiosta Italian ruhtinas ja lopulta generalissimus. Se oli arvonimi, jota oli tosin jo pari kertaa annettu ilman erityisen loisteliaita ansioita, mutta hänen jälkeensä sen sai seuraavaksi Stalin.

Suvorov ei ollut kuuluisa pelkästään voitoistaan vaan myös omituisuuksistaan ja erikoisesta huumorintajustaan. Hän halveksi ajan preussilaista sotataitoa, jota taas useimmat myös Venäjällä ihailivat, mukaan lukien keisarit Pietari III ja Paavali. Preussilainen doktriini perustui sotilaiden kouluttamiseen tehokkaaksi koneeksi, joka kykeni lataamaan ja laukaisemaan muskettinsa jopa neljä kertaa minuutissa. Mikäli linjataktiikan mukaisessa rivistössä oli kuusi riviä, tarkoitti se laukausta aina parin sekunnin välein. Tämä edellytti kuitenkin äärimmäistä harjaantumista ja koreografiaa kontramarsseineen. Aikakauden oloissa tulivoima oli murhaava ja sen ääntä verrattiin ukkoseen.

Venäläinen taktiikka, jonka Suvorov kehitti, oli aivan toisenlainen. Siinä oleellista oli rynnäkkö ja pistintaistelu, rukopašnyj boi. Silmämitta, nopeus ja painostus - glazomer, bystrota, natisk olivat se pyhä kolminaisuus, jonka nimiin Suvorov vannoi.  Sotilaille hän teroitti, että kuula olo hölmö ja vain pistin se olikea vehje. Ensimmäinen vihollinen olikin aina tapettava pistimellä ja vasta toinen ammuttava.

Preussilaiselle sotataidolle Suvorov nauroi päin naamaa ja kieltäytyi uskomasta siihen, että taistelua voitaisiin edeltä käsin suunnitella. Itävaltalaiselle kenraalille, joka pyysi häneltä suunnitelmaa ennen taistelua hän lähetti tyhjän paperin.

Suvorov panosti myös kansanomaisuuteen ja sotilaiden kansallisylpeyteen. Se kävi päinsä vetoamalla oman ortodoksisen uskon tuomaan eksklusiivisuuteen. Hänen kuuluisia kehotussanojaan taisteluun mennessä olivat: ”Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on meidän puolellamme, kiiruhtakaa tekemään hyvää, eteenpäin, hurraa!” Viimemainitun sanan etymologiasta, eli siis tästä venäläisestä uraasta ei ole yksimielisyyttä. Se on usein yhdistetty tataarilaiseen imperatiivimuotoon, joka käskee tappamaan. H-alkuisessa muodossahan se on levinnyt kautta läntisen sivilisaation.

Suvorov oli lapsena hintelä ja heiveröinen eikä kelvannut sotapalvelukseen ja joutui sen tähden aloittamaan uransa suhteellisen myöhään, kun ikätoverit jo olivat upseereita. Vuonna 1729 syntyneenä hän oli jo kaksikymppinen tullessaan musketööriksi maineikkaaseen Semjonovski-kaartinrykmenttiin. Luutnantti hänestä tuli Inkerinmaan rykmenttiin vuonna 1754 ja vuonna 1762 hänestä tuli eversti ja vuonna 1786 hän sai korkeimman kenraalinarvon general anšef  –general en-chef.

Suvorovin omapäisyys on legendaarinen, Valloitettuaan vastoin käskyä Turtukain linnoituksen hän sai peräti kuolemantuomion, mutta Katariina armahti hänet lausuen siivekkäät sanat: voittajia ei tuomita –pobeditelej ne sudjat! Sanontaa on myöhemmin Venäjällä käytetty ahkerasti mm. neuvostoaikana.

Tuona aikana korkeimmatkaan sotapäälliköt eivät olleet turvassa viholliselta ja Kinburnin taistelussa Suvorov haavoittui peräti kahdesti. Joskus taistelut näyttävät muuttuneen suoranaiseksi teurastukseksi. Näin esimerkiksi Rymnikin taistelussa 1789, jossa väitettiin kaatuneen 20000 turkkilaista, kun venäläisiä kaatui vain 200 ja itävaltalaisia 400. Tuollaisiin lukuihin pitää toki aina suhtautua äärimmäisen varauksellisesti. Venäläisillä ei ollut käytössänä esimerkiksi turkkilaisiin verrattuna ylivoimaista sotatekniikkaa. Joka tapauksessa kyse on aivan epäilemättä ollut siitä, että tapettiin suuri määrä puolustuskyvyttömiä ihmisiä, ehkäpä antautuneita.

Venäjän ja Puolan välejä hiertänyt ikuinen veljesviha saattoi lisätä Suvorovin kauhugalleriaansa sen jälkeen kun tämä valloitti kapinoineen Varsovan vuonna 1794. Kenraali lähetti Katariinalle viestin: ”Hurraa, Varsova on meidän!” (Ura, Varšava naš), johon keisarinna lähetti yhtä lakonisen vastauksen: ”Hurraa, sotamarsalkka Suvorov!” Aleksandr Vasiljevitš oli siis nyt ylennetty jo kenraalienkin yläpuolelle.

Mutta mitä Pragassa oikein tapahtui? Paikalla ei ollut televisiokuvaajia, mutta muistelmista tiedetään, että kaupunkia ryöstettiin ja ihmisiä tapettiin summittaisesti. Kyseessä oli ilmeisesti kosto venäläisten upseerien teloittamisesta. Uhreja on joskus väitetty olleen jopa 40000. Luvut ovat tällaisissa yhteyksissä aina aivan epäluotettavia ja selvää on vain se, mitä niillä halutaan sanoa. Puolalaisten sanoma on, että venäläiset olivat (ja ovat) epäinhimillisiä barbaareja. Hyökkääjä taas yleensä mainitsee kaatuneiksi vain ”sotilaat”, joiden määrä arvioidaan 10000-20000:ksi, mutta missä mielessä Puolan häthätää kootun kansannousun osallistujat edes olivat sotilaita ja voitiin tai haluttiin erottaa siviileistä?

Hävitys ei kuitenkaan koskenut itse Veikselin takaista Varsovaa, jonka porvarit lahjoittivat kultaisen nuuskarasian ”kaupungin säästäjälle”, kuten venäläiset aina muistavat kertoa. Joka tapauksessa Pragan tarina kuuluu kahden perivihollisen veljeskansan historiaan yhtenä suurena episodina. Siihen viittasi myös Puškin runossaan ”Venäjän parjaajille” vuonna 1831. Hän totesi, länsieurooppalaisille, että Pragan nimi ei sanonut heille samaa kuin venäläisille (ja puolalaisille). Oikeastaan se oli heille mykkä eikä sanonut mitään, he nyt muuten vain vihasivat noita itselleen käsittämättömiä venäläisiä:

Оставьте нас: вы не читали
Сии кровавые скрижали;
Вам непонятна, вам чужда
Сия семейная вражда;
Для вас безмолвны Кремль и Прага;
Бессмысленно прельщает вас
Борьбы отчаянной отвага —
И ненавидите вы нас...

Puolalaiset olivat 1600-luvulla olleet herroina ja valloittajina Kremlissä, Pragassa he olivat teloittaneet venäläisiä…  Koko tämä sukuviha oli eurooppalaisille käsittämätön.

Kaiken järjen mukaan Suvorovin omallatunnolla oli valtava määrä kuolleita, mutta hän ei nähnyt asiaa niin. Hän korosti, ettei ollut koskaan allekirjoittanut kuolemantuomiota. Alaisiinsa sotamiehiin hän suhtautui hellästi kuin isä lapsiinsa ja hänen ”kymmenen käskyään” sotilaille korostavat huolenpitoa rivimiehen terveydestä. Sairaudet toki olivatkin sotajoukkojen vaarallisin vihollinen. Hän myös puhutteli sotilaitaan kannustavasti eikä uhkaillen, nämä olivat hänelle ”ihmesankareita” tšudo-bogatyri. Termihän viittaa muinaisuuden taruolentoihin. Puolassa sana bohater kyllä tarkoittaa nykyisiäkin sankareita.

Kenraalin todistetaan myös itse viettäneen yksinkertaista elämää ja jakaneen samat vaivat ja saman ruokavalion kuin alaisetkin. Suvoroviin on yhdistetty tämäkin runo, jonka kohteena itse asiassa lienee ollut jokin muu, mahdollisesti myös fiktiivinen hahmo:

Был русак - Россию нашу

Всей душою он любил.

Был солдат - ел щи да кашу,

Русский квас и водку пил;

Venäläisenä, jota tässä siis kuvataan harvoin käytetyllä sanalla rusak, hän siis rakasti isänmaataan koko sydämestään ja sotilaana hän söi kaalikeittoa ja puuroa ja joi venäläistä leipäkaljaa ja vodkaa. Štši da kaša –pištša naša, oli sotilaiden yleinen ruokalista. Tosin myös leipä ja tattari olivat perusruokaa venäläisellä sotilaalla, joka tunnettiin tavattomasta vaatimattomuudesta ja kestävyydestä. Hän tuli toimeen jopa päivittäisellä pussillisella jauhoja. Tästä tulee mieleen kyseenalaisen maineen saanut, vaikka varmaan parhaansa yrittänyt Klingspor, joka Suomen sodassa löi laimin vihollisen takaa-ajon, kun oli hänen mielestään pakko pysähtyä leipomaan pojille leipää…

Entä miten venäläinen Suvorov itse asiassa oli? Ettei hän vain ollutkin suomalainen? Tiedetään kenraalin/sotamarsalkan osanneen suomea ainakin jonkin verran ja lauleskelleen Italian sotaretkellä suomalaisia kansanlauluja. Toimiessaan Suomessa 1790-luvun alussa valvomassa linnoitusketjun rakentamista hän saapui Savonlinnaan paikalliseksi talopojaksi pukeutuneena ja onnistuikin harhauttamaan paikallisia herroja, jotka ajoivat hänet matkoihinsa, kun odottivat näet itse Suvorovia tulevaksi…

Suvorov itse kertoi sukunsa saapuneen Venäjälle Ruotsista eli siis Suomesta, mutta tämä tapahtui jo vuonna 1622 eli muutaman sukupolven verran ennen hänen syntymäänsä. Tuohon aikaanhan Käkisalmen lääni oli juuri yhdistetty Ruotsiin ja sieltä lähti pois myös paljon venäläisiä. Joka tapauksessa kenraali selitti jopa nimensä olleen alun perin suomalainen: Syvävaara. Tämän voi kuitenkin huoletta panna vanhan tšudakin eli keppostelijan omalaatuisen hulluttelun tiliin. Näyttää siltä, että hän kyllä oli oppinut karjalaa Tverin Karjalassa, jossa hän aikoinaan asui ja taidot olivat ilmeisesti hyödyksi Suomen-kaudella 1791-92. Silloinhan rakennettiin Kaakkois-Suomen linnoitusketju, mukaan lukien ns. Suvorovin kanavat Saimaan tykkivenelaivastoa varten.

Suomessa Suvorovin muisto jäi myönteiseksi. Hän asusteli Haminassa ja seurusteli paikallisissa vaatimattomissa piireissä ja harrasteli joskus kepposiaan sellaisten henkilöiden ja ilmiöiden kustannuksella, joista ei erityisemmin pitänyt.

Suvorovin muistomerkkejä on useissa paikoin. Pietarin Mars-kentän laidalla on hänen patsaansa, jossa sankari on puettu muinaskreikkalaiseen sotisopaan eikä muutenkaan taida olla kovin näköinen. Valtavan Suvorovin kuvan voi nähdä hänelle nimetyn museon seinälle tehdyssä mosaiikissa. Se sijaitsee Taurian puiston laidalla, entisten Preobraženski-rykmentin kasarmien vieressä ja kuva esittää ”ihmesotureita” ylittämässä Alppeja.

”Voittamaton” Suvorov on tänään venäläisen myyttisen urhoollisuuden symboli. Imja Rossija-projektin kaikissa äänestyksissä hän pääsi kärkisijoille, viimeisessä niistä hän oli sijalla kuusi, Dostojevskin ja Stalinin välissä.

Suvorovin hauta on Aleksanteri Nevskin Lavrassa ja paaden päällä lukee yksinkertaisesti ”Tässä lepää Suvorov” -Здесь лежит Суворов. Tuon sukunimen kantajia on Venäjällä pilvin pimein, mutta nähdessään tuon haudan jokainen venäläinen ymmärtää kenestä täytyy olla kysymys ja röyhistää rintaansa isänmaallisen ylentymisen vallassa.

Suvorovin kohtaloksi on jäänyt tulla tulevina vuosisatoina välikappaleeksi sellaiselle chauvinismille, joka kohottaa oman kansan muita paremmaksi. Jo Stalin ymmärsi generalissimuksen käyttökelpoisuuden ja perusti sodan aikana hänen nimeään kantavan kunniamerkin. Lakkautettujen kadettikoulujen tilalle perustettiin Suvorovin kouluja, joiden kasvatteja –lapsia univormuissaan-  voi Pietarissa tänäänkin nähdä Sadovajalla sijaitsevan oppilaitoksensa pihalla ja sen liepeillä, joskus kaupungillakin.

Suomalaiset ovat, luojan kiitos, vapautuneet helppohintaisesta militarismista ja chauvinismista. Meillä ei edes ole vastaavaa kansallista symbolia. Vai onko? Marokon kauhukin nousi sentään vain kapteeniksi ja Adolf Ehrnroothin nimeen taitavat liittyä omat varjonsa, niin kansanomainen ja rohkea kuin hän olikin herraskaisesta taustastaan huolimatta.

Itse asiassa meillä vastaava hahmo voisi olla Kustaa II Adolf, mikäli me vielä ymmärtäisimme, että olimme kerran osa Ruotsia emmekä sen alusmaa. Mutta aina parempi, jos emme alennu ylvästelemään toisten tappamisella, kuten barbaarit kaikkina aikoina tekevät.