Talvisotaseminaari Moskovassa

Talvisotaa Moskovassa nyt

Talvisota on syystä Suomen historian solmukohtia. Sehän oli se kansan yhdistävä pyhä kokemus, jossa kansamme ansaitusti nousi maailmanmaineeseen. Sankaruus nousi käsittämättömiin mittoihin ja hyve sai palkkansa. Maa amputoitiin, mutta säilytti henkensä ja ylpeytensä.

Muutama asia tästäkin sodasta helposti unohtuu. Ensinnäkin sen tosiasiallinen kehitys oli aivan ennustamaton ja arvaamaton kaikille osapuolille. Toki Suomessakin aina välillä jotkut puhuivat hyökkäyksen vaarasta: ”sitten kun se kerran tulee…”, mutta kun se tuli, oli se samanlainen järkytys kuin tupakoitsijalle on tieto keuhkosyövästä. Tosin talvisota ei ollut itse aiheutettu, kaikkea muuta. Pikemminkin se kasvoi peritystä anomaliasta eli rajalinjasta jonka merkityksen muuttuminen liittyi oikeastaan naapurin suurkaupunkiin eikä omaan kehitykseen.

Toisekseen, edes Stalin, joka tietenkin ensimmäisenä ymmärsi, että sota tulee kun kerran siitä itse päättikin, ei kuitenkaan lainkaan ymmärtänyt, mihin se johtaisi. Hänen hybriksensä oli luontevaa sellaiselle herralle, jolla oli käytössään maailman suurin ja uudenaikaisin armeija ja vastassaan joukko takapajuisia maalaisjuntteja, joilla ei ollut paljon kivääriä kummempaa kättä pitempänä.

Tyrmistyksekseen Kremlin diktaattori sai nähdä, että tsuhna piti pilkkanaan koko voittamatonta puna-armeijaa, jonka suorituskyvyllä oli niin paljon jo etukäteen hekumoitu. Kansainvälisen tilanteen kehittyminen sai sitten hänet tekemään aivan uskomattoman tempun. Hän joutui syömään sanansa, jonka hän oli suurieleisesti antanut Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle, tosin Molotovin kautta. Koko hallitus heitettiin yli laidan ja rauha tehtiin sen Helsingin hallituksen kanssa, jonka vielä äsken oli julistettu edustavan vain bandiitteja ja pyöveleitä.

Koko homman lopputuloksena oli, ettei Suomi saanutkaan sitä Itä-Karjalaa, joka sille oli niin kaunopuheisesti luovutettu valtiosopimuksella, joka allekirjoitettiin 2.12.1939. Sen sijaan siltä otettiin alueita pois, aina Pietari Suuren rajaa myöten. Ihmishengillä ja kansainvälisellä prestiisillä mitaten saaliin hinta oli kuitenkin sen saajalle pyörryttävä. Tämä ei ollut Neuvostoliitonkaan kannalta mikään pikkujuttu, vaan yksi sen koko historian tärkeimpiä episodeja monessakin suhteessa. Jatkosodan merkitys on Venäjällä paljon pienempi, aivan eri luokassa.

Joka tapauksessa Stalinin rohkea ratkaisu eli rauhan solmiminen kaikesta huolimatta ainakin säästi sen ja aseveli Saksan suurilta vaaroilta. Englantilais-ranskalainen apuretkikunta oli todellakin tulossa. Se merkitsi Ruotsin joutumista sotaan ja Saksan tunkeutumista Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle. Se merkitsi myös joutumista liittoutuneiden pommitusten maalitauluksi sekä pohjoisessa että etelässä. Vaarallisimpia ne olivat Bakussa, jossa yritettäisiin tehdä Neuvostoliiton öljykentät toimintakyvyttömiksi. Sota Saksan rinnalla liittoutuneita vastaan ei tässä vaiheessa houkutellut Stalinia lainkaan ja siksi toiminta Suomessa jätettiin kesken.

Kuten tunnettua, sitä ei sitten päästy jatkamaan myöskään seuraavan vuoden lopulla, jolloin Molotov otti Berliinissä asian esille. Hitler oli jo tosiasiassa muuttanut etupiirijakoa, mikä sanottiin varsin suoraan.

Ennustamaton, laskematon kehitys oli tehnyt pilkkaa kaikista suunnitelmista ja kaikkien osapuolten tavoitteista. Suomalaiset saivat huomata, että urhoollisesta taistelusta huolimatta he itse asiassa menettivät paljon enemmän kuin mitä syksyllä oli edes vaadittu. Sitä paitsi heiltä vietiin alueita, jonne puna-armeija ei edes ollut kyennyt tunkeutumaan. Katkeruuden ja surun määrä oli sanoin kuvaamaton. Vielä muutama kuukausi sitten koko asiaa olisi pidetty fantastisena.

Mutta olisi voinut käydä huonommin. Stalin puhui 150000 suojeluskuntalaisen tapattamisesta ”kunnes jäljellä on vain naisia ja lapsia”. Puolalaiset tapettiin talvisodan aikana Katynissä mahdollisesti siksi, että piti saada tilaa suomalaisille. Heitä olisi voinut odottaa sama kohtalo, mutta heitä ei edes saatu vangiksi. Parissa viikossa rintama olisi kuitenkin voinut romahtaa ja koko maailmanhistoria, siinä luvussa myös Suomen historia olisi voinut mennä aivan toisin. Kaikki oli kovin pienestä kiinni.

Emme tiedä vielä talvisodasta ihan kaikkea, mutta asian pääpiirteet näyttävät olevan hyvin selvillä. Myös Venäjän arkistoista on saatu materiaalia varsin kiitettävästi. Nykyisestä tilanteesta ei neuvostokaudella olisi kannattanut vakavasti unelmoidakaan. Naapurin arkistolaitosta ei nyt kannata aivan varauksettomasti kiitellä, sillä tutkijat eivät vieläkään saa käsiinsä tiettyjen arkistojen luetteloita, sen vuoksi emme edes tiedä, mitä emme tiedä.

Se on valitettavaa, mutta käytettävissä oleva materiaali joka tapauksessa riittää siihen, ettei mitä tahansa sepustuksia näistä tapahtumista kannata tarjota enempää suomalaisille kuin venäläisille asiantuntijoille. Helppoheikkejä aina riittää, mutta heidän, samoin kuin tarkoitushakuisen disinformaation ja propagandan merkitys voidaan minimoida silloin, kun sodan molempien osapuolten edustajat tunnustavat perustosiasiat. Ja viralliset asianomaisten tahojen tuottamat dokumentit ovat tässä painavia argumentteja.

Moskovassa, Suomen suurlähetystössä pidettiin 7-3-2015 pieni seminaari, jossa pari suomalaista ja pari venäläistä tutkijaa keskusteli talvisodan ennustamattomasta luonteesta. Keskustelut käytiin hyvässä yhteisymmärryksessä ja tosiasiat tunnustaen eikä minkäänlaisista intohimoista ollut merkkiäkään. Suomalaiselta kannalta miellyttävää oli kuulla arvostetun vastapuolen edustajan analyysiä, jonka mukaan suomalaisten hämmästyttävä sotilaallinen suoritus perustui heidän vapaaseen kansalaishenkeensä. Venäläisten urhoollisuus oli myös hämmästyttävää, mutta heidän uhrinsa tuotti vain surullisia tuloksia.

Muuan talvisodan ennustamaton tulos oli se arvonanto, jonka suomalaiset saivat niin Stalinin ja venäläisten kuin länsiliittoutuneiden silmissä. Se vaikutti suurella todennäköisyydellä hyvin paljon siihen, että Suomen itsenäisyys säilyi myös jatkosodan jälkeen. Stalin puhui asiasta aivan suoraan ja myös toimi sanojensa mukaisesti. Hyve sai siis kerrankin palkkansa historiassa. Ehkä Suomen kansa todella oli Herran valittu kansa, kuten monet arvelivat?

Viimemainitusta asiasta ei Moskovassa keskusteltu, mutta eräät maailmaa nähneet tarkkailijat hämmästelivät, miten kiihkottomasti osapuolet saattoivat seminaarissa keskustella tuollaisista asioista. Ei sellainen onnistuisi venäläisten ja puolalaisten välillä. Tuskin myöskään kiinalaisten ja japanilaisten.

Ehkä sittenkin, loppujen lopuksi voidaan sanoa, että Suomen ja Neuvostoliiton sodat olivat vielä vanhan ajan rehellisiä sotia, jotka olivat paradoksaalisia totaalisen sodan aikakaudella? Kun sotilaita rintamalla kuoli liki 90 000 kahden sodan aikana, oli yhteenlaskettu siviiliuhrien määrä vain noin 2500. Ulkomaalaiset asiantuntijat, joilla voi arvuuttaa tuota lukua esittävät helposti toisenlaisia arvioita, esimerkiksi puoli miljoonaa…

Tällaisia ajatuksia esitettiin niissä cocktailkeskusteluissa, joita käytiin seminaarin jälkeen. Meillä taisi sittenkin olla onnea onnettomuudessa ja siitä voimme olla tyytyväisiä. Olisi se pahemminkin voinut mennä. Kiitoksia rintamamiehille, jotka kantoivat raskaimman taakan, mutta kiitos myös poliittiselle johdolle, joka piti päänsä kylmänä, loppujen lopuksi.

Poliittinen historia ei ole niin simppeli asia kuin usein kuvitellaan ja on käytännössä mahdotonta pitää käsitystä sen tärkeidenkään teemojen perusasioista kirkkaana kansan enemmistön mielissä. Se ei ole mikään itsestäänselvyys edes alan ammattilaisten keskuudessa. Tämän vuoksi on hyvin tärkeää, että asioista keskustellaan yhä uudelleen, ettei totuus unohtuisi. Kiitos Suomen suurlähetystölle siitä, että se oli tämän asian ymmärtänyt.