Epäsankarillisuus Venäjällä

Epäsankarillisuus, poroporvarillisuus ja Venäjä

Ihminen lajina ei oikeastaan periaatteessa ole sankarillinen. Ainakaan läntisen valistusajattelun mukaan hänen ei pitäisi olla. Jos ihminen kerran on oman etunsa ja mielihyvänsä tavoittelija, niin miksipä hän riskeeraisi saati uhrautuisi jonkun muun puolesta? Sankaruus on paradoksaalista.

Kuitenkin näemme jopa eläimillä käyttäytymistä, jota voisi sanoa sankarilliseksi. Eläimet vaarantavat itsensä pentujensa tähden ja jopa laumalla on kollektiivista käyttäytymistä, jossa lauman jäsen ei ole enää pelkkä oman nahkansa suojelija, vaan toimii yhteisen edun mukaisesti.

Tämä tietenkin koskee myös ihmisiä, jotka ovat ajan mittaan rakentaneet yhä laajempia ja mutkikkaampia yhteisöjä. Miten oikeastaan on mahdollista, että joku Afganistanin rajalla asuva tadžikki taistelee urhoollisesti Neuvostoliiton vihollisia vastaan jossakin Puolassa ja asettaa peliin henkensä ja terveytensä kovin vaikeasti hahmotettavan kansainvälisen työtätekevien solidaarisuuden takia? Tai ehkä sittenkin jonkin muun?

Kiiruhtamatta vastaamaan tähän, voidaan todeta, että siinä on aiheellinen kysymys. Ei siis ihme, että aina on todella ollut huomattava joukko niitä, joille oman nahkansa vaarantaminen muiden takia on vaikeaa ja vastenmielistä. Oman nahkansa säästäjille venäjässä on oma sanansa, škurnik. Sen kantana on škura, joka tarkoittaa juuri nahkaa, taljaa.

Škurnikin ei tarvitse välttämättä olla pelkuri, hän voi yksinkertaisesti olla viekas laskelmoija tai sitten moraalisesti välinpitämätön, mahdollisesti hänessä ei ole kehittynyt sivilisaation hedelmäksi katsottavaa kykyä samaistu sellaisiin yhteisöihin kuin kansakunta tai kansainvälinen työväenluokka. Vanha venäläinen sanaparsi moja hata s kraju, nitšego ne znaju, kertoo, että oma mökki kun ei ole vaarassa, niin muusta ei välitetä. Toisinhan meitä opettaa latinalainen sanalasku tunc tua res agitur, paries cum proximus ardet –silloin on kyseessä sinun asiaasi, kun naapurin seinä palaa.

Tämä ymmärrettiin erinomaisesti Ruotsissa talvisodan aikana, jolloin sanonta Finlands sak är vår, ymmärrettiin todeksi. Tuhannet ruotsalaiset osoittivat todellista sankaruutta lähtiessään vapaaehtoisina puolustamaan Suomea ase kädessä. Ruotsin hallitusta pidätteli tästä terve itsesuojeluvaisto ja sen toimia on vaikea mennä arvostelemaan. Se oli valittu ajamaan Ruotsin ja ruotsalaisten etua ja sen se teki hyvin.

Mutta Venäjällä, kuten Ruotsissa, Suomessa ja kaikkialla muualla on myös ihmisiä, jotka vastustavat hallitusta ja koko hallintoa eivätkä tunne tarvetta uhrautua sen puolesta, päinvastoin. Silloin he saattavat syyllistyä maanpetokseen tai valtiopetokseen, mikä on kaikissa maissa ankarimmin rangaistava rikos. Tämän muistanemme hyvin omastakin historiastamme.

Ruhtinas Andrei Kurbski syytti aikoinaan Iivana Julmaa tyranniksi, joka ei ollut oikea Herran voideltu, vaan pikemmin saatanallisen demonin vallitsema hallitsija. Hänen jälkiään seurasivat myöhemmin monet, Ivan Mazepasta aina Andrei Vlasoviin ja Stepan Banderaan. Kaikilla heillä oli pätevät syynsä petturuuteen eikä ketään voinut syyttää pelkuruudesta. Olisi ollut helpompaa alistua tyranniaan ja palvella sitä.

Joskus sanotaan, että toisen vapaustaistelija on toisen terroristi. Tässä tietenkin sekoitetaan keskenään metodit ja asia: terroristi ei ole vapaustaistelija vaan terroristi, jos hän kerran käyttää terroristisia menetelmiä. Vapaustaistelijatkin saattavat käyttää aseenaan terroria, mutta oleellista on, että he vallan näkökulmasta ovat pettureita. He kantavat nurjaa kilpeä sitä esivaltaa vastaan, jolle he kerran ovat vannoneet uskollisuudenvalan, vapaaehtoisesti tai ei. Yleensä tuossa valassa ei koskaan ole mitään sanan ankarassa mielessä vapaaehtoista.

Niinpä petturit usein ovat samalla toisen osapuolen sankareita. Ehkä sellaisiksi pyrkivät tai itsensä mielsivät myös ne suomalaiset Pärmin pataljoonan loikkarit, jotka siirtyivät rintaman toisele puolelle päästäkseen taistelemasta luokkansa kansainvälisen etujoukon edustajia vastaan. Toki tuo vihollinen koostui enimmäkseen aivan saman luokan jäsenistä, mutta palveli ainakin toista maata ja toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

 Ehkä se siis oli jossakin mielessä sankaruutta, mikäli he itse asian niin kokivat? Kieltämättä asiassa kyllä haisee oman nahan suojelu, škurnitšestvo. Sattumoisin se esivalta, jota he nyt palvelivat oli sitä paitsi terrorijärjestelmä, joka vastikään oli toteuttanut kansanmurhan teloittamalla kymmenisen tuhatta heidän maanmiestään. Hatun nostaminen tälle porukalle olisi yhtä vaikeaa kuin se olisi SS:n teloittajille, joiden moraalisia ominaisuuksia Himmler tunnetussa puheessaan ylisti. Hehän muka tekivät velvollisuutensa, vaikka se oli vastenmielinen.

Mutta puhuaksemme vielä venäläisistä epäsankarillisista hahmoista, yleinen tyyppi jokaisessa kansassa on tietenkin pelkuri, trus. Pelkäämistä ei voine sinänsä pitää paheena, sehän on normaali ihmisen puolustusmekanismi ja täysin pelkäämätön tuhoutuu nopeasti missä tahansa. Pelkuruus sodassa saattaa ilmetä lamaantumisena ja voimakkaina psykofyysisinä oireina, jotka eivät ole tahdolla hallittavissa. Tällainen yksilö on ollut tapana sodan aikana leimata epäkelvoksi, mitä hän onkin, mutta ominaisuudestaan häntä ei tietenkään voi pitää vastuullisena.

Pelkuruus on kuitenkin häpeällistä. Jos sotilaat eivät täytä tehtäväänsä, he eivät enää ole sankareita, joita heidän pitäisi olla. Typerä pakeneminen saattaa olla varmin tie tuhoon, mutta toisaalta pelkkä suojautuminen antaa ainakin jonkin verran elinaikaa, vaikka vihollinen pääseekin silloin rankaisematta etenemään. Antautuminen on pelkurin kannalta paras ratkaisu, sillä eloonjääminen on silloin todennäköisempää kuin taistellessa tai paetessa.

 Neuvostoliitossa vangiksi jääneet julistettiinkin muitta mutkitta pettureiksi. Kuten tunnettua, oletuksen mukaan sosialistinen yhteiskunta synnytti kansalaisissaan joukkosankaruutta ja sen puuttuminen osoitti, ettei kyseessä ollutkaan oma ihminen, vaan vieras elementti. Stalinilla oli päteviä syitä pelätä petturuutta, sillä mielipidetarkkailu osoitti koko ajan, että ihmiset olivat kaksinaamaisia. dvurušniki: julkisesti puhuttiin yhtä, selän takana toista.

Stalinin komennon vastustamista on pakko pitää tietyssä mielessä legitiiminä ja periaatteessa myös ihailtavana toimintana. Toisaalta myös isänmaan puolustaminen oli ehdottomasti oikein ja kunniakasta. Vihollinen valmisteli kansanmurhaa, ei enempää eikä vähempää. Tilanne oli lievästi sanoen ristiriitainen, mikä ei Venäjän historiassa ole harvinaista. Tämä historia heijastuu tänäkin päivänä siinä, miten totaalisen eri tavoin vlasovilaisia ja banderalaisia kohdellaan eri maiden ja piirien historiankirjoituksessa. Yksioikoisuus tämän asian arvioimisessa olisi yhtä typerää kuin nykyistä Ukrainan sotaa koskevan läntisen tai venäläisen lehtikirjoittelun nieleminen sellaisenaan.

Pelkuruus, petturuus, oman nahan suojelu, kaikki ne ovat yleisinhimillisiä asioita, joille on aina syynsä. Puheet täysin sankarillisista kansoista ovat demagogiaa, jota joudutaan aina tukemaan siten, että poikkeukset suljetaan oman joukon ulkopuolelle, kuten Stalin teki sotavankien kohdalla.

Näiden klassisten kategorioiden ohella on olemassa joukko, joka jää ja jopa jättäytyy sankaruuden ulkopuolelle. Kyseessä ovat välinpitämättömät, penseät kadun miehet, poroporvarit, joita eivät yksinkertaisesti kiinnosta sellaiset asiat, jotka menevät heidän oman turvallisen jokapäiväisen hyvinvointinsa ulkopuolelle. Kotiliesi ja perhe, rauhallinen, normaali elämä ilman suuria riskejä ja maailmaa syleileviä aatteita ovat normaalissa valtiossa suuren enemmistön unelma ja kutsumus. Itse asiassa juuri sen takia ihmiset poikkeusaikoina saattavatkin niin päättäväisesti nousta tuota idylliään puolustamaan.

Näin oli ainakin Suomessa, jossa Mannerheim talvisodan alkaessa julisti kansalle, että se taistelee kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Kaikki nämä todella olivat vaakalaudalla ja niitä puolustamaan todella mentiin vakaumuksesta ja tositarkoituksella.

Tuo Mannerheimin kolminaisuus oli aivan ilmeisesti lainattu hänen entiseltä työnantajaltaan Venäjän armeijasta, jossa keisarit jo ennen Nikolaita ja myös hänen aikanaan olivat kutsuneet sotilaita taisteluun uskon, valtaistuimen ja isänmaan puolesta. Hallitsijan tilalla olikin nyt koti. Varmasti hyvä valinta.

Myös poroporvari ymmärsi talvisodan aikana, että tosi oli kysymyksessä ja että koko hänen idyllinsä oli uhattuna. Itse asiassa koko toinen maailmansota käytiin suurimmaksi osaksi noiden halveksittujen poroporvarien voimin. Heittämällä heidät ääritilanteisiin heistä saatiin piankin muokattua sotilaita, joille vaara, uhrautuminen ja kuolema olivat jokapäiväisiä naapureita ja jotka käyttäytyivät sen mukaisesti. Tähän he eivät koskaan olleet pyrkineet.

Yhtäkaikki, poroporvarillisuuden voittaminen on aina ollut suuri haaste kaikille fanaatikoille kommunisteista, natseista, feministeistä ja vegaaneista itsensäkuohitsijoihin, anarkisteihin ja jihadisteihin. Hitler käytti tuon hänestä surkean penseän psykologian edustajasta nimitystä der korpulente Bierphilister, kaljamahainen poroporvari. Sana Philister juontuu raamatun filistealaisista, jotka omia valittujen piirejään vaalivat ylioppilaat sulkivat joukkonsa ulkopuolelle. Jostakin syystä myös porvariskaartilaisten keihäisiin viittaava Spiesser, Spiessbϋrger tuli saksassa merkitsemään tuollaista suurista aatteista kiinnostumatonta omissa nurkissaan elävää ahdasta henkeä.

Venäjällä sana poroporvari joka tapauksessa sai aivan erityisen kaiun. Maksim Gorki teki hänestä itse asiassa koko inhimillisen kehnouden ja kelvottomuuden symbolin. Hänen ei tarvinnut keksiä asiaa itse. Sekä Aleksandr Herzen että Nikolai Tšernyševski ja heidän jäljissään koko venäläinen älymystö olivat omaksuneet tuon näkemyksen. Niin slavofiilit kuin narodnikit halveksivat poroporvaria, meštšanin ja hänen psykologiaansa meštšanstvo. Tietenkin samalla kannalla olivat myös Lenin ja hänen seuraajansa. Ivanov-Razumnikin kuuluisa kaksiosainen teos yhteiskunnallisen ajattelun historiasta Venäjällä on ottanut fokuksekseen intelligentsijan taistelun poroporvarillisuutta vastaan: siinä on koko venäläisen älymystön historian juoni!

Meštšanin tarkoitti itse asiassa sellaisten ihmisten säätyä, jotka asuivat kaupungeissa, mutta eivät olleet enempää aatelisia kuin kiltoihin kuuluvia kauppiaita. He olivat siis pikkuporvareita, elivät omalla työllään, kuten esimerkiksi Pietarin suomalaiset nuohoojat tai kotiapulaiset. Termiin ei liittynyt mitään erityistä äveriäisyyden konnotaatiota, vaikka kyllä ahdaskatseisuuden ja paikallisuuden. Kantasanahan on paikka –mesto. Toinen pikkuporvariin viittaava sana on obyvatel, itse asiassa se tarkoittaa asujaa, jossakin olijaa, siis tavallista, obytšnij kadun miestä.

Tavallisuuden luulisi olevan sangen kunniallinen olotila, mutta Venäjän intelligentsija käsitti asian toisin. Jos kansa oli sankarillista, tai sen piti olla, oli tuon poroporvarin penseys kaikkein suurin este kaiken hyvän toteutumiselle. Eikö se itse asiassa ollutkin kaikkein suurin rikos? Mielestäni sekä Gorkilla että Dostojevskilla on tämän suuntaisia ajatuksia, kuten myös Leninillä.

Leninin mielestä pikkusielut eivät ymmärtäneet vallankumousta: kaiken maailman Kautskyt menivät jopa epäilemään Marxin tekstien ehdotonta oikeellisuutta. Poroporvarillisuuden rajoittuneisuus ja varovaisuus tekivät kaiken radikaalin toiminnan mahdottomaksi. Meštšanstvo oli tuhottava tavalla tai toisella. Sota, vallankumous, sisällissota olivat erinomaisia keinoja tähän ja siksi jo sinänsä arvokkaita.

Meštšanstvoa pohti paljon myös Nikolai Berdjajev. Hänen artikkelinsa Venäjän sielu, Duša Rossii ilmestyi vuonna 1915 ja siinä hän analysoi tuota ikuista ongelmaa. Miksi Venäjä on niin ristiriitainen, miksi siinä näyttää aina olevan kaksi äärimmäisyyttä vallalla samaan aikaan, mutta ei sen sijaan tuota kultaista keskitietä ja keskinkertaisuutta, mihin länsimaat ovat niin tyytyväisiä?

Berdjajev selittää, että Venäjä on ”maailman epäporvarillisin maa, jossa ei ole sitä vahvaa poroporvarillisuutta, meštšanstvo, joka venäläisiä lännessä niin karsastuttaa. Venäjä on arkielämän vapauden maa (strana bytovoj svobody), jollainen on poroporvarillisten normien orjuuttamille lännen edistyneille kansoille tuntematonta ja käsittämätöntä. Ainoastaan Venäjällä ei ole porvarillisten tapojen painostavaa valtaa eikä poroporvarillisen perheen despotiaa.

Venäläisen eräänlainen arkkityyppi on strannik, joka joskus virheellisesti käännetään pyhiinvaeltajaksi. Itse asiassa kyseessä on kyllä uskonnollinen hahmo ja maankiertäjä, mutta hänellä ei ole mitään päämäärää paitsi se, että hän pysyttelee virkavallan ulottumattomissa, valtiosta vapaana. Vailla kotia ja omaisuutta hän on ihmisistä vapain.

Berdjajev näkee kaikkialla venäläisessä kirjallisuudessa strannik-hahmoja, niin Lermontovilla kuin Tolstoilla ja Dostojevskilla. Tuollainen henkilö etsii kaiken näkyväisen elämän ylittävää henkistä päihtymystä, kuten vaikkapa kuohitsijoiden lahkon perustaja Kondrati Selivanov taikka hlystejä eli ruoskijoita edustava Grigori Rasputin. Venäläinen sielu ei ole paikallinen sielu ei poroporvarin nurkkakuntainen sielu ne meštšanskaja duša, ne mestnaja duša. Venäjä on äärimmäisyyksien maa, kuten jo Herzen aikoinaan esitti: sille ei kelpaa mikään kultainen keskitie. Sankaruus on siis sangen ilmeisesti tällaiselle maalle luontevaa ja tyypillistä.

Mutta teesillä on myös antiteesinsä: Venäjä on vertaansa vailla olevan serviilisyyden ja nöyryyden maa, jolta puuttuu tietoisuus ihmisoikeuksista, joka ei kunnioita inhimillistä arvokkuutta, se on tylsän konservatiivisuuden ja inertian maa, laiska ja itseensä tyytyväinen. Mutta berdjajevin mielestä tämä tilanne ei ole luotu ikuiseksi, vaan heijastaa vain maan tiettyä kehitysastetta ja vaihetta. Venäjä on tullut tähän nykyiseen aikakauteen toista tietä kuin länsimaat ja sen johdosta sille on jäänyt olemukseensa tietty rakenteellinen trauma, ette sanoisi vika.

Berdjajev johtaa asian lempiajatuksestaan: venäläisyyden naisellisesta luonteesta. Ikinaisellinen prinsiippi das ewig-weibliche, kuten Goethe sitä nimitti eli venäjäksi vetšno-babskoje on venäläisyydessä hallitsevana ja maata vaivaa siis miehen, miehuuden puute. Venäjällä ei ole ollut ritarilaitosta ja muita itsenäisyyttä kasvattavia instituutioita, vaan se on jäänyt lämpimän kollektiivin syleilyyn.

Venäjällä, kuten jo slavofiilit selittivät, valtiovalta on aina ollut jotakin ulkoista ja ulkoa tullutta kuten aikoinaan varjagit. Se ei ole ollut kansan luomaa vaan on tullut ikään kuin ulkoapäin, kuten sulhasmies saapuu morsiamen tykö. Senpä vuoksi valtiovalta on vaikuttanut ulkomaiselta, joltakin saksalaiselta herruudelta. Venäjän paradokseihin kuuluu, että se on maailman epächauvinistisin maa, väittää Berdjajev. Venäjän intelligentsija on aina inhonnut nationalismia kuin saastaa.

Siitä huolimatta maailman valtionvastaisin kansa on rakentanut valtaisen valtiomahdin ja maailman anarkistisin kansa tottelee kuuliaisesti virkavaltaa eikä tuo hengeltään vapaa kansa näytä haluavan elää vapaasti.

Venäjän tahtoo miehelään, vartoo kosijaa, jonka on määrä saapua korkeuksista, mutta sen sijasta saapukin saksalainen virkamies…   Venäjän olisi kuitenkin sisältään, omasta itsestään löydettävä tuo kaivattu maskuliininen, yksilöllinen rakentava alkuperuste, saatava kansallinen alkuvoimaisuutensa hallintaan ja aikaansaatava immanenttinen maskuliinisen, valaisevan tietoisuuden herääminen. Absurdia kyllä, kirjoittaja odotti, että tällaiseksi herättäjäksi tulisi käynnissä oleva ensimmäinen maailmansota.,mutta siltähän niin monet muutkin odottivat paljon hyvää, eiväthän niin suuret uhrit muuten olleet mahdollisia…

Berdjajevin mielestä venäläinen messianismi oli nationalismin jyrkkä vastakohta, sehän oli universaalia tietoisuutta, kansainvälistä ja ylikansallista. Venäläinen kirkon kansallistaminen oli ongelma. Sehän oli juutalaisuutta kristinuskon sisällä, mutta ehkä Venäjä kykenisi vapautumaan vallitsevasta kansallisesta rajoittuneisuudestaan ja esittämään maailmalle uuden sanoman? Ehkä tulevaisuus kuului slaavilaiselle rodulle, jonka johdossa oli Venäjä?

Venäläisyydessä feminiinisyys ja maskuliinisuus olivat siis toisistaan erillisinä. Tästä seurasi venäläisyyden kyvyttömyys kaikessa, mikä oli suhteellista ja keskinkertaista. Venäläinen, joka tähysi taivaan valtakuntaa, piti kaikkea epätäydellistä ja keskinkertaista luonnostaan paholaisen valtakuntaan kuuluvana. Venäjä oli ikään kuin aina ollut ja halunnut olla sekä jotakin enkelimäistä että hirviömäistä eikä kyennyt riittävästi tuomaan itsessään inhimillistä, sitä mikä on tavallista ja mahdollista, joskaan ei niin hohdokasta ja täydellistä, kuten voisi sanoa.

Tuntuu siltä, ettei Berdjajev lopultakaan päässyt eteenpäin pohtiessaan sitä, miten Venäjä voisi voittaa ikuisen ongelmansa. Maskuliinisen hengen löytäminen ei voinut olla länsimaisen keskivertokulttuurin istuttamista Venäjälle.  Ehkä olisi aloitettava tunnustamalla, ettei Venäjä ole itää eikä länttä, vaan itä-länttä? Joka tapauksessa, Berdjajev fiilisteli: Venäjän sielu ei ole porvarillinen sielu –se ei kumarra kultaista vasikkaa ja yksin tämän vuoksi voi sitä rakastaa loputtomasti…