Pukahtamattomien historia

Jäyhän jököttäjän paikka historiassa

Hesari kertoi, ettei keskiaikaisissa saagoissa tunteista mitään pukahdettu, ennen kuin kuvaan astuivat elävät kuolleet. Silloin, paradoksaalisesti, pompattiin suoraan nykyaikaisuuteen ja siis sille henkisen kehityksen asteelle, joka nyt on saavutettu esimerkiksi Kallion genderblenderien ja punavuorelaisten hipsterien keskuudessa, siis tunteiden avoimeen ilmaisuun ja esittämiseen.

Itse asiassa sepitin tuon jälkimmäisen virkkeen omasta päästäni, sitä ei siis kirjoittanut enempää lehden toimittaja saati nyt se ilmeisen vakava tunnehistorian tutkija, josta juttu kertoo. Luulen kuitenkin arvanneeni oikein sen kehyksen, johon suuri osa lukijoita jutun sijoittaa. Sen mukaan tunteiden avoin osoittaminen on hyvin pitkälle ehtineen psyykkisen kehityksen ilmaus ja aatelismerkki.

Herkät, urbaanit kaunosielut, joiden tärkeimpänä askareena on tunteidensa purkaminen, ovat tässä kehyksessä kehityksen toinen ääripää ja pukahtamattomat, tuppisuiset juntit se toinen. Se on se primitiivinen taso, joka tuottaa maailmalle paljon onnettomuutta eri tavoin, muun muassa vihapuheena ja vihatekoina. Kyvyttömyys käsitellä tunteitaan tekee ihmisestä tavallaan tylsämielisen jäyhän jököttäjän, joka yksinkertaisuudessaan muistuttaa lasta ja on kaikkien tämän maailman humpuukimestarien manipuloitavissa.

Primitiivisistä kansoista tai kulttuureista meillä ei enää puhuta, koska mikä tahansa kulttuuri on jo lähtökohtaisesti korkeampitasoinen ja erityisesti moraalisesti arvokkaampi kuin se valkoisen lihansyöjähirviön luoma sivilisaatio, jonka jälkiä aikamme etummaiset edustajat nyt joutuvat korjailemaan. Alkeellisuutta sen sijaan on mahdollista löytää oman kulttuurimme tietyistä vaiheista, vaikka esimerkiksi keskiaika sinänsä kyllä kestää tarkastelun myöhempien aikojen kanssa ja ylittää ne lähes joka suhteessa.

Yksi poikkeus toki on ja se on se pukahtamattomien segmentti, joka hautoo vihaansa ja kehittää painetta kattilaansa niitä tuhotöitä varten, jotka aina ajoittain tapahtuvat. Sen nimeltä mainitseminen on tarpeetonta. Kysyneeksi tulee, miksi ei saanut olla niin, että ihmiskunta olisi jo aikanaan karistanut harteiltaan tuon turhan, pukahtamattomien herruuden ja perustanut aidosti välittävän ja lämpimän yhteisöllisyyden, jossa tunteista puhuminen olisi ollut arkipäivää? Olihan siihen lopultakin valmiuksia, kuten tarinat elävistä kuolleista osoittavat.

No, kaiken ylläolevan voi kaikin mokomin panna ilkeän mielikuvitukseni tiliin, vaikka vannonkin, että tosiasiallisena tarkoituksenani on yrittää eläytyä siihen ajatustapaan, jonka uskon olevan aikamme etummaisille edustajille tyypillistä. Pidän itseäni hyvin empaattisena ja lähes kaikkia vilpittömiä ihmisiä sympaattisina. Väärästä motiivista ei siis kannata valittaa.

Mutta tässä haluan joka tapauksessa tuoda esille sen, että keskiaikaiset eepokset noin yleensä ottaen olivat aivan tavattoman sentimentaalisia. Sankarimiehet itkeä vollottivat päivät pääksytysten. Tunteita ei pidätelty, vaan ne päästettiin valloilleen kuin lastentarhassa. Ritarirunojen sankarit muistuttavatkin elävästi uhmaikäisiä lapsia syöksyessään kaikkiin mahdollisiin älyttömyyksiin ilman järjen häivääkään ja tätä vieläpä pidetään erityisen ansiokkaana.

Sentimentaalisuuden määrä on keskimääräisessä ritarirunoelmassa nykylukijan silmin tympäisevän suuri ja usein koko tarinaa hallitseva. Tristan ja Isolde, kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit, Ruusun romaani ja minnelaulut ovat yhtä tunteen paloa ja sen ylenpalttisuuden ylistystä. Naapurissa asiat eivät ole sen paremmin. Gruusian kansalliseepos Pantterintaljainen on yhtä vetistelyä. Kohtaukset, joissa sankari itkee, lienee laskettava pikemmin sadoissa kuin kymmenissä.

Antiikin sankarit ovat tietenkin tunnettuja vetistelijöitä, mutta samalla myös riitapukareita ja lättähattusieluja, joille tappeleminen tarjosi keinon päteä. Myös keskiajan ritarityyppien kerrotaan usein asettuneen tienristeykseen haastaakseen jokaisen ohikulkijan tappeluun. Tämä psykologiahan oli kuin kopioitu suoraan Yhdysvaltain kiinnostavimpien kaupunkimiljöiden legendaarisilta keskushahmoilta. Minnelaulun sijasta kuulemme vain nyt gangsta rappia.

Ehkäpä siis itse asiassa kohtaammekin tuolla menneisyydessä sen kadotetun kulta-ajan, jolloin miehetkin vielä itkivät? Miksi he oikeastaan unohtivat välillä tuon taidon ja miksi se on nyt heille uudelleen opetettava Vesa-Matti Loirin ja koko empaattisen naistoimittajakaartimme opastuksella? Onko kyseessä ollut jonkinlainen degeneraatio ja onko asia vielä korjattavissa. Jos Newarkin ja Bronxin sankarit nyt alkavatkin muistuttaa antiikin ja keskiajan esikuviaan, niin onhan se toki hyvä, mutta miksi välillä kehitys meni toiseen suuntaan?

Tulkitsen ilman sen kummempia argumentteja, että kyky tunteiden hallintaan oli kulttuurissa historiallisen kehityksen ja jopa edistyksen tulos, kuten se on yksilönkehityksessäkin. Itse asiassa entisen instituuttimme aatteellisen esikuvan, Pentti Renvallin teoriat ja tutkimukset tukevat voimakkaasti tätä näkemystä.[1]

Kun aikakausi nyt on alkanut korottaa esikuvalliseksi asiain tilaksi sentimentalismin, tarkoittaa tämä itse asiassa taantumista varhaisemmalle kehitysasteelle. Se sopii luontevasti siihen ikuiseen nuoruuteen, jota vietetään lattekuppien äärellä ja luottopsykiatrin sohvalla ja siitä johtaa tie edelleen eteenpäin, lapsuuteen. Idoleina väikkyvät jo gangsta-rapin sankarit, joissa pidäkkeettömyys liittyy suunnilleen 85 pisteen ÄO:hon, jota pidetään siinä miljöössä ihanteellisena.

Vanha brittihyve endurance ja sen tunnus stiff upper lip kuuuvat jo naurettavuuksien joukkoon vanhassa kotimaassaan. Mutta eipä meillä olla sen huonompia. On kiinnostavaa, mihin ehdimmekään kehittyä seuraavien sadan vuoden aikana.

Pukahtamattomuus oli aikansa kulttuurinen tuote, eikä suinkaan mikään primitiivinen tila, josta on päästy vaivoin kohoamaan ylemmäs New Yorkilaisen psykologian ja feministien kansainvälisen solidaarisuuden avulla. Pukahtamattomuus viittaa tietenkin yhteen mahdolliseen ja sinänsä ilmeisen kielteiseen ilmentymään siitä myönteisestä kehityksestä, minkä vain kulttuuri on mahdollistanut.

Olkaamme nyt joka tapauksessa iloisia siitä, etteivät kaikki kehityksen hedelmät ole kielteisiä. Meillä Suomessa esimerkiksi olisi hyvin omituista joutua tienristeyksessä tappelunhaluisen sankarin pysäyttämäksi ja suorastaan mahdotonta on kuvitella, että tällaista sankaria vielä ihailtaisiin. Ennen asia oli toisin. Meillä ei myöskään ole tapana tapella kokouksissa, toisin kuin lähes kaikissa muissa Euroopan maissa. Jopa parlamentissa tunteiden kuumenemisesta on selvitty lievillä vihapuheilla, joita niitäkin on kauhisteltu. Ehkäpä nuoren sivistyskansan selkärankaan on iskostunut sisäinen herruus, josta ei vieläkään ole päästy irti?

Nykyinen lihansyöjäurosten ympärille rakentunut kulttuuri on joka tapauksessa tietenkin kaukana ihanteellisesta. Usein siihen myös liittyy primitiivisiä piirteitä, jotka ilmenevät esimerkiksi joukkuepeleissä ja niiden ympärille rakentuvassa touhussa ja toiminnassa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että se, mikä näyttää alkeelliselta umpimielisyydeltä on nimenomaan kehityksen aikaansaannos. Sentimentalismi on sen sijaan vaarallisen lähellä primitiivisyyttä ja sen kritiikitön viljely saattaa olla suora tie katastrofiin.

---

[1] P.Renvall: Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa.