maanantai 8. lokakuuta 2018

Neron osa


Neron osa

Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala 2018, 272 s.

Aleksis Kiveä on tutkittu valtavasti, joten aina voi ihmetellä, mitä siitäkin aiheesta vielä irtoaa.
Tilanne on kuitenkin sama kuin kaikessa historiassa: historiaa lukee jokainen sukupolvi omilla silmillään ja kirjoittaa sitä omiin tarpeisiinsa. Erilaisten historioiden määrä on loputon ja sama koskee myös elämäkertoja, jotka nekin ovat historiaa tai ainakin niiden pitäisi olla.
Tämän elämäkerran historiallisuus, etten sanoisi historismi on silmiinpistävää siinä mielessä, että siinä kiinnitetään paljon huomiota paitsi päähenkilön elämään ja siihen suoranaisesti liittyviin asioihin, myös aikakauden yleisiin taustailmiöihin, jotka Aleksis Kiven lyhyenä elinaikana olivat varsin dramaattisia.
Kiven elämässä tutkijoita ovat kiinnostaneet erilaiset asiat. Veijo Meren muistan olleen erityisen utelias Kiven ja hänen tärkeimmän mesenaattinsa, Charlotta Lönnqvistin suhteen laatuun nähden ja esimerkiksi Jaakko Puokan mielestä oli tärkeää tietää, mistä kirjailija oikeastaan polveutui.
Ne, jotka ovat käyneet Kiven kuolinmökissä, yleensä muistanevat kertomukset kirjailijan kovasta kohtalosta mielipuolena, jota kohdeltiin kuin elukkaa.
Kohteliko Suomi ensimmäistä suurta kirjallista neroaan ala-arvoisesti? Se lienee yleinen käsitys ja sille on antanut runollisen muodon Eino Leino:
Syntyi lapsi syksyllä –
tuulet niin vinhasti vinkui –
tuult’ oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun…

Ankaraa todellakin oli Kiven elämä, mutta aikakauteensa suhteutettuna toimeentulo kuitenkin oli enimmäkseen kohtuullista.
On näet otettava huomioon, ettei Kivi koskaan tehnyt varsinaista ansiotyötä. Metsästelyllä hän sentään hankki aika lailla särvintä pöytään, mutta eihän se mikään ammatti ollut. Kirjoittelukin tuotti jotakin eikä edes niin vähän, mutta se meni helposti myös kurkusta alas.
 Luova kirjoittaminen ei siihen aikaan lyönyt leiville ja tuskin juuri nytkään, mutta erona nykyiseen oli, ettei mitään apurahasysteemiä ollut. Niitä stipendejä, joita oli olemassa, jaettiin Kivelle runsain mitoin ja lisäksi hänelle annettiin lainaa avokätisesti monesta lähteestä.
Köyhästihän mestari eli, mutta hän sentään jäi henkiin myös suurten nälkävuosien aikana, jolloin kymmenesosa kansastamme kuoli.
Se ajatus, että Kiveä olisi kirjailijana syrjitty, on siis huomattavaa liioittelua. Mutta ei se ura ruusuilla tanssimista ollut, ellei nyt ajatella juuri sitä, että ruusut ovat täynnä piikkejä.
Se suurin ja kirotuin kysymys Kiven elämässä oli Seitsemän veljeksen teilaus. Miksi August Ahlqvist niin intohimoisesti hyökkäsi tätä suomalaisen kirjallisuuden hentoon ensikasvustoon kuuluvaa kirjaa vastaan ja tuhosi kaiketi sillä herkän neron terveydenkin?
Keskisarja on selvittänyt taustoja ja huomannut, että samaan aikaan Ahlqvistin oma elämä oli onnettomuuksia ja epäonnistumisia kukkuroillaan. Miehellä oli syytä olla kiukkuinen, ellei sitten vaipunut masennukseen.
Matti Klinge on päiväkirjoissaan tuonut esille sen ajatuksen, että juuri tuohon aikaan nousi esille ajatus siitä, että kulttuuriin panostamisen olisi oltava järkiperäistä ja keskityttävä sellaisiin rotuihin, jotka todella pystyvät sivistymään.
Mikäli suomalaiset todella olivat sellaisia, kuin Kivi kuvasi, ei heihin kannattanut panostaa…
Toisaalta on kyllä huomioitava sekin, että tuolloin käsillä oli suomalaisen kansansivistyksen suuren nousun aika. Kansakouluja -jotka jo alusta pitäen olivat molemmille tai siis kaikille sukupuolille tarkoitettuja yhteiskouluja- alettiin perustaa.
Asia oli otettu suureksi valmistelun aiheeksi jo 1850-luvulla, pian Nikolai I:n kuoltua ja rakastetun Aleksanteri II:n ajan vapaiden tuulien alkaessa puhaltaa.
Tämä kansansivistystyö, joka todella oli koko kansamme kohtalon kannalta äärimmäisen tärkeää, ei muuten kohdannut paljoakaan myötämieltä kansan syvissä riveissä. Asia vaati kunnallisveron olennaista nostamista, eikä siitä seurannut oikeastaan mitään välitöntä hyötyä.
Mikäli suomalaiset todella olivat -säätyläisnäkökulmasta katsoen- sellaisia tolvanoita kuin Kivi heidät kuvasi, olisi koko valistustyö ja siis suuri snellmanilainen projekti hukkaan heitettyä vaivaa.
Ahlqvistin kanssa samaa mieltä oli Kangasalan karhu, Agathon Meurman, joten Ahlqvistin mielipide ei ollut ainutlaatuinen. Kumpikaan ei muuten tainnut edes lukea Veljesten onnellista loppua, jossa sivistys voittaa villit impivaaralaiset ja heistä tulee modernisoituvan maailman kelpo kansalaisia.
Mutta miksei kukaan noussut julkisesti puolustamaan Kiveä? Toki monikin ymmärsi, että kirja oli poikkeuksellisen neron kirjoittama.
Ahlqvistin auktoriteetti ei kaiketi voinut olla syynä, sillä ei hänellä sitä paljonkaan ollut. Meurmanin teilauksesta taas tiesi vain pieni piiri.
Väinö Linnan Tuntematon sai sitten myös aluksi yhtä nuivan vastaanoton, mutta keräsi miltei heti ympärilleen valtavan kannattajajoukon.
Myös Veljeksistä tuli tietenkin ennen pitkää kulttikirja, mutta aluksi teilaus jäi ainoana logosfääriin kaikumaan.  Kuinka näin saattoi käydä?
Helpoin vastaus on sopulilaumaselitys. Henkistä itsenäisyyttä on harvalla ja monikaan ei liene halunnut tulla luokitelluksi Suomen kansan rienaajan kannattajaksi. Kun tämän kansan jalot piirteet oli Runeberg vastikään ikuistanut, oli mahdotonta sallia sitä näin häväistävän.
Kyseessä oli siis sama ilmiö kuin nykyisessäkin kritiikissä, etenkin naispuolisten henkilöiden kuvauksia käsittelevissä: on poliittisesti epäkorrektia ja siis sietämätöntä, mikäli tämä pyhä olento kuvataan vanhentuneiden (joskin elävässä elämässä ylivoimaisesti yleisimpien) roolimallien noudattajaksi.
Käytännön elämässähän meitä riittää joka junaan, mutta kulttuurielämä liikkuu omissa sfääreissään eikä hyväksy tiettyjen, kaikkien yleisimpienkään ilmiöiden kuvaamista
Näinhän se mahtanee olla.
Keskisarjan kirja on nautittavaa lukemista, eikä ainakaan minua häiritse se, että kirjoittaja on innostunut hyvin useasti itsekin käyttämään kohdehenkilönsä puheenpartta, päinvastoin.
Sen sijaan rohkenen muistuttaa siitä, että sellaiset sanat kuin sorsia ja halveerata pitäisi jo unohtaa. Ne tulivat takavuosina käyttöön jonkinlaisina puujalkavitseinä, mutta jatkavat nyt kummallista varjoelämäänsä normaalissa kirjakielessä. Haj daj!

20 kommenttia:

  1. Vaikka Porvoon poika Keskisarjan väritys toisi uusia vivahteita kansalliseen narratiiviin joka tunnetaan Mannerheimin taikapiirinä, älkäämme unohtako Perttu Ahosen parin postauksen takaista lyömätöntä kuvausta hakarististä historiallisenn olemassaolomme yhtenä kulmakivenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "hakarististä historiallisenn olemassaolomme yhtenä kulmakivenä."

      Jos hakaristiä, tässä tapauksessa kommunisminvastaisuutta, ei olisi ollut historiallisen olemassaolomme yhtenä kulmakivenä, niin Suomessakin olisi vallinnut:

      -- yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti
      -- luokkien hävittäminen
      -- uskonnon lopettaminen hävittämiseen asti
      -- kansojen kansallisuuserojen hävittäminen
      -- vastavallankumouksellisten elementtien ja porvarillisten nationalistien tuhoaminen.

      Kaikki tämä oli määritelty ryssien ja Marxin yhteisesti luomassa Kommunistisen puolueen manifestissä. (Eläköön proletaarinen maaillmanvallankumous!!!)

      Anonyymi (8. lokakuuta 2018 klo 11.19) kuuluu varmaankin niihin sakkeihin, jotka ennen Talvisotaa olivat laatineet listoja kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka KGB:n oli määrä kuljettaa härkävaunuissa Siperiaan.

      Poista
    2. On se vaan ollut pitkäikäinen sakin jäsen kun on tähän päivään elänyt.

      Poista
    3. "pitkäikäinen"

      Intelligentti kyllä ymmärtää että kysymyksessä ovat sukupolvet.

      Poista
    4. "hakarististä"

      Hitlerin hakaristi ja Suomen hakaristi. Hitler poltti rovioilla miljoonia juutalaisia. Suomi luovutti Hitlerille vaatimuksesta juutalaisia, muutaman henkilön, joista ei yksikään ollut Suomen kansalainen, he olivat neuvostosotilaiden vangeista. Tämä luovutus takasi Suomelle vilja ja aseapua Saksasta torjuntavoittoa varten kesällä 1944. Eläkööt juutalaiset!

      Poista
    5. "ryssien"

      Sanottankoon että venäläiset ovat ihmisiä, jotka kehittävät venäläistä kulttuuria, mutta ryssät ovat niitä jotka tuhoavat muiden kansojen kulttuuria ja vastaavasti kansoja.

      Poista
    6. Johtuneeko anonyymi herätysliike tosiaan hakarististä vai sen esiintymisestä samassa lauseessa Mannerheimin taikapiirin kanssa?

      Poista
    7. "Johtuneeko anonyymi herätysliike tosiaan hakarististä vai sen esiintymisestä samassa lauseessa Mannerheimin taikapiirin kanssa?"

      Päätä itse. Tunnettu neuvostoliittolainen/venäläinen historioitsija Baryshnikov-vanhempi paljasti kerran (ilman viittausta lähteisiin), että marsalkka Mannerheim oli erittäin paljon kinnostunut bolshevikkien ideologiasta. Mannerheimin aikana bolshevikit eivät olleet mitään proletaareja vaan venäläisiä aatelisia (Leninkin oli). Venäjän keisarit pelkäsivät aatelisia jo Dekabristien kapinasta lähtien. [Pieni ekskurssi välttämätön: venäläisen perinnönjakosysteemin mukaan aatelisten maat jaettiin tasan kaikkien perillisten kesken. Sukupolvesta toiseen tämä johti siihen, että Ruhtinaalla saattoi olla omistuksessa vain yksi orja palvelijana eikä yhtään tilkkua maata. Tästä massasta kehittyikin ns. aatelisproletariaatti joka loi sosialistisen ohjelman ja päämääräkseen asetti keisarin suvun tuhoamisen.]

      On turha väittää etteikö Mannerheim Venäjän-vuosinaan ollut tekemisissä kaikenlaisten venäläisten kanssa.

      Otapas tehtäväksesi tehdä väitöskirja Mannerheimin Venäjän/venäläisten/bolshevismin/kommunismin tuntemuksesta.

      Poista
    8. "Johtuneeko anonyymi herätysliike tosiaan hakarististä vai sen esiintymisestä samassa lauseessa Mannerheimin taikapiirin kanssa?"

      Moskova ja suomenvenäläiset yrittävät kaikilla tavoin halventaa, halveerata Mannerheimia ja lietsoa vihaa häntä kohtaan aina piirrettyjä myöten. Jäipä Suomi saamatta Neuvosto-Äidin helmaan niin vuonna 1918 kuin Talvisodan ja Jatkosodankin jälkeen.

      Taistolaiset, puolitaistolaiset ja piilotaistolaiset ovat samaa mieltä tietenkin kuin Moskova ja suomenvenäläiset.

      Poista
    9. Juu,näin on. Sieg Heil! vaan teitillekin.

      Poista
    10. "Sieg Heil!"

      När katten är sluta, dansar rottär på bordet.

      Poista
  2. Sopulilaumaselitys on varmaan osuvin. Se pätee ihmisiin kaikkina aikoina.
    Ahlqvist on saanut aivan tarpeettoman kovan tuomion, kun otetaan huomioon edes tässä blogissa kerrotut asiat. Hänhän teki merkittävää työtä sekä suomen että viron hyväksi ja ansaitsisi jotakin mainetta siitäkin.

    Samoin Tuntematonta moittinutta Toini Havua on syyttä parjattu. Hän esitti perustellun ja osuvan arvion, joka vain oli erilainen ja perustui eri kriteereille kuin suuren yleisön näkemys. Tuntemattoman tyyppiselle kirjalle oli selvästi valtava henkinen tilaus ja Linna osui markkinataloudellisesti kohdalleen.

    VastaaPoista
  3. "Halveerata" - "takavuosien puujalkavitsinä"?

    Varhaislapsuudestani anno dazumal tuttu sana aikaihmisten puheissa. Vanhan agraari-Suomen sanastoa peilaava Nykysuomen sanakirjakin sen tuntee, jos kohta varustettuna kummallisen tuntuisella merkinnällä "alat.": 'pitää vähäarvoisena - - halveksia' jne. Niin että tuo "takavuosina" taitaa olla aika venyvä yksikkö - se tunnettu "poronkusemankin" tuntuu huomattavasti täsmällisemmältä.

    VastaaPoista
  4. Nåja. Halvera på svenska on selvästi sen esikuvana.

    VastaaPoista
  5. Oiva Ketonen kuvaa kirjassaan Kohtalon vaihtoehdot varsin tylysti SKS:n johdon toimintaa ja erityisesti J. L. Runebergin suhtautumista - kateutta - Kiveä kohtaan. Juha Siltala samoin Suomalaisessa ahdistuksessaan. Kivi ei kenties osannut elää epätaiteilijamaisesti, mutta vastustajilla oli yliote sivistyneistöön, toisin sanoen tärkeimpään osaan noina vuosina.

    VastaaPoista
  6. Anon: "venäläisen perinnönjakosysteemin mukaan aatelisten maat jaettiin tasan kaikkien perillisten kesken. Sukupolvesta toiseen tämä johti siihen, että Ruhtinaalla saattoi olla omistuksessa vain yksi orja palvelijana eikä yhtään tilkkua maata. Tästä massasta kehittyikin ns. aatelisproletariaatti joka loi sosialistisen ohjelman ja päämääräkseen asetti keisarin suvun tuhoamisen."

    Anonyymi on jo aiemmissa kommenteissa esittänyt tämän teorian boshevikkien ja aatelisten yhteydestä. Olisi mielenkiintoista kuulla tästä Vihavaisen kommentti, koska olen itse ymmärtänyt, että boshevikit koostuivat pikemminkin pikkuvirkamiestaustaisista ja "inteligensiasta" eivätkä keisarivallan vastustajat olleet merkittävästi aatelisia, joille riitti paikkoja laajasta virkakoneistosta ja armeijan upseeristosta - toisin kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa, jossa merkittävä aaatelisfraktio - osana Orleans-suku - vastusti kuninkaan itsevaltiutta.

    VastaaPoista
  7. Bolshevikit puhuivat aatelisvallankumouksen vaiheesta, joka sattui dekabristikapinan aikoihin (1825). Sen jälkeen tulivat eri taustoista tulevat eli raznotshinetsit, jotka muodostivat 1860-luvun ja sen jälkeisen vallankumouksellisen intelligentsijan.
    Bolshevkit olivat enimmäkseen satunnaista, heikompaa ainesta, joka innostui siitä, että Lenin antoi sille luvan käyttäytyä häpeällisesti ja ennen muuta siitä, ettei tarvinnut enää sotia eikä totella ketään.
    Bolshevikkien aateluus on humpuukia, huolimatta siitä, että erilaisia, mm. henkilökohtaiseen aateliin kuuluvia aatelismiehiä oli Venäjällä pilvin pimein. Muutama aatelismies bolshevikeissa oli, mutta harvinaista se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Muutama aatelismies bolshevikeissa oli, mutta harvinaista se oli."

      Tätä vähän epäilinkin.

      Poista
    2. ”Humpuukia”

      Leninin konseptio venäläisestä vallankumouksesta: “Alussa olivat aateliset ja tilanomistajat, dekabristit ja Herzen...”, Herzenin vallankumouksellista agitaatiota “jatkoivat raznotshintsy-vallankumoukselliset laajentamalla, vahvistamalla ja kehittämällä sitä”, ja kolmantena sukupolvena/luokkana oli “ainut loppuun asti vallankumouksellinen luokka, proletariaatti, joka nostatti miljoonat talonpojat avoimeen vallankumoukselliseen taisteluun”. [Lenin V.I. (1912) “Pamjati Gerzena” (Herzenin muistolle).] Raznotshintsy olivat kaiketi pääosin niitä puille paljaille jääneitä aristokraatteja, venäläisen perinnönjakosysteemin myötä. Miljoonat talonpojat joutuivat avoimeen vallankumoukselliseen taisteluun, koska maailmansodan myötä heillä kiväärit oli jo valmiina käsissä.

      Lenin määritteli konseption venäläisestä vallankumouksesta siis vuonna 1912. Pikkiriikkisen bolshevikkipuolueen jäseneksi hyväksyttiin ainoastaan ne, jotka hyväksyivät puolueen erittäin tiukat säännöt ja ohjelman varauksettomasti ja olivat sopivia vallankumoukselliseen toimintaan. Puolueen ovet avattiin ammolleen vasta elokuussa 1917, ennen Lokakuun ”vallankumousta”, kaikki halukkaat pääsivät. Keväällä 1917 bolshevikkien arkisto tuhoutui tulipalossa, josta bolshevikit syyttivät kadettipuoluetta. Mikä intressi on polttaa toisen puolueen arkisto?!

      Mutta palossa tulen kitaan menivät sekä puolueen jäsenluettelot että tiedot puolueen rahoituksesta. Tehtailija ja suurpohatta Savva Morozov oli bolshevikkien yksi rahoittajista. Tulen kitaan menivät myös tositteet Stalinin koplan ryöväämistä rahoista, pankkien rahakuljetuksista, jne. Tietenkin bolshevikit itse polttivat arkistonsa.

      Nyt on helppo väittää humpuukiksi mitä tahansa, koska lähteitä ei ole olemassa. Joka tapauksessa Puna-Armeijan alkutaipaleella sen upseeristo koostui ainoastaan keisariarmeijan aatelisupseereista. Se on yleistä tietoa. Bolshevikeillä oli myös upseerivakoojia Valkoisessa armeijassa, ja tiesivät näin paljon voittaakseen Kansalaissodan. Stalin puhdisti neuvostoarmeijan näistä luokkavieraista elementeistä vuosina 1937-1938. Bolshevikkipuolueen vanhat jäsenetkin tuhottiin luokkavieraina elementteinä: Buharin, Trotski ja tuhannet muut.

      Poista
    3. Ratkaisevaa on, että boshevikkipuolueen johtavat jäsenet eivät olleet mitään aatelisia, kuten Vihavainen on todennut. Stalinin puhdistuksessa luokkavieraisiksi tai sabötööreiksi pääsi kun olemassaolo oli Stalinin kannalta epätarkoituksenmukaista, kuten mainitsemasi Buharin sekä Kamenev, Zinojev, jotka olivat olleet tämän aikaisempia liittolaisia Trotskia vastaan. Vaikka puolueen arkisto paloi, tiedetään muista lähteistä, etteivät nämä mitään aatelismiehiä olleet. Stalin oli siitä "taitava", että huolehti säännönmukaisesti siitä, että vanhat liittolaiset tai kätyrit likvidoitiin. Ennen tämän kuolemaa uskolliset sotaratsut Molotov, Voroshilov ja eikä Beria olivat jo menoteillään ennen kun Stalinin kuolema ehti edelle.

      Poista

Kirjoita nimellä.