Nationalismi ei häviä
Foreign Affairs-aikakauslehdessä on
viime vuosina puhuttu paljon populismista ja nationalismista. Viimemainittu on
taas uusimman eli maalis-huhtikuun numeron teema.
Tulee joskus miettineeksi,
miksi tätä lehteä on niin paljon kiinnostavampaa lukea kuin suomalaisia. Muuan
itsestäänselvyys tietenkin on, että tässä kirjoittavat alansa huiput koko
maailmasta ja meikäläisissä aviiseissa taas ne, jotka on satuttu ottamaan jonkin
lehden palkkalistoille.
Heidän koulutuksensa
taas on aikanaan keskittynyt kirjoittamiseen, siihen, miten sanotaan. Se, onko jotakin sanottavaa, on taas toinen juttu.
Mutta ei mopolla
mahottomia. FA on toki maailmanluokan lehti, joka on erikoistunut
ulkopolitiikkaan. Sen ja vaikkapa hesarin rinnastaminen olisi epäreilua.
Mutta joka
tapauksessa ero on olennainen. Suomalaisissa lehdissä pistää silmään tietty
anti-intellektuaalinen vaihtoehdottomuus, joka on ominaista totalitaariselle
ajattelulle. Kirjoittajat, jotka ovat aikoinaan keskittyneet opiskelemaan sitä,
miten kirjoittamisella voisi vaikuttaa, eivät sen sijaan ole oppineet
ajattelemaan, että asioista olisi sallittua ja hyvin peerusteltua olla eri
mieltä.
Niinpä olisi
vaikea kuvitella, että meillä julkaistaisiin juttuja vaikkapa otsikolla ”Miksi
nationalismi toimii ja miksi se ei ole häviämässä”, ”Miksi kansakunta tarvitsee
kansallisen tarinan” tai ”Paremman nationalismin rakentaminen”. Sen sijaan voi
odottaa monomaanisuutta, joka leimaa koko nationalismin yhdeksi kuolemantanssiksi, josta säädyllisen
ihmisen on pysyteltävä mahdollisimman kaukana.
FA:n juttuja
leimaa myös selvästi huolestuminen kansallisista konflikteista, joita
maailmalla on riittänyt, vaikka ne itse asiassa taitavatkin olla suuresti
vähentyneet ja yhä vähenemässä, vaikka helposti tulee muuta ajatelleeksi.
Jos näiden tässä
numerossa esitettyjen, keskenään varsin erilaisten näkemysten pohjalta voisi
jotakin yleistystä kehitellä, se voisi olla, että nationalismi on sen verran
luonnollinen inhimillinen ominaisuus, ettei sen kitkemistä kannata pitää
realistisena ajatuksena. Luultavasti se ei myöskään olisi hyvä idea.
Tokihan minun perheeni
hyvinvointi on tärkeämpää minulle kuin jonkin muun perheen hyvinvointi. Tämä ei
tarkoita sitä, etteivätkö molemmat olisi tärkeitä, mutta kun se edellinen on
tärkeämpää juuri minulle. Sillä toisella perheellä taas on toinen näkökulma.
Kansakunta on
eräässä mielessä laajennettu minä, jolla historiallisesti on legitiimi oikeus
vaatia monenlaisia asioita minulta, koska sen poliittiset instituutiot
nauttivat luottamustani. Demokratia ja nationalismi ovat kehittyneet käsi
kädessä ja tulee mieleen, että nationalismin loukkaukset ovat käytännössä myös
sitä kantavan kansan, demoksen loukkauksia.
Ylikansallisten
instituutioiden kumartaminen merkitsee usein aasinpotkua juuri demokratialle.
Sellaisia saattavat kannattaa jopa enemmistöt, mutta mikäli silloin jätetään
merkittäviä kotimaisia vähemmistöjä ulkopuolisiksi ja voittaja vie kaiken, on koko
asian demokraattisuus kyseenalaista.
Kansakuntien
täytyy sallia toteuttaa kansallisia intressejään sen sijaan, että ne antaisivat
politiikkansa ylikansallisten ja vastuuttomien byrokratioiden huoleksi. Tällainenhan
nimenomaan ei ole demokraattista.
Markkinafundamentalismi
alkoi levitä maailmaan 1970-luvulta lähtien ja sitä on markkinoitu sillä valheellisella
perusteella, että kaikki siitä muka hyötyisivät. Näinhän ei asia ole ja kun esimerkiksi
valkoihoisia työväenluokkaisia miehiä, jotka ovat olleet suuri häviäjien ryhmä,
on samalla haluttu demonisoida, on reaktio tietenkin ollut väistämätön.
FA:n kirjoittajat
yleensä näkevät nationalismin riskinä ja usein hankalanakin asiana, mutta eivät
kuitenkaan pelkkänä henkisenä takapajuisuutena, joka perustuu tyhmyyteen ja
katteettoman omalla viiteryhmällä ylpeilemisen loukkaamiseen.
Tarvittaisiin
parempaa nationalismia. Muuan FA:n noteeraama seikka, joka meilläkin
kannattaisi huomioida, on kansallisen kertomuksen tarve.
On ihan
kiinnostavaa, miten tämä tai tuo marginaaliryhmä ovat nähneet tulevan
Suur-Suomen ääriviivat tai olivatko jotkut nuorukaiset kiinnostuneita aikansa
muotiaatteista vai eivät, mutta kyllä näillä asioilla on varsin vähän tekemistä
varsinaisen kansakunnan historian kanssa.
Ylimieliset ja
usein vähä-älyiset näkemykset kansakunnasta pelkkänä kuvitelmana tai
päämäärähakuisena keksintönä, ovat huono lähtökohta menneisyyden
ymmärtämiselle. Teossarja nimeltä Kansakunnan
historia ilmestyi meillä viimeksi 1970-luvulla. Olisipa jo aika tehdä uusi
versio samasta teemasta.
Mutta vielä
vähän tämän päivän nationalismista. Kuten kliiniset kokeet osoittavat,
ihmisellä on luonnollinen taipumus jakaantua omiin ja vieraisiin. Sen voidaan
todeta olevan tahdosta riippumaton asia.
Mikäli merkittävää
vähemmistöä pidetään päätöksenteon ulkopuolella tai kansakunta peräti
määritellään pienen vähemmistön kautta, on tilanne kestämätön. Silloin vapautusliikkeenä
toimivalle nationalismille on tilausta. Näin saattoi olla Syyriassa, jossa
johtaja edusti 12 prosenttia väestöstä käsittäviä alaviitteja.
Voidaan todeta,
että mikäli syntyy niin sanottuja yhteneväisiä, päällekkäisiä jakoja, jotka
erottavat ihmisiä samanaikaisesti useamman asian suhteen, syntyy hyvin
todennäköisesti konflikti, jota voidaan nimittää nationalistiseksi, vaikka
kyseessä on juuri nationalismin epäonnistuminen. Sehän juuri edellyttäisi koko
väestön solidaarisuutta.
Ajatelkaamme
vaikkapa mahdollisuutta, että maassa on enemmistö A ja vähemmistöt B ja C.
Näistä B on taloudellisesti hyvin aktiivinen ja menestyy jopa A:ta paremmin.
Huolimatta
siitä, että B edustaa valtaväestöön verraten erilaista etnistä ryhmää, uskontoa
ja kieltä, se on tyytyväinen oloonsa, maksaa mukisematta veronsa ja samaistaa
itsensä muutenkin asuinmaansa kohtaloihin, ulottaen solidaarisuutensa myös
maanpuolustukseen ja tarvittaessa sen vaatimiin veriuhreihin.
Tässä
tapauksessa nationalismi on onnistunut ja tällaista on tapahtunut myös
todellisuudessa. Esimerkkejä ei tarvinne luetella.
Ryhmä C taas asuu
maassa, jonne on syystä tai toisesta joskus muuttanut, mutta ei tunne omakseen
sen historiaa, uskontoa eikä perinteitä. Valtio, eli käytännössä A-kansan
veronmaksajat takaavat sen jäsenille toimeentulon, mutta se jää pakostakin
alhaisemmaksi kuin ryhmillä A ja B.
Kun syntyy
tilanne, jossa jo useat sukupolvet C-kansaa asuvat tuossa maassa omissa
piireissään, oppimatta kansakunnan eli käytännössä A-kansan historiaa, tapoja
tai edes kieltä, saati uskontoa, puhumattakaan niiden kunnioittamisesta, syntyy
vähemmistö, jota useat päällekkäiset tekijät erottavat valtaväestöstä ja
tietenkin myös B:n tapaisista vähemmistöistä.
Syntyy
kokonaisen ryhmän syrjäytyminen, mihin liittyvät heikompi tulotaso, puuttuva
motivaatio ja kyky löytää palkkatyötä ja edetä yhteiskunnassa, puhumatta A-kansallisuuden
kansallisen tarinan, uskonnon tai perinteiden omaksumisesta tai edes sen
säätämien lakien kunnioittamisesta.
Tällaisessa
tilanteessa syntyy ilmeisen väistämättä eräänlainen pahanlaatuisen
nationalismin muoto, jota myös voisi sanoa pseudonationalismiksi. Kansakuntaa
ja siitä erottautuvaa kansan ryhmää yhdistävät tuskin mitkään tekijät.
Erottavia tekijöitä sen sijaan on paljon ja ne vahvistavat toisiaan.
Ranskassa se on
ollut jo kauan todellisuutta ja ilmeisesti se on nyt kypsynyt myös Ruotsissa.
Tämä on tilanne, jossa syrjäytyneen kansanryhmän jäsenet jopa julistavat olevansa
sodassa heitä elättävää A-kansaa vastaan ja valittavat -jopa ilmeisen
vilpittömästi- sorronalaista asemaansa.
Kysymys on kukaties
viime kädessä yksilöiden ominaisuuksista, kuten kaikessa inhimillisessä käyttäytymisessä,
mutta sen tason pohdiskelut eivät vie meitä pitkälle. Sosiaalisten ongelmien
muodostumisessa kyse on aina ryhmistä ja niiden käyttäytymisestä. Mitä isompi
ryhmä, sitä hallitsemattomampi ongelma.
Alisuoriutuvien
ryhmien tyytymättömyyttä voidaan tällaisessa tapauksessa nimittää etniseksi
nationalismiksi, vaikka pidän termiä aika epäonnistuneena. Joka tapauksessa on
ilmeistä, että tällaisten ryhmien kasvun myötä kasvaa myös ryhmäkonfliktien ja
etnisen väkivallan riski.
Miten asiaa
sitten voidaan auttaa? Ei välttämättä mitenkään. Varmin ja halvin tapa on estää
C-tyyppisten vähemmistöjen muodostuminen.
Toinen tie
saattaisi olla integrointi, mikäli sen saisi onnistumaan.
Kokemus osoittaa
ainakin sen, että yksilöitä on aina mahdollista integroida uuteen kansalliseen yhteyteen.
Sen sijaan ryhmien kohdalla, niiden saavutettua tietyn kriittisen pisteen, se
saattaa olla mahdotonta. Ainakin se on erittäin vaikeaa, enkä ole kuullut
yhdestäkään suuresta menestystarinasta.
Kysyä voi, mitä
me tästä kaikesta opimme ja vastaus näyttää olevan, ettei suomalaisen
politiikan valtavirta halua oppia siitä yhtään mitään. Muut arvot ovat sille
tärkeämpiä kuin nationalismi, joka koetaan nyt kirosanaksi kuin Neuvostoliitossa
aikoinaan.
Kannattaisi
kuitenkin muistaa edes se, mitä Neuvostoliitolle tapahtui. Se itse asiassa purkautui
poikkeuksellisen kivuttomasti, mikä luultavasti johtui siitä, ettei siellä
koskaan hyväksytty multikulturalismia, vaan alueellinen nationalismi, mikä on
aivan eri asia.
Mutta ongelmia
kyllä riitti myös tässä tilanteessa, joka oli syntynyt tietyn, omalaatuisen ja
nationalismia varsin pitkälle kunnioittavan ja pelkäävän ideologian pohjalta.
Varsinaisen multikulturalismin
purkaminen taitaisikin sitten olla jotakin historiassa aivan uutta, mikäli se joskus
tapahtuisi.
Ongelma on aika paljon siinä, että kaikki ne opintosuunnat joissa tätä ongelmaa käsitellään vähän korkeammalla tasolla ovat vihervasemmistolaisten hallussa, eikä vain Suomessa vaan koko lännessä. Se mikä meille kokemusasiantuntijoille on selvää, niin eletyn elämän, kuin maailmankirjallisuuden ansiosta ei avaudu yliopistoväelle, koska uusmarksilaiset ovat saastuttaneet oppimateriaalin. Jordan Peterson heitti huulena, ettei koko maassa ole kuin yksi oikeistolainen tämän alan akateeminen asiantuntija ja se istuu tässä tuolissa. Hyvissä huulissa on aina totta toinen puoli.
VastaaPoistaMielenkiintoista pohdintaa. Ylikansallisesta demokratiasta ei kyllä toistaiseksi taida ainakaan mitään järin kelvollista esimerkkiä löytyä, vaan lähinnä kansallisvaltioiden puitteissahan se on toteutunut, minkä toteutunut. Imperiumi kun taitaa jo käsitteellisestikin pitää sisällään jonkinlaisen harvainvallan idean.
VastaaPoistaTuo näkemys kansakunnista "kuviteltuina yhteisöinä" (a'la Benedict Anderson) on toki sikäli primääristi tosi, että yksittäisen ihmisen on mahdotonta laajentaa omaa henkilökohtaista tuttavapiiriään yli n. 300:n,eli tässä ns. Dunbarin luku astuu peliin. Sitä laajemmat ihmisiä yhdistäviksi koetut asiayhteydet siirtyvät siis pakostakin enempi symboliselle tasolle.
Mutta, mutta... Asiassa on kumminkin se juju, että mikäli kansakunta leimataan pelkäksi (ja usein vieläpä jotenkin pahansuovaksi ymmärretyksi) fiktioksi, niin mitäpä johtopäätöksiä sitten voitaisiin tehdä myös muutamistakin muista ns. sosiaalisista konstruktioista? Sellaisiahan taitaisivat, tuota samaa tulkintaa soveltaen, edustaa vaikkapa semmoisetkin käsitteet kuin luokka, kansainvälinen yhteisö (mikäpä sekin sitten lopulta lienee) tai vaikkapa muslimien ns. Umma, eräänlainen samanuskoisten yleismaailmallinen yhteys. Niitä kun vain harvemmin näkee yritettävän dekonstruoida, mistäpä sitten johtuneekin...
-J.Edgar-
Anderson ei edes väittänyt, ettei kansakuntia olisi. Se kuvittelu vain liittyi siihen tiedottamiseen, joka hänen mielestään teki kansallisen tietoisuuden mahdolliseksi.
PoistaNiin no tietysti olisi mahdotonta kuvitella jotakin miljoonapäistä ihmisyhteisöä, jossa kaikki sen jäsenet tuntisivat toinen toisensa, joten tottakai tuon tiedottamisen ym. kommunikaation merkitys siinä jaetun tietoisuuden muovaantumisessa korostuu. Eikä tämän vielä edes tarvitse meinata mitään erityisen goebbelsmaista sinänsä. Suomen osalta voi mainita esim. kansakoululaitoksen ja vaikkapa yleisradion merkityksen tässä asiassa.
PoistaMutta se jutun varsinainen juju olikin enämpi siinä, että varsin monet juuri niistä, jotka itse mielellään korostavat kansallisen ajattelutavan fiktiivisiä puolia, uskovat kuitenkin itse hyvinkin kiihkeästi moniin sellaisiin ajatusmalleihin ja uskomuksiin, jotka voitaisiin yhtä lailla dekonstruoida tuolla presiis samaisella, asioiden "kuvitteellista" luonnetta esiin nostavalla logiikalla. Ja jos tästä tulee huomauttaneeksi, se saa helposti aikaan hyvinkin närkästyneen reaktion. Jos tästä todisteita kaipaa, niin useimmiten vilkaisu päivän lehtiin tarjoaa esimerkkejä ihan riittämiin.
Vaikka niinpä se kai menee, että kaikki totuus on suhteellista, paitsi se relativistin oma Totuus, joka on absoluuttinen ja pyhä.
-J.Edgar-
Benedict Anderson, Eric Hobsbawm jne. - vähä-älyisiä...
VastaaPoistaOlen Vihavaisen kanssa samaa mieltä - eriävää ainoastaan siitä, kun hän käyttää "etnisen nationalismin" käsitettä. Kaikessa nationalismissahan on etnisiksi katsottavia tuntomerkkejä!
VastaaPoistaNo normaalisti kyllä. Mutta valtionationalismin kai voi erottaa. Esimerkiksi USA ei kiene kovin vahvasti etnisellä pohjalla -ainakaan kauan.
PoistaTekstin asiasisällössä ei huomautettavaa. Jatketaan.
VastaaPoistaAiniin. Hyvin se yli Dubarin luku ylitettiin, kun viimeksi suomalaisuutta oltiin asein tuhoamassa. Että eiköhän kansakunnassamme ole edelleen vahva tunne siitä, että olemme suomalaisia, jos meille aletaan joukolla uhittelemaan. Siinä tuhannet pienet "dubarinryhmät" etsivät silloin yhtenäisyyttä... Helposti ennen vanhaakin pienimmistäkin kylistä miehet mielellään lähtivät yhteishengessä rajoille, ja naiset ottivat kirveen käteensä... Se on sitä nationalismia, joka saa meidät säilymään ja takaa lapsillemmekin jotain tulevaisuutta. Ihmettelen, että miten joku voi sekoittaa nationalismin tuttujen joukkoon.
Dunbarin luku on ihmisellä oleva tuttujen joukko, kun taasen kaikki suomalaiset kuuluvat siihen yläjoukkoon, jonka jokainen tietää olevan välttämätön esimerkiksi kulkuyhteyksien tekijäksi,...
Esimerkiksi ihmisen työmuistissa on enintään seitsemän alkiota, mutta se ei ole sen esteenä, että ihmisellä on historia. Samoin ihminen luonnostaan kuuluu kuuteen eri kuntaan: Perhekuntaan, tuttukuntaan, kuntakuntaan, kansakuntaan, rotukuntaan ja ihmiskuntaan. Sellainen kansakunta menestyy, jonka neljä ensimmäistä kuntaa omaavat yhteiset arvot.
PoistaNiin siis se pointtihan oli juuri tuo, että Dunbarin luku asettaa jonkunmoisen ylärajan sille, kuinka monta muuta ihmistä voi tuntea henkilökohtaisesti ja varsinkin tehdä tehokasta yhteistyötä näiden kanssa samanaikaisesti. Mutta ei sille, etteikö ihminen voisi tuntea solidaarisuutta myös huomattavasti laajempaa ihmisjoukkoa kohtaan. Tämä siis sillä edellytyksellä, että riittävästi ns. yhteisiä nimittäjiä on myös löydettävissä. Yhteinen kieli, uskonto ja käsitykset jaetusta historiasta ja kulttuurista lienevät tässä avainasemassa. Ja juuri niistähän tässä ns. nationalismissa on pitkälti kysymys, sillä tuon tyyppiset osatekijät ovat juuri sitä (omaa lähipiiriä laajemman) identiteetin ydintä. Olivatpa sitten sosiaalista konstruktiota tai mitä hyvänsä.
PoistaJoten en edes näe Dunbarin luvun ja nationalismin olevan mitenkään toisensa poissulkevia sinänsä. Itse asiassahan juuri ne nationalismin vastustajat ovat tuossa kohtaa väärässä, mikäli olettavat, ettei sellaisia yhteisöjä voisi olla olemassakaan niinq aikuisten oikeesti, joissa suurin osa jäsenistä ei tuntisi toinen toisiaan henkilökohtaisesti.
Tämä näkemys ei sitten jostakin syystä kuitenkaan estä puhumasta esim. kansainvälisestä yhteisöstä (mitä sillä sitten tarkoitettaneenkin), vaikka juuri tuossa kohtaa tällaisten yhteisöjen "kuvitteellinen" puoli kai pitäisi olla aivan ilmeinen.
-J.Edgar-
Itse asiassa Dunbarin luvun jäljittäminen perustuu kuvitelmaan että yhteisö muodostuisi yksilöjen summana. Mikään ei ole enemmän väärä premissi. Ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolento, ja yksilöllinen eriytyminen on kulttuurievoluution tuotetta. Durkheimilaisittain näemme miten yhteisöissä institutionalisoitunut "valta" kehityksen myötä muuttuu kokemukseksi yksilöllisestä "tahdosta". Erityistä regressoivaa metodia käyttäen yksilöllinen "tahto" voidaan tänäkin päivänä taannuttaa kollektiivisen "vallan" m uotoon, jolloin "tahto siirtyy henkilöltä toiselle.
Poista"Kulttuurit" ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, ja esimerkiksi kielellis-kulttuurisen kansallisvaltio on eurooppalaisella uudella ajalla muodostunut yksilön individualismin projektio yhteisötasolla. "Edustuksellista" demokratiaa ei samanlaisena esiinny missään ihmisen historian vaiheissa. Kansallisvaltio sellaisena kuin me sen koemme on todellakin aivan erityinen, ihan tietyssä kulttuurissa ihan tiettyyn aikaan ja tiettyjen kognitiivisten ehtojen vaikutuksesta syntynyt yhteisöilmiö.
Eurooppalaiseen individualismiimme kuuluu kuitenkin myös tietty "tiedollinen" ansa -- eli se, että todellisuutta koskeva asiahallintamme rakentuu "yleistävän" käsitteenmuodostuksen varaan. Luonnontieteessä on vastassamme "ihmisestä riippumaton todellisuus", joten niissä eurooppalainen uusi aika on parin viime vuosisadan kuluessa päässyt historiallisesti aivan vertaansa vailla oleviin tuloksiin. Ihmistieteissä sen sijaan kaikki todellisuutta kuvaileva lähtökohtainen käsitteistö on aikalaisajattelussa "annettua" ja koettua todellisuutta, joten Dunbarin luvun kaltaisia harhoja muodostuu.
"Itse asiassa Dunbarin luvun jäljittäminen perustuu kuvitelmaan että yhteisö muodostuisi yksilöjen summana. Mikään ei ole enemmän väärä premissi. Ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolento, ja yksilöllinen eriytyminen on kulttuurievoluution tuotetta."
PoistaNo sanotaan nyt vaikka niin, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, vaikka kokonaisuus toki onkin enemmän kuin vain osiensa summa. Ja on tuossa Dunbarin luvussa nyt ainakin sen verran perää, että se kai heijastelee jollakin tavoin "alkuperäisen" paleoliittisen ihmisyhteisön kokoa, siis sitä kuinka monen ihmisen kanssa on olemassa joltinenkin biologinen valmius lähempään yhteistyöhön yhtä aikaa. Jotain viitettä kai asiasta voisi saada vaikkapa laskemalla esim. puhelimessaan olevien numeroiden, tai vaikkapa some-kavereidensa määrän. Jonnekin 100-300 väliin se kai useimmiten asettuu. Mitä laajempia yhteiskunnallisia päätelmiä tästä sitten voi tehdä tai olla tekemättä, siihen en nyt ota tässä yksityiskohtaisempaa kantaa.
Ja se alkuperäinen pointtini nyt olikin lähinnä irvailla sille kaksoisstandardille, jonka mukaan kansakunnat ja nationalismi olisivat "vain" kuvittelua (mitä ne siis mielestäni eivät ole), mutta samaa logiikkaa (imaginääriset/symbolifunktioon perustuvat yhteisöt) ei sitten sovelletakaan, tai sitä ei edes saisi soveltaa, esim. luokan tai vaikkapa ns. kansainvälisen yhteisön kaltaisten käsitteiden luonteen arvioimiseen. Dunbarin luku on siis tässä asiayhteydessä vain yksi sivujuonne.
-J.Edgar-
Juu, tarkoitukseni ei tietenkään ollut argumentointi Sinenmaata tai sinua vastaan, vaan nimenomaan tuon seikan esiin tuominen, että "luonnollisen" laumakoon jäljittäminen edellyttää että "lauman" ymmärretään tulevan ensin, "yksilöiden" vasta kehityksen myötä.
PoistaOn ajateltu että kädellisten tyypillinen laumakoko kasvaisi kehitysasteen mukaan. Siihen ajatukseen sopisi se että voitimme viimeisen "kilpailijamme" neandertalin ihmisen siksi että laimakokomme oli suurempi, mikä mahdollisti rikkaamman kielen ja lisäsi tiedollista hallintaa ja selviytymismahdollisuuksia. -- Mutta tällaisia mielikuvia tarvitaan ensi sijassa sen seikan esittämiseen miten olennaista roolia yhteisö ja "kulttuuri" ovat kehityksessä näytelleet. "Kulttuurit" ovat todellakin kovia kognitiivisia tosiasioita, ja kaikki "ihmisyys" on nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä.
Olen eri keskusteluissa huomannut miten tavattoman vaikeaa -- suorastaan ylivoimaista -- on saada ihmiset ymmärtämään ihmisen lajityypillista olemuksellista sosiaalisuutta. Eurooppalaisen uuden ajan individualismi läpäisee tajuntamme niin perusteellisesti, että eläytymiskykyisimpienkin on miltei mahdotonta ymmärtää miten vahvasti alkuperäiset sosiaaliset jäsennykset määräävät myös "tiedollista" ajatteluamme. Emme enää tunnista oman rationaalisuutemme "totemistisia" ominaisuuksia, ja voimme puhua esimerkiksi "taloudesta" aivan kuin kyse olisi tietystä "rationaliteetista" eikä esimerkiksi "rahaan" olemuksellisesti kuuluvasta, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisesta kaikkivoipaisuuskuvitelmasta.
Tai että puhumme ihmisen aiheuttamasta "ilmastonmuutoksesta" ikään kuin "todistelumme" olisi muuta kuin vajavaisiin malleihin perustuva ja jo paikkansa pitämättömäksi -- tai yhtä todistamattomaksi kuin kumoamattomaksi -- osoittautunut itsessään looginen päättelyketju, jota käytämme koska yhteisö tarvitsee aina Suuren Yhteisen Valheen, ja tähän yhteisesti tunnustettuun uskontoon kuuluu aina myös eskatologia, maailmanlopun uhka ja ennustus.
Heittäisin sellaisen hiukan raflaavan kommentin, että syntyisikö kansankunta ja muutkin yhteisöt suhteessa muihin juuri vastakohtaisuuden kautta: olemme identiteetiltämme suomalaisia siksi, että koemme, etemme ole relevanteilta ominaisuuksiltamme sen paremmin ruotsalaisia kuin venäläisiäkään. Historiassa on usein ollut niin, että juuri sota jotain toista yhteisöä vastaan on hitsannut kansakunnan yhteen, esim kolmentoista eri siirtokunnan vapaussota USA:n. EU:kaan ei tarvitsisi kuin yhden menestyksekään yhteisen sodan jotain sopivaa vihollista vastaan.
PoistaNo durkheimilaisittain se on suunnilleen niin, että laumojen pysähtyminen paikoilleen kehitti työjaon ja roolit, ja samalla syntyi kielimaailma, jossa aluksi kaikki elämänmuotoon liittyvä -- ryhmä, yksilöt, välineet ja paikat -- nimettiin samalla sanalla, ja vähitellen sitten sosiaalinen organisaatio muuntui "tiedolliseksi" todellisuudenhallinnaksi. Samalla sosiaalinen "valta" aloitti suunnattoman pitkän kehityksensä kokemukseksi yksilöllisestä "tahdosta".
PoistaTuollainen wittgensteinilainen "kielimaailman" käsite on todella käyttökelpoinen -- se on kaiken yhteisöllisyyden takana. Kieli on kaiken kulttuurievoluution avaintekijä, ja kieli on nimenomaan sosiaalista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus. -- Ja ajatelkaapa esimerkiksi kirjoitustaidon syntyä -- ei ollut ketään joka olisi "opettanut" ihmisille kirjoituksen. Se taito syntyi monissa paikoissa suunnilleen yhtä aikaa, kun ihmiskunta oli siihen "kognitiivisesti kypsä". -- Ja jokainen "kulttuuri" ratkaisi äänteiden erottolun ja siirtämisen merkeiksi omalla tavallaan. -- Mutta maailmassa on edelleen kulttuureja, joissa mitään kirjoitustaitoa ei ole syntynyt. Yritänne "viedä" sivistystämme tällaisten kulttuurien piiriin, mutta se saattaa olla yhtä toivotonta kuin yritys viedä omaa "edustuksellisuuden" kognitioon perustuvaa demokratiaamme kehittytmättömään maailmaan.
"Kulttuurit" ovat todellakin kovia kognitiivisia tosiasioita, ja kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat eurooppalaisen uuden ajan tuotteita. Ne ovat hyvin "luonnollisia" ihmisyyden yksikköjä. Valitettavasti me olemme nyt noituneet ymmärryksemme yliyleistetyillä yleiskäsitteillä, ja individualismimme akstrapolaationa rakennamme ylihistoriallisen, ylikulttuurisen, ylikansallisen ja yliyhteisöllisen ihmiskuvan, joka ei todellakaan esitä enää muuta kuin yli-ihmistä. Tällaiselle yli-ihmiselle me sitten vaadimme "ihmisarvoa ja -oikeuksia", mikä on sekä tiedollisen että moraalisen ajattelu- yms. kyvyttömyyden eräänlainen ylittämätön huippu. Tai siis pohja, oikeastaan.
@ Oikkonen: Niin, kaikki mitä kulttuurin puitteissa on aikaiseksi saatu, on toki siinä mielessä "keinotekoista", että sitä ei voida suoraan redusoida biologiaan, tai aina edes suoranaisesti johtaa siitä. Mutta miten se sitten kiistäisi tällaisten asioiden, kuten vaikkapa nyt sen kansallisvaltion arvon? Jokin ihmeen itsepintainen, tai jopa tarkoitushakuinen harhaluulotelma siinä tuntuisi olevan taustalla.
PoistaAsia erikseen sitten, että inhimillinen kulttuurikin on siinä mielessä aina myös biologiaa, että se on ihmisaivojen, siis biologisen organismin tuotetta. Tämäkin lyö siihen aina oman leimansa, eikä ihminen yksilönä tai ryhmänäkään nyt oikein voi pysyvästi astua oman biologia saa muodostaman hiekkalaatikon ulkopuolelle. Tätähän myös ns. perisyntioppi loppuviimein tarkoittaa, tai noinkin sen voi tulkita.
-J.Edgar-
Seppo Oikkonen: "Olen eri keskusteluissa huomannut miten tavattoman vaikeaa -- suorastaan ylivoimaista -- on saada ihmiset ymmärtämään ihmisen lajityypillista olemuksellista sosiaalisuutta. Eurooppalaisen uuden ajan individualismi läpäisee tajuntamme niin perusteellisesti, että eläytymiskykyisimpienkin on miltei mahdotonta ymmärtää miten vahvasti alkuperäiset sosiaaliset jäsennykset määräävät myös "tiedollista" ajatteluamme. Emme enää tunnista oman rationaalisuutemme "totemistisia" ominaisuuksia, ja voimme puhua esimerkiksi "taloudesta" aivan kuin kyse olisi tietystä "rationaliteetista" eikä esimerkiksi "rahaan" olemuksellisesti kuuluvasta, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisesta kaikkivoipaisuuskuvitelmasta."
PoistaTähän samanhenkistä:
Useimmat eläimet elävät usean yksilön kokonaisuuksina, perhekuntina, parvina, heimoina, laumoina, jopa kansakuntina. Ihmisillä on ilmeinen taipumus kulkea lauman mukana ilman sen kummempaa syytä. Lauman tai jonon mukaan vain mennään. Jopa yksilöllisyyttään korostavat suomalaiset on melko helppo saada kerääntymään jonkin urheilutapahtuman merkeissä vain katsomaan ja kokemaan yhdessäoloa tai lähtemään patikkaretkelle, laturetkelle tai vaikka Pirkan pyöräilyyn. Muita mukanaolijoita ei välttämättä edes tunneta eikä ehkä välitetä jutellakaan heidän kanssaan, mutta jotenkin tuntuu luontevalta ja mukavalta olla edes joskus yhdessä jonossa tai laumassa.
Eiköhän kyse ole samasta ilmiöstä, joka saa linnut, kalat, hevoset ja sudet kulkemaan yhdessä? Eivät nekään siinä mitään harkittuja ratkaisuja tee, lauman mukana vain on jotenkin helpompi ja mukavampi olla. Ihmiselle on erittäin tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon, mutta kysymys on niin heikosti tiedostetusta ja lähtökohdiltaan vaistonvaraisesta toiminnasta, että sitä on vaikea itse tunnistaa ja arvioida.
Laumaan tai ryhmään liittyy omalla tavallaan myös nykyajan huonosti hallittu ongelma, työttömyys. Kun ihminen menettää palkkatyöpaikkansa eikä löydä nopeasti uutta, hän alkaa menettää otettaan asioihin ja elämänuskoaan. Nykytermillä hän alkaa syrjäytyä. Kun jonkinlainen toimeentulo on turvattu, ihminen ei aina pystykään saamaan uutta työtä. Yksi selitysmahdollisuus on se, että ihminen kokee joutuneensa kelvollisten yhteisön ulkopuolelle. Tuntemus on toisaalta ilmiselvä, toisaalta vaikeasti hallittava ja syvälle omanarvontuntoon tunkeva.
Ilmiö ei välttämättä ole lainkaan sidoksissa siihen, onko asianomainen viihtynyt työssään tai pitänyt siitä tai työkavereistaan. Oleellista on, että hän kokee joutuneensa ulos laumasta.
Ehkä "kulttuurin" voisi määritellä nimenomaan kulttuurievoluutiona -- mitää rajaa sosiaalisen eläimen biologisen ja kulttuurisen kehityksen väliin ei tarvitse vetää, durkheimilaisittain: yön ja päivän vaihtelu loi työnjaon kuulo- ja näköaistin kesken, yöllinen yhteenkeräytyminen loi ylijännitteen ja pohjan kaikelle "pyhyyden" kokemukselle, visuaalisia kykyjä käytetään elannon hankkimiseen ja välineen ja päämäärän hallintaan -- paikoilleen asettuminen loi sosiaaliset instituutiot ja roolit ja käynnisti yksilöllisen eriytymisen.
PoistaNuo kaikki tunnot vaikuttavat meissä yhä. Ihmiset todella tuntevat ylimääräistä yhteenkuuluvuutta tilanteissa joissa jokin ulkopuolinen seikka toimii herättäjänä -- Kropotkin nimitti näitä "mutuaalitunnoiksi". Ne ovat sosiaalisen lajin yleisiä perustuntoja. Ja ne voivat olla yleisinhimillisiä. Kuten Durkheim myös toteaa, primitiiviset heimot eivät suinkaan torjuneet tai vihanneet toisiaan -- vasta kun kognitiiviset erot kehittyvät, alkavat torjuntareaktiot.
Kulttuurievoluutio teki sitten meistä "viisaita" ihmisiä. Varsinaisesti siis "ihmisiä". Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä, eikä siitä, että kaikilla on "ihmisarvo" suinkaan seuraa että kaikki "kulttuurit" sopeutuisivat keskenään. Aivan päinvastoin: yhteisövoimien ja -ominaisuuksien puolesta toisilleen sopimattomat kulttuurit voivat vain kääntää toistensa pahimmat puolet esiin ja tuhota toisensa. -- Tämä on se ihmisyyden läksy, joka meidän nyt pitäisi ymmärtää. Ei ole niin että "kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia", vaan aivan päinvastoin. Yksilöt saattavat olla pinnalta samanlaisia, mutta syvät yhteisölliset tekijät, jotka alkavat vaikuttaa heti kun useampi yksilö lyöttäytyy yhteen, voivat olla täysin erilaisia.
Ymmärrämme oman lajimme sosiaalista perusluonnetta niin vähän, että ""aika harva tajuaa miten se, että ihmiset joukossa käyttäytyvät eri tavalla kuin yksikään yksilö yksinään käyttäytyisi, on sama asia kuin se, että hallitukset voivat tehdä politiikkaa joka ei vastaa yksittäisten kansalaisten suuren enemmistön ajattelua. Että on siis olemassa niin käyttäytymisen kuin kielimaailmankin yhteisöllinen taso, jolla on niin vahva taipumus auktorisoitua ja institutionalisoitua, että se muodostaa kaiken julkisen kanssakäymisen ja keskustelun "kulttuurisen" jatkumon, joka aitaa sen mistä puhutaan, miten puhutaan, ja miten jätetään joistakin asioista puhumatta.""
Ei Helvata sentään. Voisiko joku ihan lyhyesti sanoa, että jopa kieli on suora geneettinen seuraus eläimellisestä laumasieluisuudesta. Millä helvatalla te luulette edes kielien syntyneen, jos ihmisessä ei ole laumasieluisuutta? Ei se lauma voi oikeesti tarkoittaa samaa kuin koko eläinlaji, kai te nyt perkeleet edes sen käsitätte!
PoistaLauma tarkoittaa juuri sitä sitä, että elukka tuntee vetoa niitä kohtaan, jotka käyttäytyvät samalla tavalla. Ja olen täysin varma, että te ette pysty tieteellä todistamaan laumaa luulotaudiksi. Kielet ovat kiistaton todiste nationalismista. Tietty. Olen varma siitä, että kun ihminen ei halua uskoa eri kulttuureihin, niin silloin hänellä on loistavat selitykset myös kielien kosmogoniaan. Toisaalta voidaan kysyä, mitä hiton järkeä on ylipäätään ylistää monikulttuurisuutta, jos uskoo, ettei nationalismilla -kulttuurilla/perheellä/heimolla- ole geneettistä alkuperää. Jos nationalismi ei ole millään tavoin geneettistä, niin on aivan järjetöntä silloin suojella ihmisiä uskonrauhalla.
Kuten olen monta kertaa todennut senkin, niin jopa ateistit ovat epä-älyllisiä, jos he julistavat uskontojen johtuvan geeneistä, mutta samalla julistavat ateismin johtuvan hengestä, koska silloin ja siinä ateistit itse asiassa todistavat Jumalan olemassaolon. Mutta edellinen lause on tietty aivan liian vaikea monikulttuurisuususkovaisille, että se siitä.
Kyllä logiikka vaatii, ettei ihminen voi sivuuttaa geenejä mistään arvokysymyksestä. Olisihan se aivan kertakaikkisen hullua, että kaikki muu paitsi höpöpuhe johtuisi geeneistä; että ihminen puhuisi geeniensä vastaisesti kaikessa muussa paitsi hulluudessaan. Voin tietysti olla oikeassakin.
Timo kirjoitti: "meikäläisissä aviiseissa taas ne, jotka on satuttu ottamaan jonkin lehden palkkalistoille"..
VastaaPoistaPäivän paras; kiitos siitä. T.ilmari
P.S. Emanuel Macron on pesunkestävä nationalisti (ulkopuolisin silmin).
VastaaPoistaKevytrakenteinen kekkaheikki, joka "kehittäisi" Eurooppaa perustamalla uusia virastoja ja kiristämällä mielipideurkintaa verkossa. En arvosta.
PoistaOlkaamme patriootteja arvostaen omien esi-isiemne perintöä paikallisena kulttuurina; nationalismi tarkoittaisi sen viemistä toisten maille yli-ihmisinä.
VastaaPoistaisänmaanrakas maahenkisyys on oiva paikallinen ilmaisu patriotismille. Suomen ongelma onkin siinä että muutamat koloniastisuvut pyörittävät kekkara poliitikkoja.
PoistaSuomessa ei ole älymystöä joka kirjoittaisi lehtiin tai jota edes haluttaisiin julkaista lehdissä. Toimittajat ovat palkkatyöläisiä, ihan sympaattisia ja fiksuja ihmisiä, mutta harva on mitenkään laajalti sivistynyt. Ja kun nykyään eivät osaa englannin lisäksi muita vieraita kieliä. Olen usein huomannut älyllisen intohimon puutteen tuntemissani toimittajissa, he vain tekevät leipääntynyttä työtään.
VastaaPoistaLiittovaltiot hajoavat usein siihen, että yksi porukka ei halua subventoida toista porukkaa. Kroaatit eivät halunneet subventoida muita Jugoslavian kansoja. Pohjoinen Italia ei halua maksaa Etelä-Italialle. Länsi-Kanada ei halua subventoida Quebecia ja Itä-Kanadaa, mikä saattaa johtaa Kanadan hajoamiseen. Mitenköhän kävisi yhteisen budjetin Euroopan?
"Suomalaisissa lehdissä pistää silmään tietty anti-intellektuaalinen vaihtoehdottomuus..."
VastaaPoistaLukisin tuon seikan laajemminkin suomalaisen kulttuurin helmasynniksi, suotta ei ole sanottu, että Suomi on yhden totuuden maa. Luulen, että sen perussyynä on pieni koko: ei ole kertakaikkiaan massaa kriittiseltä kooltaan kilpaileville yliopistoille taikka useammille laatulehdille. Häivähdys tästä näkyi, kun Uusi Suomi oli kirittämässä Hesaria, sen lakattua Hesarikin suorastaan romahti. Toinen syy oli huomion yksipuolinen kiinnittäminen nuorempiin ikäluokkiin, mitä kuvastaa parhaiten fonttikoon pienentäminen.
Fonttikokoa pitääkin pienentää. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin yrittää lukea kissan korkuisia kirjaimia. Ja olen itse voimakkaasti likinäköinen (lasit päälle - 7). Fonttikoko on myös taloudellinen kysymys, samalle paperille mahtuu enemmän tekstiä.
PoistaEsimerkki enemmistöstä ja vähemmistöstä oli ajatuksia herättävä. Olisiko ratkaiseva ero ELÄTTÄMINEN, jos vertaa Euroopan ja USA:n tilannetta. Siellä siirtolaiset tulevat tekemään työtä toteuttaakseen oman amerikkalaisen unelmansa kun taas meille tulevat haluavat tai joutuvat tulemaan elätettäviksi, koska heidän työpanokselleen ei tällä - Espanjaa lukuunottamatta - ole juuri käyttöä. Ihminen on siitä jännä olento, ettei se tunne tuollaisesta kiitollisuutta vaan kiittämätöntä vihaa elättäjää kohtaan, kas kun arvokkuus puuttuu: esim islamilaisessa kulttuurissa miehen velvollisuus elättää vaimonsa ja muu perheensä on keskeinen osa kulttuurin syvärakenteita.
VastaaPoistaHeikki H. Herlin sanoi kerran, että auttajaansa ihminen alkaa jossain vaiheessa vihata.
VastaaPoistaNäin on. Ensin autettu ryhtyy sitomaan ja alistamaan ja sitten jopa vihaamaan. Kiitollisuutta ei esiinny kuin yllättävissä kertatapahtumissa. Pitkittyneessä tilanteessa avun antamisesta tulee velvollisuus ja avun saamisesta oikeus.
PoistaViulunsoittaja katolla -musikaalissa kylän kerjäläinen moittii rikasta siitä, että tämän antama almu on pienentynyt totutusta: "Miksi minun pitäisi kärsiä siitä, että sinun liiketoimesi menevät huonosti?"
Siinä se on sanottu!
Mielestäni historiantutkimukseen on aivan viime aikoina ollut samanlaista pyrkimystä mitä tapahtui viimeksi joskus 1970-luvulla. Tällä kertaa ohjaus ei tule Kremlistä vaan natsikortilla pelaamisen taustalla väijyy pro-multikultturallisuuden pukinsorkka. Taustalla on kuviteltua uutta natsismin ja fasismin nousua vastaan noussut kulttuurinen ryhtiliike. Vailla tutkimuksellista väittöä aletaan esittämään todistetuina faktoina sellaista mitä ei tosiasiassa löydy. Entä mitä pitäisi ajatella väitteistä jonka mukaan punaiseen terroriin eivät syyllistyneet SDP vaan "huligaanit"? Pitäisikö samalla logiikalla todeta että valkoiseen terroriin eivät syyllistyneet valkoiset vaan "huligaanit"?
VastaaPoistaKun Moskovassa on otettu jälleen tiukka linja Suuren Isänmaallisen Sodan virallista totuutta kyseenalaistavia kohtaan on Suomessa tämä yskä näkynyt jonkinlaisena "uusisänmaallisuutta" vastaan nousseena "korjausliikkeenä".
Neuvostoliiton romahdus jätti vasemmistointellektuellit orvoksi ja jopa säälittävään tilaan. He ovat kuitenkin luoneet nahkansa uudelleen ja etsivät historiastamme kyllä kohtia joilla osoittaa miten aivan mahdottomia fasisteja Suomessa on ollut.
"Näin saattoi olla Syyriassa, jossa johtaja edusti 12 prosenttia väestöstä käsittäviä alaviitteja."
VastaaPoistaPaitsi että selvä enemmistö Syyrian nykyhallinnon ylimmästä johdosta, sotilaskomentajista ja virkamieskunnan ylimmästä tasosta on kyllä arabimuslimeja.
Pikemminkin vähemmistöhallinnasta voidaan ottaa esimerkkinä Saigonin hallinto (esim. Diem) jossa merkittävä yliedustus oli roomalaiskatolisilla joiden osuus koko väestöstä oli suurinpiirtein sama (tai hieman vähäisempi) kuin Syyriassa alaviiteillä.
Syyriasta vielä sen verran että kurdikapinallisilta Kirkukin vallannut/vapauttanut (käyttäkää haluamaanne termiä) Syyrian armeijan organisaatiota komensi - kurdikenraali.
Ei Timo Vihavainen tuo Syyrian tapaus ole ihan niin mustavalkea kuin haluaisit uskoa.
Enminä tässä mitään erityisesti halua uskoa. Tässä vain otan vakavasti FA:ssa esitetyn mieipiteen.
Poista