Osmo Jussila

Osmo Jussila in memoriam

Tutustuin Osmoon joskus 1970-luvun alussa tai ehkä 1960-luvun lopussa, kun hän veti pientä piiriä, jolle luetutti tekeillä olevaa marxilaista Suomen historiaansa.

Marxilaisuus oli siihen aikaan niissä piireissä jotakin aivan uutta ja muistan, että esille tuli muutamia varsin briljantteja ajatuksia siitä, mitkä asiat olivat Suomen kehitykseen vaikuttaneet. Kirjaa ei sitten koskaan julkaistu.

Ennen pitkää sille Suomen ylioppilasmarxismille nimittäin kävi kuten kävi, eikä vapaa henki enää voinut osallistua siihen epä-älyllisyyden bakkanaaliin, joka vei ikäluokan kellokkaita mukanaan.

Osmo oli tuohon aikaan jo nuori tohtori, joka oli perin pohjin suututtanut historiatutkimuksemme grand old manin, Eino Jutikkalan, väitöskirjallaan, joka koski Suomen perustuslain suomalaisia ja venäläisiä tulkintoja.

Jutikkala nimitti Jussilaa uustsaristiksi ja jälkimmäinen omaksuikin hilpeänä nimityksen itselleen. Itse kiistakysymys siitä, kuka oli silloin kerran oikeassa perustuslakien suhteen, on itse asiassa osoittautunut pikemmin poliittiseksi kuin historialliseksi ongelmaksi ja siis ratkaisemattomaksi. Muistan, miten sitä kerran pyrittiin ratkaisemaan Osmon järjestämällä luutapallo-ottelulla. Eipä tainnut selvää ratkaisua tulla silloinkaan.

Joka tapauksessa Osmon varsinainen leipälaji oli Suomen autonomian ajan historia ja hänen suurena ansionaan oli purkaa niitä anakronismeja, joita tuon aikakauden tulkintoihin oli syntynyt tiettyjen projektioiden kautta.

Historiaahan oli useinkin ruvettu katsomaan niin sanotusta joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukosta käsin. Myöhempien aikakausien tarpeet olivat synnyttäneet myyttejä muuallekin ja myyttien luonteen selittäminen ja ”paljastaminen” on toki muuan historian olennaisia tehtäviä.

Erikoisella tarmolla Osmo kävi niin sanotusti suomettuneen historiantulkinnan kimppuun. Jo 1960-luvulla ilmestyneessä arvostelussaan Viljam Vasiljevitš Pohljobkinin Suomen ja Venäjän suhteita koskevasta kirjasta hän pani tuon estottomasti todellisuutta vääristelevän opuksen paikalleen, samaan aikaan kun suurin osa suomalaisista arvostelijoista tuhlasi sille suitsutustaan.

Talvisodan tulkintoihin Osmo puuttui vasta 1980-luvun alussa. Niistä olikin tullut useassa tapauksessa aivan käsittämättömän kieroja.

Koska tuohon aikaan pysyminen Neuvostoliiton suosiossa oli välttämätöntä kaikille, jotka niin sanotusti pyrkivät eteenpäin, merkitsi tuon aran asian rehellinen käsittely sohaisua muurahaispesään.

Palkkiona oli tietenkin syytös neuvostovastaisuudesta, mihin Osmo suhtautui rauhallisesti ja myös oudoksui, eihän moisella käsitteellä ollut mitään tekemistä tieteen kanssa. Tutkijan tehtävä on tutkia ja tulokset kestävät, mikäli ne on asian mukaisesti perusteltu. Ei geologinkaan nimittämisessä kallionvastaiseksi oli mitään järkeä.

Osmo oli toki jo professorin nimityksensä saanut ja tuohon aikaan se merkitsi turvattua asemaa. Ei todenpuhujan osa kuitenkaan mikään helppo ollut. Tuolla aikakaudella oli omat erittäin tärkeät myyttinsä, eikä sellaisten puhkominen monia miellyttänyt.

Suurin osa niistä, jotka saivat äänensä kuuluville, paheksui Jussilan kirjoittelua. Monet varmaan tekivät niin tyhmyyttään tai opportunistisista syistä, mutta useimmat ehkä sittenkin ymmärtämättömyyttään. Paheksuminen oli joka tapauksessa suurta aina iltapäivälehtiä myöten. Niin suuri on aikakauden luoma yhdenmukaisuuden paine.

Muistaakseni tähän kauteen liittyykin kollega Lauri Hyvämäen luonnehdinta, jonka mukaan monet ovat nähneet Jussilan tutkijan hahmossa vain särmikkyyden, mutta nyt sieltä välkähtää timantti.

Osmon tutkijanlaadulle oli ominaista oikeastaan kaksi erilaista piirrettä. Toisaalta hän oli mestari ymmärtämään suuria linjoja ja niiden tulkinnoissa mahdollisesti piileviä vinoutumia. Toisaalta hän harjoitti myös tarkkaa lähdetyöskentelyä.

Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917 on hänen magnum opuksensa, joka käännettiin pian ilmestyttyään myös venäjäksi. Siihen liittynee myös se kunniamerkki, jonka entinen Suomen johtaviin neuvostovastaisiin luettu tutkija otti vastaan. Se ei tullut propagandan tekemisestä.

Toki Osmo kirjoitti paljon muutakin ja vielä vuosi sitten hänellä oli pari varsin kiinnostavaa, puolivalmista käsikirjoitusta työn alla. Mahdollisesti ne vielä ilmestyvät.

Ihmisenä Osmo oli vaikuttava persoonallisuus. Hän ei kumarrellut kuvia, vaan piti asiassa pysymistä aina silmämääränään. Puheenjohtajana hän oli verraton ja paukutteli kymmenessä minuutissa pöytään asiat, jotka löperömmiltä veivät tuntikausia, jos yleensä koskaan valmiiksi tulivat.

Osmolle tyypillinen sarkasmi, joka joskus tuntui suorastaan murhaavalta, ei ollut pohjimmaltaan ilkeää. Argumentum ad hominem oli hänelle mahdollisimman vieras ajatus. Ilkeydet oli osoitettu argumenteille, ei ihmisille.

Omasta puolestani joudun sanomaan, että Osmon kaltaisten ihmisten pelkkä kuunteleminen instituutin kahvihuoneessa opetti tiettyjä perusasioita enemmän, kuin pelkistä kirjoista tai dokumenteista olisi koskaan voinut oppia.

Oli kullan arvoista oppia itseään viisaammilta, ettei ole minkään arvoista käyttää huonoa argumenttia edes hyvän asian puolesta ja että myös kaikkein vastenmielisimpiäkin asioita voidaan tukea myös hyvillä ja kauniilla asioilla.

Tärkeintä on kuitenkin totuus ja se onkin sellainen asia, jonka kanssa ei leikitä. Totuus ei ole mahtaileva urho, joka kiipeää kukkulalle ja toitottaa torvea. Se on pikemminkin pieni ja huomaamaton miekkonen, joka kerran kömpii esille raunioiden alta ja kertoo, miten asiat olivat, hyvässä ja pahassa.

Tätä vertausta Osmo aina silloin tällöin esitti ja sai myös nähdä sen toteutuvan. Hänen oma roolinsa totuuden kertomisessa Suomen kansalle oli tärkeä ja se vaati sen luokan intellektuaalista ja moraalista kyvykkyyttä, jota vain harvalla oli.

Kevyet mullat, Osmo ja suuret kiitokset minun puoleltani.