Runeberg

Runeberg ja hänen kansansa

Raija Majamaa, Marjut Paulaharju, J.L. Runeberg, Suomen runoilija. SKS 2004, 163 s.

Runeberg on erittäin paljon tutkittu kirjailija ja henkilö, joten ei ihme, ettei tämänkään yleisesityksen anti tunnu enää mitenkään mullistavalta. Mutta kansalliset suurmiehet ansaitsevat sen, että heihin palataan yhä uudelleen. Eihän sivistys periydy eikä suurmiestenkään rooli säily kiveen hakattuna, kun historia muuttuu.

Kirjasta kokonaisuutena tyydynkin vain sanomaan, että se on kiinnostavasti kirjoitettu kooste aiheestaan ja sisältää runsaasti dokumentinpätkiä ja vanhoja kuvia.

Sitä kelpaa kyllä lukea myös niiden, joilta kirjailijan tuotanto on jäänyt vähälle huomiolle. Ja kukapa osaisi edes Maamme-laulua, ainakaan sen jokaista säkeistöä.  Harva sitä lienee koskaan edes lukenut.

Itse olisi odottanut kirjalta hieman enemmän otteita alkuperäisestä ruotsalaisesta tekstistä ja suomalaisten varianttien eroista alkuteoksiin nähden. Mutta hyvä näinkin. Tämähän on yleiskatsaus.

Runeberg ei eläessään ollut mikään muovinen pianon päälle sijoitettava näköispatsas. Hän oli ilmeisen hankala tyyppi omine komplekseineen ja vikoineen ja odottelen vain, milloin feministipiireissä vaaditaan hänen tuotantonsa mitätöimistä ja kunnianosoitusten peruuttamista sillä perusteella, ettei neron elämä ollut poliittisesti korrektia.

Mutta jokainen joutuu tulemaan toimeen niillä eväillä, jotka on luojalta saanut. Runebergin runoilijalahjakkuus on eittämätön, vaikka tekijät varovatkin kovin yksipuolisen kuvan antamista ja siteeraavat myös niitä, jotka halusivat muistuttaa myös runoilijan rajoituksista.

Tottahan niitä sellaisia on ja neroilla niitä vasta lieneekin. Tasapaksu bestseller-formaatti, jota kaikki rientävät ostamaan, on sen sijaan varma keskinkertaisuuden merkki.

Tai eihän se nyt aina niinkään ole. Puškinin nerous ymmärrettiin erinomaisesti jo hänen eläessään, vaikka osaa hänen teksteistään ei voitu julkaista eikä sitä lapsille näytetä vieläkään.

Runeberg oli myös jo eläessään huippusuosittu. Kun ”Vänrikkien toinen osa ilmestyi vuonna 1860, meni sitä välittömästi kaupaksi 1200 kappaletta. 22000 asukkaan kaupungissa, jonka asukkaista puolet puhui äidinkielenään muuta kuin ruotsia, se oli huikea määrä. Eikä myynti tietenkään parin ensimmäisen päivän jälkeen vielä loppunut.

Runeberg oli tunnetusti myös venäläiseksi fennofiiliksi mainitun professorin, myöhemmän akateemikon, Jakov Grotin ystävä. Jälkimmäisellä olikin ansionsa runoilijan uran edistämisessä, vaikka venäläisille markkinoille yrittänyt Nadeshda floppasikin. Mielestäni syystä.

”Vänrikkien” ensimmäisen osan ilmestyminen nimenomaisena vuonna 1848 oli ajan oloissa pieni ihme ja ”Kulnev”-runon tietyllä venäläissympatialla oli asiaan ilmeinen osuutensa.

Vuonna 1860, toisen osan ilmestyessä oli sensuuri valppaampana, muitta läpihän se vain meni. Jonkin pienen muutoksen otti runoilija sentään varteen.

Ihmettelen kuitenkin sitä kirjassa esitettyä näkemystä, että tämän kirjan yleissävy olisi ollut venäläisvastainen. Tokihan siinä heti alussa olivat ”Sotilaspoika” ja ”Porilaisten marssi”, mutta tuskin ne nyt niin erityisesti venäläisvastaisia ovat. Ovatpahan sellaisia sotasankaruuden ylistyslauluja, joissa tietenkin myös vastustaja on välttämätön.

Venäläisvastaisuuteen ei Suomessa juuri nimenomaisena vuonna 1860 olisikaan aihetta ollut. Aleksanteri II:n kauden liberaali henki oli jo alkanut vaikuttaa ja suuria reformeja tiedettiin odottaa myös meillä, eikä suotta odotettukaan.

Kävi siitä toki niinkin, että vähitellen yhä herkkänahkaisemmaksi kehittyvä venäläisyleisö alkoi vuosisadan loppua kohti mentäessä nähdä juuri Runebergin suomalaisten ”väärän” isänmaallisuuden symbolina.

Yleisvaltakunnallisen ajattelun sijasta nuo kiittämättömät suomenmaalaiset –ruotsikot kärjessä- kehittivätkin omaa, paikallista patriotismiaan eikä venäjää koko maassa kukaan edes osannut. Tämä närkästytti joitakin.

Jo ennen Bobrikovia suomalaista isänmaallisuutta alettiin venäläisissä chauvinistipiireissä katsoa kieroon ja Runebergin symbolinen arvo kohosi korkealle rintaman molemmin puolin.

Runebergistä tuli Suomen Puškin, ellei nyt itse asiassa Mickiewicz. Puolalainen paralleeli oli pahaenteinen ja siihen viitattiin aina joskus.

 Eikö ”Vårt land” ollutkin jopa sanojensa puolesta miltei toinen ”Jeszcze Polska Nie Zginela”, jossa väitettiin, että Puola vielä nousisi? Mikäs laulussa mainittu kukoistus se oikein kerran puhkeaa ja mistä ihmeen kuoresta?

Mutta vuonna 1860 tuo kaikki oli vielä kaukana edessäpäin.

Runebergin merkitys suomalaisen isänmaallisuuden muotoutumiseen oli 1800- ja 1900-luvuilla valtava, ehkä tavallaan ratkaisevakin.

Asia on syytä muistaa ja sitä voi aina silloin tällöin juhlia lukemalla jonkin värssyn ”Vänrikeistä” tai vauikkapa ”Hirvenhiihytäjistä”.

Sen, jonka mielestä vähemmistöt on aina muistettava, vaikkei heillä olisi asiassa osaa eikä arpaa, kannattaa lukea myös ”Mustalainen”. Se on oloissamme varsin kiinnostava tarina jalon villin ja turmeltuneen sivistyksen kasvatin kohtaamisesta.