Menneisyyden varjo

Menneisyyden varjo

Rolf Peter Sieferle, Finis Germania. Kiuas 2019, 128 s.

Nyt suomeksikin ilmestynyt kirjanen on Saksassa aiheuttanut melkoista hämminkiä. Siinä näet käydään suoraan käsiksi kansakunnan historian herkimpään kohtaan eli natsismin merkitykseen nykyajalle.

Kirjan nimi on omituinen ja kääntäjä kiirehtiikin selittämään, ettei kyse ole käännösvirheestä. Me suomalaiset muistamme aina mustasotnialaisen Puriškevitšin huudahduksen duumassa: ”Finis Finlandiae!”

Sen voi ymmärtää ainakin kahdella tavalla: Suomen loppu genetiivillä ilmaisten tai sitten loppu Suomelle, datiivia käyttäen. Nuo molemmat muodot nimittäin ovat samanlaisia tässä tapauksessa ja niin ovat niiden merkityksetkin.

Sanaparin Finis Germania sen sijaan voitaisiin ymmärtää tarkoittavan ”Se on loppu nyt, Saksa!”, etenkin mikäli sanojen välissä olisi pilkku ja sanaparin perässä huutomerkki. Jos finis olisikin verbi, kyseessä olisi toteamus: ”Tuhoudut, Saksa”. Silloinkin kaipaisin sanojen väliin pilkkua.

Jos taas Germania käsitettäisiin ablatiiviksi, joka se muotonsa puolesta myös voisi olla, voitaisiin sanat ymmärtää siten, että loppu on tuleva Saksan kautta, tyyliin finis mundi Germania paratur. Tämä on amatöörimäistä pohdiskelua, jonka mahdolliset virheet toivon paremmin tietävien korjaavan.

Oli miten oli, nimi on kieltämättä outo, mutta lienee sitten sellainen tarkoituksella, koska niin vakuutetaan.

No, Sieferle, jolla on menneisyys muun muassa Saksan vasemmistolaisessa nuorisoliikkeessä, on tässä opuksessa keskittynyt pohdiskelemaan kysymystä siitä, kenellä on vastuu silloin, kun sen sanotaan olevan Saksalla ja mitä asia merkitsee tälle maalle kaikkien maailman kansojen joukossa.

Vastuun ajatellaan koituvan ensi sijassa holokaustista, joka puolestaan on väitetysti ainutlaatuinen ja vertaamaton rikos, joten ei ole edes mahdollista asettaa Saksaa samalle arvojen jatkumolle, jolla maailman muut kansat sijaitsevat.

Saksan ainutlaatuisuutta on selitetty erityisellä omalla, muista poikkeavalla kehitystiellä (deutsche Sonderweg). Omaa historiallista erityistietä on sivumennen sanoen tarjottu myös venäläisille selittämään niin sanotun reaalisosialismin syntyä.

Joka tapauksessa Sieferle on sangen tyytymätön näihin käsitteisiin, joiden avulla Saksaa on pidetty löysässä hirressä siitä lähtien kun se hävisi sodan.

Kirjan voi tuskin sanoa rakentavan jotakin teoriaa. Sen sijaan siinä esitetään iskeviä kiteytyksiä, jotka ovat lähinnä aforismeja ja joissa kyseenalaistetaan se natsismin jälkeinen, syyllisyyteen keskittyvä mentaliteetti, joka Saksaa nykyään hallitsee ankarasti ja armottomasti.

Kirjoittaja pyrkii osoittamaan tämän tilanteen olevan luonnoton ja voittajavaltioihin verrattuna epäsymmetrinen: niitä ei mitata samoilla mitoilla eikä muitakaan tämän aikakauden valtioita. Saksan itseymmärrys on jotenkin pysähtynyt liki sadan vuoden takaiseen tilanteeseen.

Vähintäänkin rivien välistä näkee myös kritiikkiä nykyisen läntisen maailman oletettuja normaalisuuksia kohtaan. Ajatus niin sanotusta modernisaatiosta kaikkia velvoittavana asiana ei ole kirjoittajan suosiossa.

Modernisaatioajatus syntyi hänen mielestään Britanniassa, joka julisti oligarkkisen menneisyytensä demokratian kehdoksi ja Amerikassa, jossa siitä niin sanotusti jalostettiin vulgaari, normatiivinen teoria.

Kuitenkin kaikki olisi voinut mennä aivan toisin. Entäpä jos Suuri armada olisikin voittanut ja nykyaikaa tarkasteltaisiin espanjalaisen kansallisen kokemuksen ja sen arvojen näkökulmasta…?

Jo Oswald Spengler esitti, että saksalaiset olivat jo kaikki laidastaan jonkinlaisia sosialisteja. Sieferle täsmentää heidän olevan sosialidemokraatteja. Tämä joukko näyttää oppineen hyvin hahmottamaan maailman sillä infantiililla tavalla, johon TV-sarjat sitä kouluttavat.

Vastuu on muuan sana, joka tuskin enää edes kuuluu jälkiantropomorfiseen aikakauteen, jossa politiikka on erotettu inhimillistämisestä. Saksa on kuitenkin poikkeus, siellä vastuuta halutaan kantaa sukupolvesta toiseen, vaikka asian mielekkyys on lievästikin sanoen kyseenalainen.

Me suomalaiset muistamme maaherra Wibeliuksen sanat ja arvostamme niiden totuutta: ”Ei vaimo vastuuss’ ole miehestään, ei miesi vaimostaan!” Runossahan mainittiin vielä erikseen myös lapset, joiden syyttömyys oli rehelliselle tarkastelijalle ilmeinen: ”laps, vaimo säästäkää!”

Noista ajoista on tietenkin kulttuuri kehittynyt ja, outoa kyllä, kollektiivisen ja sukupolvien yli ulottuvan syyllisyyden ajatus tuntuu vain vahvistuneen -ainakin Saksan tapauksessa ja Saksassa.

”Vastuussa olevien” etsiminen on siellä saanut lähinnä maanisia piirteitä, kuten voidaan todeta vaikkapa Berliinissä toimivan suomalaisen Bryggeri Helsinki-nimisen Kneipen ympärille nostetusta kohusta juuri nyt.

Sattuu nimittäin olemaan niin, että ravintolan yksi omistaja on Veljesapu ry:n perinneyhdistyksen puheenjohtaja ja tämä järjestö taas perustettiin auttamaan entisiä SS-miehiä, joista sadat olivat haavoittuneet Saksan itärintamalla, mutta joille Suomen valtio ei maksanut korvauksia.

Netistä voi nyt löytää kyseisen ravintolan puhdistautumisjulistuksia, joissa vakuutetaan, ettei ravintolalla ole minkäänlaista natsiagendaa.

Tarina on kiinnostanut myös hesaria, jonka jutussa sentään muistetaan mainita että kyseinen henkilö on kyseenalaistanut muiden tutkimuksia ja lausuntoja SS-miehistä, jotka Kansallisarkiston selvityksen mukaan olivat ”hyvin todennäköisesti” syyllistyneet sotarikoksiin.

No, eihän sillä perusteella voi ketään yksilöä lähteä leimaamaan, mikäli pidetään vain todennäköisenä, että jotkut tietyn joukon jäsenistä olivat tehneet pahojaan. Maaherra Wibeliuksen kansallehan tuo nyt on itsestään selvä ja loukkaamaton periaate, vai kuinka?

Vaan onkohan sentään? Tuo Sieferlen mainitsema kansan infantilisointi, jota Saksassa harjoitetaan, ei taida olla meilläkään tuntematonta. Ja taitaapa sillä olla melkoista menestystäkin.